Heikki Kännö: Ihmishämärä

Heikki Kännön jättiromaanin Ihmishämärän (Sammakko 2022) nykyisyys kuvataan dystopiana muutama vuosikymmen meidän ajastamme eteenpäin. Siihen kuuluvat eteläisen Euroopan elinvoiman vienyt kuumuus ja kuivuus, ja kirjan loppua kohti kurittavat kohtalokkaat maanjäristykset, tulvat, infrastruktuurin sortuminen ja tekoälyn temppuilut, joiden seurauksena tuhoutuvat Lontoo, Torino ja San Francisco – vuosisatoja säilynyt ihmisten historia, taide ja elämä.

Eikä siinä kaikki vaan vanha mytologia valtaa kerronnan ja kerrotun maailman. Romaanin 1038 sivua sisältää raskaita osuuksia mutta myös nautinnollisen eeppistä, sävykästä kerrontaa. Tämä romaani ei päästä helpolla eikä siitä ole helppo kirjoittaakaan. Jotain tässä nyt kokoilen. (Ja jos et jaksa lukea venähtänyttä juttuani, jaksatko romaaniakaan.)

Länsisaksalaisen Kleven kaupungin alueella kukoistaa omenatila Goldener Apfel. Tilaa hoitavat ikinuori Engelbertha ja hänen erikoisen elinvoimainen, ikivanha isoäitinsä Ethelinda. Engelberthan aviomies Baldovino hoitaa pellot, ja sen lisäksi hänet tunnetaan kuvanveistäjänä ja Cernin tekoälytiedemiesryhmän jäsenenä. Nuori kuvataideopiskelija Anastázie on tilalla ottamassa oppia kuvanveistäjämentoriltaan. Eräänä päivänä omenatilalle saapuu vanha silmäpuoli Hans Otter.

”Ja entä sitten? Jatkuuko kaikki Eddan ennustamalla tavalla, jossa alku on kuten loppu?”

Ihmishämärässä eri aikakerrokset lomittuvat, jopa niin, että kyseenalaistetaan kuoleman ja syntymän järjestys. Edda-mytologia, tarinat, Wagner-libretot, historia ja taideteokset taiteilijoineen kietoutuvat toisiinsa. Romaani tukeutuu perin juurin fiktion olemukseen, kuvitteluun, kuviteltuun, joita solmivat näkemykset taiteesta ja elämästä.

Romaanin alussa yritän vakuuttaa itselleni, että tämän romaanin voi lukea vain uskoen satuun. Toiset fiktiot ovat elämänkaltaisia, todenoloisia, sitten on spekulatiivisia fiktioita kuten Ihmishämärä, jolle on lähtökohtaisesti sallittava kaikki.

”- Eivätkö sadut olekin juuri tällaista tutkiskelua varten? Ne kärjistävät ja rinnastavat, ja samalla näyttävät ihmiselle jotain, mikä on niin lähellä, ettei sitä huomaisi lainkaan ilman matkaa jonnekin hyvin kauas.”

”On tullut Ragnarökin aika”, Clothilde sanoi.

”On tullut Wotanin aika”, Gunilla sanoi.

”Ja elonpiirinsä tuhonneelle ihmiselle”, Clotilde sanoi, ”jumalille kuuluva aika tietää hämärää.”

Ihmisten tunteman maailman loppu vaikuttaa vääjäämättömän lohduttomalta. Syynä on se, ettei ihminen kyltymättömyydessään ole oppinut virheistään. Muinaisjumalille tulee siten tila ja tilaus palata, vaikka ovat aikanaan pullistelleet sekä pettäneet ja tuhonneet toisiaan ja itsensä. Sodat ja natsiaate pohjustavat niiden uutta tulemista. Mutta ovatko muinaisjumalat oppineet virheistään?

Vastapainona hävitykselle romaanissa uskotaan substanssin säilymiseen jossain muodossa. Esoteerisen ajattelun kulmakivi hioo sellaista, mikä jää jäljelle: Akasha, kaiken tiedon kirjasto – tai eri filosofien käsitykset olemassaolon äärettömistä muodoista, ihmisaistein todentamattomista todellisuuksista. Näin vastaa Baldovino oppilaalleen: 

”Totesin vain, ettei ajatus informaation katoamattomuudesta ole ainutlaatuinen, ja voin vielä erikseen painottaa, ettei se ole edes mahdoton. Kuten sinulle joskus kerroin, informaatio on ainetta, eikä aine katoa, vaikka sen sisältämät molekyylit vaihtaisivat järjestystä.”

Pitkin romaania Baldovinon oppilaan Anastázien skeptisyys haastaa taruilua:

”Eli sinä siis uskot, mitä tuo mielipuoli [Hans Otter] meille satuilee…? Että vanhat mytologiat ovatkin totta… että elämme jonkin hemmetin muinaishirviön ulkokuorella… että tuo umpihullu vanha kusipää on uudestisyntynyt ylijumala Wotan tai Ođinn tai mikä nyt onkaan, ja Engelbertha jokin reinkarnaatiotunut nuoruuden jumalatar Freia? Niinkö?”

No, minä uskon, kun Kännö pistää uskomaan uskomattomattomassa juonien ja sivujuonien kudelmassa, jossa ei ole pahitteeksi mytologioiden tuntemuksen lisäksi, jos tietää jotain länsimaisesta filosofiasta ja kulttuurihistoriasta. 

