Riitta Jalosen romaanissa Omat kuvat (Otava 2022) minäkertoja matkustaa muun muassa Thomas Mannin Taikavuoren maisemissa. Nykyhetkeen liukuu muistoja tärkeistä ihmisistä ja tilanteista. Muistoina yhtä merkittäviä ovat sekä pienet, tarkat yksityiskohdat, vaikkapa lapsuuden lumilinnan sisustus, että elämää mullistavat suuret kohtalonkysymykset. Tärkeimpinä jälkimmäisistä erottuvat isän kuolema, pakkoluopuminen pikkuveljestä ja omat sairaudet. Kertoja liukuu mietteistä toisiin: ”Näin muistot pysyvät; mieli vain siirtelee niitä paikasta toiseen.”
Vaikka edellisessä kappaleessa jo tiivistin kirjan aineksia, tähdennän tätä: oleellista sisältöä on kirjailijuus ja sanojen mahti. Voisin poimia lukuisia upeita kohtia, joilla Jalonen ilmaisee kielen valtaa ja sanojen tallentamista. Hänelle sanat ovat juuria, joista on versonut elämää ja jotka ovat tunkeutuneet syvälle:
”Yksi sana, mitättömältä näyttävä, voi nostaa painavan kiven kuopan suulta, sitä tottelemalla voi syntyä jotakin tärkeää. Olen oppinut luottamaan pieniin vihjeisiin ja uskomaan, että sisältäni syntyy niiden kautta uutta.”
•
Omat kuvat peilaa kertojaansa ja on paljaampi kuin muu Riitta Jalosen tuotanto, joten teoksen voimakas tunnelataus saa välillä ihoni kananlihalle. Omakohtaisuus välittyy herkkänä, varmana ja voimakkaana kaunokirjallisuutena. Vaikka minäkertoja ohentaa fiktion suojaa, ei hän kutsu tirkistelemään vaan jakamaan nyt kokemuksensa suoremmin kuin yleensä.
”Fiktio on suoja, mutta kirjoittaminen voi olla myös peittämistä ja jonkin oleellisen väistämistä. Joskus on ollut vaikeaa synnyttää toden päälle peitetarinaa, jonka läpi lukijalla olisi mahdollista nähdä.”
Jalosen romaanissa – siis kallistun fiktioon, en takerru autofiktioaineksiin, leijun kaunokirjallisuusansioissa – sisältöä riittää sanoja enemmän: aforistinen kiteyttämisen taito ihastuttaa minua. Hiottu kieli pysyy kaikin puolin tuoreena ja lähestyttävänä: se läpäisee lukijan.
Jään pohtimaan sitä, miten kertoja tutkii preesensin olemusta muistumien lomassa. Se liittyy sekä kieleen että identiteettiin, myös kokonaisvaltaisesti ajatuksiin elämän elämisestä. Ehkä ylipäätään on tarkoitus etsiä presenssiä ja preesensiä.
•
Kirjailija muistelee tuotantoaan ja romaaneittensa naispäähenkilöitä. Hän näkee kirjoittamansa henkilöt jatkumona, joiden avulla hän itse on tullut näkyväksi, ja piilossa vaikuttaneet tunteet ja kokemukset ovat saaneet muotonsa. Niin on silloinkin, kun romaani on pohjautunut todelliseen henkilöön, uusseelantilaiseen kirjailijaan Janet Frameen.
”Ehkä fiktiossa on paikka, jossa poispyyhkiytyneet muistot, ihmiset, tunteet ja tapahtumat hakevat uuden elämän ja hitaasti kirkastavat kohdat, joita ei ole kestänyt katsoa paljain silmin.
Tämän kirjan jälkeen kynä harjoittelee pysähtymistä, elämä ei.”
Tuo sitaatin viimeinen virke hätkähdyttää. Riitta Jalonen on ilmoittanut, että Omat kuvat on hänen viimeinen kirjansa. Kirjailija haluaa poistaa fiktion suojan, elää ilman sitä. Jalosen punnittua päätöstä täytyy kunnioittaa, vaikka ilmoitus herättää lukijana haikeutta: eikö enää uusia elämyksiä näiden 14 kirkkaiden, herkkien, sävykkäiden kaunokirjallisen teosten jatkoksi?
En osaa kuvitella vaikuttavampaa tapaa irrottautua elämäntyöstä – tai peilata sitä – kuin Omat kuvat. Nöyrä kiitos kaunokirjallisista elämyksistä.
•
Riitta Jalonen: Omat kuvat, Tammi 2022, 164 sivua. Sain kirjan kustantajalta.
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 
Kiitos Tuija hienosta kirja-arviosta!
Tulin suorastaan äkäiseksi tämän päivän Helsingin Sanomien kritiikistä.
Heikko arvio ja siinäkin virhe: Janet Frame oli uusi-seelantilainen eikä australialainen.
Ritva, kiitos! Kirja on komea, voisiko sanoa jopa kaunokirjalliseksi testamentiksi.
Omia kuvia voi houkuttaa monenlaiseen lukemiseen, esimerkiksi juuttumiseen omaelämäfaktoihin. Minua se puhutteli luovan, herkän henkilön mustokerrostumien kaunokirjallisuutena.
Sain eilen luettua Riitta Jalosen Omat kuvat ja tänään tuli tunne, että minun pitäisi lukea kirja uudelleen, sillä en osaa analysoida sitä.
Pidän kirjasta tavattoman paljon. Se on sivujansa suurempi ja painavampi teos. Kieli on koskettavaa, ilmavaa ja luontevaa.
Päädyin lukemaan kirjaa fiktiona, sillä jos olisin lukenut sitä omaelämäkertana, olisin kokenut itseni ikävällä tavalla uteliaaksi.
Jokainen kirjailija käyttänee kokemaansa luodessaan romaania, mutta harva näin koskettavalla tavalla.
Kiitos kirjasta Riitta ja hienosta kirja-arviosta Tui!
Ritva, kiitos. Olet oikeassa, pieni kirja paljoutta. Tein saman ratkaisun: ei tuntunut tarpeelliselta tirkistellä.
Terveiset Tukholmasta. Käynnistin viikon lomani kulttuurireissulla – ja hyvä niin!
Paluuviite: Bono: Surrender | Tuijata. Kulttuuripohdintoja