Silvia Hosseini: Tie, totuus ja kuolema

Väsähtäneenä työpäivän jälkeen huomaan, että Silvia Hosseinin esseekokoelma Tie, totuus ja kuolema (Gummerus 2020) on ilmestynyt. Virkistyn, ja tunne vahvistuu sitä mukaan, kun kuuntelen kirjan esseitä kirjailijan lukemana. Välillä on palattava sanottuun tekstin muodossa. Esseistillä on nimittäin sana ja sanottava hallussa.

”Ajatukset eivät ole valmiita silloinkaan, kun ne esittävät olevansa.”

Kokoelman kantavina teemoina ovat vastakohdat ja kuolema. Muitakin löytyy ja etenkin monimuotoisuutta. Hosseinin esseitä kuvastaa liike ja vapaa virtaus, niitä leimaa kielen tarkkuus sekä ajatuksen linjakkuus ja kirkkaus. Motoksi asettuu: näinkin voi ajatella.

Kokoelmasta kuulen kokeilun ääniä. Identiteettiä käsittelevä essee rakentuu luettelosta, jonka muoto vaikuttaa sisältöön, ainakin sisällön haltuunottoon. Teheranin matkan mietteet puolestaan asettuvat kirjemuotoon. Kirjeissä kirjoittaja on vastaanottajan sekä kirjoituspaikan, ajan ja kulttuurin välissä. Taidan silti villiintyä etenkin lyhytlukuisista esseistä, jossa aihe, tutkimukset, kaunokirjallisuus, taide ja henkilökohtainen kietoutuvat yhteen.

”Esseistille minuus on työkalu, havainnollistamisen väline. Avautumisella ei ole merkitystä sinänsä.”

Päätösessee Aurinkokuningatar pullauttaa kakkakikkareiden kulttuuri- ja henkilöhistoriaa. Ulostetabusta Hosseini esittelee runoja sekä yhteiskunnallisia ja ympäristökriisin ulottuvuuksia. Aurinkokuninkaan peräpään sairaus satojen vuosien takaa Ranskan hovista koskettaa kirjoittajaa läheltä, joten mukana kulkee Hosseinin sairauskertomus. Juuri tällaista on taitava esseistiikka: aihe kieputtaa ympärilleen monenlaista, yksityistäkin, ja avaa ajattelua henkilökohtaisesta yleiseen.

Esseissä matkaillaan paljon, ja yksi essee on pyhitetty matkustamisen ongelmatiikalle. Hosseinin voima on avata aiheeseen kuin aiheeseen uusia näkökulmia, se näkyy monessa, mutta minä riemastun raikkaista tulkinnoista: Montalbano-dekkarit saavat kontekstikseen Sisilian ja Euroopan vanhan islamilaiskulttuurin ja Ylpeys ja ennakkoluulo talousvinkkelin. Ja miten hienoja havaintoja irtoaa Racel Cuskin tuotannosta!

”Totuudenjälkeisen ajan yleisö etsii totuutta väärästä paikasta: ei teoksen sanomasta, vaan siitä, mitä tekijän katsotaan edustavan.”

Essee Miesten tarinoita saa nyökyttelemään ja mutisemaan: juuri noin, kylläpä osuu ytimeen, jopas ilmaisu ja sisältö natsaavat. Ja kysehän ei ole siitä, että minun täytyisi olla tavan takaa samaa mieltä kuin esseekirjailija. Minuun jysähtävät myös esseet tai niiden osat, jotka hämmentävät, joita epäilen tai kiistän.

Hosseini ei yleensäkään hymistele vaan kyseenalaistaa. Miesten tarinoita -esseessä hän terävästi iskee kirjallisuuden lukutapoihin, joita rajoittaa lukijan usko tai aate tai: ”Feminismi ei ole älykkyyden tai kiinnostavuuden synonyymi, eikä se ole maailmanselitysmalli.” Myötäilen Husseinin ajattelutapaa, koska perusteluissa piisaa – vaikka feministinä itseäni pidänkin. Lukutavan feministisyys ja feministiset työkalut ovat eri asia kuin sokeutua tai etsiä kirjoista vain aatteeseen sopivaa tai yhtäläisyyksiä luetun ja lukijan oman elämän välillä. Tai olla lukematta miesten kirjoja tai kirjoja miehistä.

”Tunnistan merkittävän kaunokirjallisuuden siitä, että se nousee reaalimaailmaa kuvaavanakin sanojen ilmeisen merkityksen yli taajuudelle, joka on syvempi, selittämättömämpi, hellyttävämpi kuin elämä sellaisenaan.”

Tie, totuus ja kuolema on kiinni reaalimaailmassa, se on täyteläinen, sen sanoilla on ilmeiset merkitykset ja paljon enemmän. Se virkistää, naurattaa, yllättää, koskettaa, sopivasti ärsyttää ja herättää ihailua. Nautittavaa proosaa, pohdituttavaa, tyhjentymätöntä.

•

(Välitosikot ovat sitaatteja esseestä Kuka minä olen?)

•

Silvia Hosseini

Tie, totuus ja kuolema

Gummerus 2021

esseitä

6 tuntia 31 minuuttia äänikirjana, lukijana Silvia Hosseini

137 sivua eKirjana.

Kuuntelin ja luin BookBeatissa.