Tunnistan pitelemättömän kuvittelun taidon, jolla Kännö rakentaa runsaan romaaninsa. Heti perään tunnustan riittämättömyyteni lukijana, sillä tunnen vain pintapuolisesti skandi-mytologiaa enkä ole kokenut Wagnerin oopperoita tai tutustunut niiden librettoihin. Kalvavaa, etten siksi pääse pureutumaan, mitä kaikkea Kännö on tehnyt taustamateriaalilleen. En siksi osaa täysin heittäytyä Kännön fiktioon, mutta se kertoo minusta lukijana, ei kirjasta.

Joseph Beuysin teoksia näin ensi kerran jo joskus 1980-luvun alussa kenties Sara Hildenin taidemuseossa. Ai Weiwein kanssa minusta on selfie, joka on otettu Helsingissä 2015 osana hänen näyttelyavajaisiaan.  Marina Abramovićin retrospektiivissä Firenzessä joulukuussa 2018 totisesti vaikutuin. Nämä kolme taiteilijaa ovat oleellisia Kännön romaanissa, ja näin ripustaudun omiin kokemuksiini heidän taiteestaan sekä sijoitan ne osaksi lukukokemustani – saan tarttumapintaa. Kännö siis poimii maailmankuulut taiteilijat osaksi romaaniaan, sellaiset taiteilijat, jotka panevat itsensä alttiiksi ja haluavat välittää sanomaa.

Onhan Ihmishämärä monessa mielessä suurteos, mutta veikkaan ettei ihan jokahemmon lukemistoa. Toisaalta myös kovin suosittu Tolkienin Taru sormusten herrasta on paksu teoskokonaisuus, ja siinäkin juoni punoutuu vallan (valtasormuksen) vaikutuksiin ja erilaisten juonipoikkeamiin, uskomusolentojen kohtaamisiin ja taisteluihin, hyvän ja pahan vääntöön. Kännö ei fantasioi vaan kytkee myytit dystopiaan, eivätkä hyvä ja paha erotu kovin tarkkarajaisina vaan ihminen pelaa niillä:

”- Ihminen on niin helppo, Hans Otter ajatteli. Alkeellinen olento, joka käyttää vaivaa määritelläkseen käyttöönsä hyvän ja pahan, ja sen jälkeen tuhlaa aikaansa keksiäkseen syitä, joiden avulla noita määreitä voi hyvällä omallatunnolla siirrellä, mikäli omat intressit niin vaativat.”

On ehkä eduksi tuntea Kännön tuotantoa. Olen lukenut Sömnön ja Runoilijan. Viimeksi mainitusta tuttua on muun muassa GoethenSteinerin ja Nietzschen merkitys. Nautin Ihmishämärässä viittauksista edellisen teoksen aineksiin, ja tunnistan tutun, kanelilta tuoksuvan pahuuden läsnäolon.

Mielikuvitusjättiläinen, joka on tietoinen eurooppalaisesta kulttuurikontekstistaan – sellainen on Ihmishämärä. Ihminen on siinä uhka itselleen ja ympäristölleen. Näenkö toivoa? Luen romaanista:

”Ihminen rakentaa maailman ja maailma rakentaa ihmisen, joten on äärimmäisen tärkeää varmistaa, millainen ihminen uuden maailman rakentajana toimii. Jokaisen ihmisen on oltava taiteilija. Jokaisen taiteilijan on käytettävä luovuuttaan.”

Romaani alkaa ja loppuu väriin: toisesta herää tajunta, toiseen loppuu kaikki. Kännön luovuudesta luen kaikkia sävyjä.

Heikki Kännö: Ihmishämärä, Sammakko 2022, 1038 sivua. Lainasin kirjastosta.

6 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

6 responses to “Heikki Kännö: Ihmishämärä

  1. Kiitos arviostasi! Aikamoisen urakan olet tehnyt! Mulla on tavoitteena lukea tämä kesälomalla. Saa nähdä, onnistunko – ja olen etukäteen huolissani, miten tuon järkäleen lukeminen onnistuu riippumatossa. Kiinnostava teos ja teemat joka tapauksessa.

    • Kiitos kommentistasi! Päiväannokseni lomaviikolla oli sellainen keskiverto romaanipituus, joten lukeminen eteni tasaisin annoksin. Tosin alkuosaa luin pari viikkoa aikaisemmin, mutta ainakin minulle sopi aika intensiivinen lähestyminen. Uskon, että esoteria ja filosofia ainakin vetävät sinua puoleensa. Lukuiloa!

  2. Anki

    Itse olen lukenut Kännöltä Mehiläistien ja aika mystinen oli sekin. Ei ihan täysin vetänyt mukaansa, mutta oli hyvin kiinnostava silti. Kännön tyyliin näyttää kuuluvan taiteilijoiden ja taiteen käsittely. En tiedä, rohkenenko tarttua tähän Ihmishämärään koskaan, mutta kyllä se vähäsen kutkuttelee.

  3. Henna

    Rakastin Runoilijaa, joten varasin tämän kirjailijan nimen perusteella suomatta silmäystä teosesittelylle. Sitten kun kirja putkahti kirjaston varaushyllyyn niin säikähdin että onpas se maksu! Vähän pelottaa aloittaa, pakko myöntää. Mutta koska Runoilija vaati pitämään sulattelutaukoja osien välissä niin olen varautunut siihen että Ihmishämärän lukemiseen menee jonkun aikaa.

    • Henna, sulattelutauot ovat varmasti tarpeen, mutta lopputulos on mielikuvituksen riemua. Ajattelin, että luen noin romaanimitan päivässä, joten viikon verran siinä sitten sujahti. Lukuiloa!

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s