Ann-Louise Bertell: Ikuinen kaipuu

Ann-Louise Bertellin Botnia-trilogian päätösosa Ikuinen kaipuu (Tammi 2022) liikauttaa mieltä monin tavoin. Sisältö, kerronta ja muoto muodostavat ehjän, koskettavan kokonaisuuden. Tiiviissä romaanissa punoutuvat taidokkaasti monet teemat, esimerkiksi äitiys, sisaruus, ystävyys, sukulaissuhteet, seksuaalisuus, rakkaus ja kuolema.

”Sanat olivat vaarallisinta mitä maailmassa oli.”

Marlenen kasvutarina kahdeksanvuotiaasta 16-vuotiaaksi pitää sisällään tytön tunteet fyysisistä muutoksista ja seksuaalisuudesta, eikä niitä voi erottaa muusta, mitä mielessä tapahtuu. Ympäristön vaikutukset korostuvat: Marlene, isä, äiti ja Sus-pikkusisko palaavat Kanadasta Pohjanmaalle, eikä todellisuus vastaa toiveita. Kanadan rahat ovat kadonneet jonnekin, isä ei saa töitä, äiti kerää sisälleen vihaa ja kyläläiset vieroksuvat paluumuuttajia. Se, että äidiltä on jäänyt Kanadaan vanhin tytär edellisestä liitosta, vyöryttää pahat puheet koko perheen päälle.

Bertell tavoittaa varttuvan lapsen ajattelutavan ja havainnot. Niille on vapaata tilaa mielen sisällä, mutta ääneen ei oikein voi mitään päästä. Puhumattomuuden perinne tukahduttaa Marlenen kasvuympäristön ihmisiä.

”Aina tarvitaan ihmisiä, jotka pystyvät kulkemaan pimeän ja valon välillä.”

Taidokkaasti romaanissa muodostuu panoraama 1950-luvun ahtaasti ajattelevaan pohjalaiseen kyläyhteisöön, joka suojelee elämäntapaansa ja ennakkoluulojaan. Lapset saavat tietoonsa totuuksia vain salaa kuunnellen. Toisaalta heiltä udellaan sisäpiiritietoja ja pamautetaan päin naamaa peiteltyjä asioita.

Etäisyys ja kylmyys monissa romaanin ihmissuhteissa saa aina vastapainonsa. Marlenen ja äidinäidin tutustuminen on oleellisin käänne, sillä parantajana ja ruumiinpesijänä toimiva mummu saa tytön näkemään mahdollisuutensa. Hienosti romaanissa nousevat yhteisön surkeimmat hahmot Marlenen kasvun merkkihenkilöiksi ja vaikenemisperinteen katkaisijaksi: ”Kun kerran olin alkanut puhua, en voinut lopettaa.”

Minua koskettaa etenkin se, miten tytär selvittää mielessään vaikeaa suhdetta äitiinsä ja vähitellen käsittää äitinsä kipukohdan, ikuisen ikävän. Minua liikuttaa romaanin komea loppu, ymmärrys jatkuvuudesta ja yhteenkuuluvaisuudesta ihmisen lähtökohdista riippumatta. Ja mummun opetus säväyttää:

”Että ihmiset ovat sisältä pieniä. Vaikka olisivat ulkoapäin kuinka komeita. Ovat kuin surkeita lapsia, koko elämänsä ajan.”

”Lensin suoraan maailmaan, kuin rastas. Tai kuin kurki.”

Lyhyesti nakuttava virkerytmi luistaa. Sitä ei voi muuksi luonnehtia kuin konstailemattomaksi. Silti balanssi pinnan ja pinnanalaisen kesken toimii upeasti. Mukaan mahtuu luontevaa symboliikka, etenkin linnuilla on tärkeä rooli. Minua sykähdyttää kurkiin liittyvä vertauskuvallisuus: muutosten välttämättömyys, kuoleman ylittävä yhteys valoon.

”Siiveniskuista lähti jylisevä ääni. Kurki lensi kuin valopiste pimeyden halki, se pyyhkäisi yli taivaan palaamatta enää milloinkaan.”

Bertellin tiivis romaani on jälleen kokoaan suurempi. Kotimaisessa kirjallisuudessa on tuhansia teoksia perheiden salaisuuksista, ahdistavasta kasvuympäristöstä sekä perheenjäsenten kireiden ja riitaisten välien – puhumattakaan vaikenemisen – vaikutuksista. Bertellin tuore, suora ja ilmeikäs kerrontatapa nostaa Ikuinen kaipuu -romaanin aiheenkäsittelyn taitoteosten joukkoon. Ja kokonaisuus, johon tämä romaani kuuluu – Oma maa ja Ikävän jälkeen – napsahtaa sukutarinakirjalistani top 10 -osastoon. Romanitunnelmissa kaiken vihan, vääryyksien, kärsimysten ja kuoleman keskellä ei unohdu toivo, mahdollisuus. Ihmisyyden ymmärtämisessä on Bertellin romaanitaiteen säteilyn salaisuus.

*

Ann-Luise Bertell: Ikuinen kaipuu, suomentanut Vappu Orlov, Tammi 2022, 164 sivua eKirjana; äänikirjana 7 tuntia 10 minuuttia, lukijana Anni Kajos. Kuuntelin ja luin BookBeatissa.