Päivittäinen arkisto: 22 kesäkuun, 2021

Susanna Alakoski: Pumpulienkeli & kirjapiirikokemukset

Kolmihenkinen virtuaalikirjapiirini valitsi kesäkuun kirjaksi Susanna Alakosken romaanin Pumpulienkeli (WSOY 2021). Sikalat on aikanaan luettu, elokuvakin katsottu. Onko uutuudessa odotettavissa ankaria oloja, perhe-elämän kurimusta ja yhteiskunnallista pohjavirettä?

Kirjan kipinän on sytyttänyt Alakosken pohjalainen suku, etenkin isoäiti. Romaanin ensilehden motto kattaa paljon: ”Isoäiti teki viisikymmentä vuotta töitä tekstiilitehtaassa. Yhdestäkään työpäivästä hän ei koko elämänsä aikana puhunut.” 

Romaanin päähenkilö Hilda syntyi vakaaseen talonpoikaissukuun 1905 ja varttui perheen suojeluksessa, vaikka oikea isä oli kadonnut Amerikkaan ja äiti sairasti kontaktikyvyttömänä tuijotustautia. Rippikouluikäisenä Hildan yllättää raskaus, ja tyttö karkotetaan toiseen taloon piikomaan. Sieltä hän lähtee toisen piian kanssa kaupunkiin puuvillatehtaaseen, vaikka täti oli pitänyt sitä kauheimpana asiana ikinä.

Näennäisen simppeliin, kronologiseen työläisromaaniin mahtuu suomalaisen yhteiskunnan muutos. Se on osa yksilötarinaa: tytön asema talonpoikaissuvussa ja hänen sisäinen ristiriitansa asettua työläiseksi, lahtarisedän suhtautuminen punaisiin taustanaan kristinoppiin tukeutuvat sukulaiset, vaasalaisten tehdaspamppujen tavoitteet suhteessa työväkeen, jotka raadannallaan takaavat voitot.

Lakoninen elämän kovuus saa rinnalleen lämpöä, jota eleettömästi hehkuvat niin Hildan Sanna-täti kuin avioimies-Arvokin. Myös tiukka ystävä Helli on kantava voima, samoin Hildan (aika sokeakin) rakkaus lapsiin. Hildaan lapsuusajan elämänohjeet ovat juurtuneet:

”Metsä kasvaa uudellen, Sanna-täti vastasi, mutta yhden asian Hilda painakoon mieleensa. Kaikki liittyy yhteen, kaikki, ja ellei ihminen ymmärrä vaalia sitä, minkä maa ilmaiseksi antaa, lopulta maailma tuhoutuu.”

Kirjapiirimme oli kovin yksimielinen. Kaikkien mielestä Pumpulienkeli on ”ihan kiva”. Siis kelpo romaani kuvaamaan henkilöitään ja aikaa. Jollain tavalla kuvaus jää pinnalle kellumaan, eikä siksi nostata meissä suurta hullaannusta. Yllätyimme siitä, miten eri tyyliin Alakoski on siirtynyt sitten Sikalat-romaanin.

Keskustelimme joistain yhtymäkohdista Enni Mustosen Syrjästäkatsojan tarinat -sarjan alkuosan kirjoihin etenkin työn kuvauksessa. Vilahti keskustelussa myös Sirpa Kähkösen Kuopio-sarjakin, ja siihen yhtymäkohta löytyy työläselämän kuvaustavasta, myös käsittelytavan vakavuudesta. Se ehkä kumpuaa siitä, että henkilöissä on linkit kirjailijoiden omaan sukuun.

Kirjapiirini Johannalla ja Tarulla on omia Vaasa-kokemuksia. Romaanin Vaasa-kuvaus kiehtoi heitä, sillä kerronta vei heidät sielun silmin tuttuihin maisemiin. Sen sijaan Alakosken lipsahdus Turun linnan suhteen (ei ollut todellisuudessa turistinähtävyys vielä Hildan reissun aikoihin) vei vähän pohjaa faktauskottavuudelta.

Minä mietin joitakin yksityiskohtia, jotka lisäävät päähenkilön elävyyttä: Hildan pienet haaveet elokuvamaailman unelmakuvin versus tehdastyölaisen ja penninvenyttämisen todellisuus. Isorintaisuuden toisto vähän töksähtää, mutta ymmärrän ulkoisen, perintönä seuraavan piirteen merkityksen niin kuin myös suvulle tyypilliset perätilasynnytykset sellaiseksi dna-seikaksi, joka siirtyy sukupolvelta toiselle, vaikka maat ja mannut muuttuvat vuokramurjuksi.

Mietimme lisäksi kirjapiirissä sitä, miten Hilda saa kantaa koko kirjan ajan hyvän ihmisen viittaa. Hildahan tyytyy vaihtuviin ja raskaisiin olosuhteisiin eikä ns. tee mistään numeroo. Viekö hyvyys kuitenkin vähän veroa vetovoimalta? Odotamme silti sarjan jatkoa. Romaanin lopussa Hilda viettää viisikymppisiä ja alle kolmekymppinen Greta-tytär on vasta oman elämän päätöksien alussa. Mitä siitä sitten seuraa?

Susanna Alakoski

Pumpulienkeli

suomentanut Sirkka-Liisa Sjöblom

WSOY 2021

romaani, neliosoisen sarjan ensimmäinen osa

584 sivua.

Lainasin kirjatosta.

5 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus