Päivittäinen arkisto: 8 toukokuun, 2021

Risto Oikarinen: Piispa

Jopas, jostain syystä aihe yllättää. Risto Oikarisen romaani Piispa (Otava 2021) kertoo Pohjoismaiden ensimmäisestä naispiispasta, Helsingin piispasta. Tästä jo tietää kirjan fiktioksi, sillä kyllä muissa maissa ehdittiin piispanimityksissä Suomen edelle.

Piispan minäkertoja vie lukijan ajatteluunsa ja elämäänsä, vaikka varsinaisesti kerronta tapahtuu yhdestä illasta yöhön ennen piispan eläköitymistä. Piispa käy yliopistolla paneelikeskustelussa, kävelee piispantaloon, siemailee viiniä, käy yöpuulle ja harhailee hetken kylmässä talviyössä. 

Modernin proosan tapaan tapahtuma-aika on rajattu, mutta kertojan mieli ei pysy sen rajoissa. Niinpä Piispassa kertoja muistelee ja pohtii elämänkulkuaan lapsuudesta nykyhetkeen sekä filosofeeraa työhönsä liittyvistä kysymyksistä. Lapsuudenkodin hihhuli-ilmapiiri taustoittaa kertojanaista, ja lukija saa selville uravalinnan ja kertojan toimintatapojen syitä, myös seurauksia. Usein kertoja on valinnut vastavirtaan punkaamisen.

Aihe edellyttää kannanottoa naispappeuteen ja naisten asemaan kirkossa. Sen Oikarinen tekee terävästi ja tölvien Suomen luterilaisen kirkon vetelää tasa-arvoajattelua. Kertojan pisteliäs sanomisen tapa huvittaa, eikä naurattaminen vähennä sisällön tarkkanäköisyyttä.

Romaanin piispa ei ole mikään laupias paimen vaan ristiriitainen hahmo, joka osaa laskelmoida ja nauttia pyrkyryydestään. Piispan lähtökohta on tämä:

”No, myytit myytteinä ja faktat faktoina, ja fakta, jota minulla ei ollut mitään syytä julkisesti julistaa, oli se, että Luojaa, Pyhää kolmiyhteistä tai mitään muutakaan, ei ollut olemassa. Vaikka en uskonut Jumalaan, halusin silti, että mahdollisimman monet lampaani jaksaisivat uskoa, sillä vaikka uskon kohdetta ei ollutkaan olemassa, itse usko oli todellista, ja toivo ja lohtu matkustivat sen siivillä. Vaikka oma elämäni ei saanutkaan merkitystä uskosta vaan työstä sen puolesta, olin vuosikymmeniä kestäneen urani aikana saanut todistaa, mitä usko armolliseen Isään kykeni kantamaan ihmistä läpi elämän.”

Romaanin loppupuoli yllättää – ja toisaalta ei. Romaanissa kulkee pitkin matkaa juonteina uskonnollinen ihmehurmos ja eroottisten kokemusten virsilyriikka, ja niitä pohtiessaan piispa poimii muhevia sitaatteja värssyistä, joissa hehkuu Kristuksen morsianten kokemukset. Silti romaanin lopun tapahtumat hämmentävät. Ehei, en kerro tätä tarkemmin:

”Vaikka ihmeille oli olemassa tieteellinen selitys, tunnettu tai vielä tuntematon, ei se tehnyt ihmeistä vähemmän ihmeellisiä.”

Romaani tavoittaa yksityisen, yksinäisen ja särmikkään kertojahenkilön tiiviillä tavalla. Eli romaani tarjoaa moniulotteisen päähenkilön ja uskonkysymykset suhteessa kirkon hallintotodellisuuteen. Kerronnan onnistumisen takaa kerrassaan ketterä keli.

Risto Oikarinen

Piispa

Otava 2021

romaani

112 sivua eKirjana.

Luin BookBeatissa.

2 kommenttia

Kategoria(t): Romaani