Jos kunto ei kestä

Anja Erämajan runokirja Töölönlahti (WSOY 2013) on pitkälti kirjoitettu juoksulenkin rytmiin ja tahtiin. Välillä vauhti on niin kova, ettei tällainen rapakuntoinen sauvakävelijä meinaa pysyä mukana. Mutta kun pitää taukoja ja lukee pätkissä, kokonaisuus nostattaa runokuntoa.

Pidän Erämajan havaintotarkkuudesta ja mielenailahduksista. Arkiset näyt ja niihin kytkeytyvät tajunnanvirrat ovat virkistäviä. Ilahdun huumorista, joka syttyy yllätyskytköksistä, surkuhupaisuudesta tai totisella naamalla tokaisemisesta. Hölkkääjän päähänpälkähdyksiin tunkeutuu lauluja, värssyjä, omia ja lainattuja. Hoitotyösanoitus kaiken keskellä hivelee. Kun olen muutaman kerran nähnyt lauluyhtye Laulavat kahvinkeittäjät palavasilmäisinä laulamassa Sound of Music -biisiä, en ihmettele, että solisti limittää runojensakin lomaan sen, aina pysäyttävän elämänviisauden: ”Älä katso peiliin, / vaan ikkunaan, / hanki kunnon kengät, / astu maailmaan.”

Runokirja jakaantuu kolmeen vuodenaikaan: syksyyn, talveen ja kevääseen. Graafisia keinoja on hyödynnetty, teksti liikkuu kaarena sivulta toiselle, lenkkipolkuna. Välillä vedetään henkeä proosarunomaisesti, välillä teksti pomppii epätasaisessa maastossa. Loppua kohti juoksutunne hieman katkeaa.

Erämajan runoelmassa ihmetellään naisen osaa, elämisen tapaa, siihen annettuja ahtaitakin asemia, työoloja, yksinoloa, toisenkaipuuta, sukupolvien kiertoa, surua. Kaupunkimaisema ja kirjaimellisesti Töölönlahti on ulkoisena miljöönä, mutta sisäisessä maailmassa puhujan maisemissa on kaikkea. Ja uusi maisema sisältää myös vanhan.

– –
Tässä opetellaan suhteellisuuden tajua. Alla entistä
merenpohjaa, maankohoumaa. Entinen kylä ja
suojoki, tölå. Peltoja, niittyjä, laidun, haka lahden
kapeikolla ja huvila Hesperian läntisillä mailla.
Tämä on Helsingin Espanja. Täällä hedelmätarhat,
terveyslähteet, karppilammikko. Ja löyhkä, lahteen
kipattujen raatojen etova haju. Lantaa, virtsaa, verta.
– –

Runon puhuja jakaa kanssani kauhun keskusta-alueen kammottavista uudisrakennuksista radan varressa. Hän ihmettelee nurinpäin olevaa kypyhuonetta, oopperataloa. Kaupunkimaisema on kesken, liikkeessä ja muuttuvainen. Ihminenkään ei ole koskaan valmis:

– –
Rastitin sukupuolen,
nainen, mies, mikä.
Eikö sen pitänyt jo
olla selvä, katsoin
peilistä, ihminen on
rakennelma, elämä
on alussa ja lopussa,
– –

Runokirjassa on elämästä sekä laajoja näkyjä että pieniä pilkahduksia. Siinä on myös paljon selittämätöntä ja asioita, joista en saa kiinni. Hengästyin sen rytmissä. Vauhdin lisäksi sieltä löytyy paljon lohdullista: ”Tänään pieni päänliike riittää.”

PS. Muita lukukokemuksia Töölönlahteen tarjoavat Kulttuuri kukoistaa ja Mari A:n kirjablogi.