Kuukausittainen arkisto:huhtikuu 2014

Kirja ja elokuva sotaorvosta

Kirjavaras on tunteellinen kertomus lukutaidon merkityksestä ja kanssaihmisistä välittämisestä. Se on viihteellisesti viritetty mutta hyvää tarkoittava muistutus siitä, ettemme hyväksyisi sotaa, ihmisyyden riistoa tai rodullista eriarvoisuutta.

Orpotyttö Liesel saa kodin lempeän Hansin ja kipakan Rosan luota 1930-luvun lopun Saksan köyhässä pikkukaupungissa. Liesel kamppailee painajaisten ja lukutaidon kanssa, saa ystäviä ja otteen elämään ajassa, jossa Kuolemalla pitää kiirettä. Natsiaalto ja sota vaikuttavat kaikkeen, ja kirjan päätapahtumat päättyvät vuoden 1943 pommivyöryyn. Natsikauhut ovat tuttuja tuhansista kirjoista ja elokuvista. Miten Markus Zusakin Kirjavaras (suom. Pirkko Bisrtöm, Otava/Seven 2008/2014) erottuu saman teeman muista tuotoksista?

*** PAPAN ILME ***
Se vaelsi ja ihmetteli,
mutta ei paljastanut vastauksia.
Vielä.

Hänessä oli tapahtunut muutos.
 Lisel näki sen mutta tajusi sen vasta myöhemmin, kun kaikki tarinat kutoutuivat yhteen. Hän ei nähnyt kuinka papa soittaessaan katseli, koska ei tiennyt, että Hans Hubermannin harmonikkaan liittyi tarina. Tulevina aikoina samainen tarina ilmaantuisi Himmelstrassen numero 33:een aamuyöllä, hartiat rypyssä ja viluinen pikkutakki yllään. Se toisi mukanaan matkalaukun, kirjan ja kaksi kysymystä. Tarina. Tarinan tarinan jälkeen. Tarina tarinan sisällä.

Muista kaltaisistaan Zusak eroaa siten, että hän tarjoilee tarinansa tyylittelevän sadunomaisesti. Kerronnassa on tiettyä söpöilyä, sillä päähenkilöperhe edustaa korostetusti hyviä ihmisiä. Aiheen käsittelyssä ei vältetä vastakkainasetteluja: pahat natsit ja natsimieliset / suvaisevaiset ja juutalaisia pelastavat hyväsydämiset. Häikäilemättömän tietoiseksi ja kaikkitietäväksi kertojaksi on valikoitunut itse Kuolema. Hän harhautuu jutuissaan menneeseen ja tulevaan, johdattelee mielensä mukaan, tekee yhteenvetoja ja muistilistoja sekä siteeraa kirjavaras-Lieselin muistiinpanoja. Hän kertoilee korostetun kepeästi, mutta sen ohella sodan julmuuksista ja juutalaisten sekä muiden ei-arjalaisten kaltoinkohtelusta hän sivaltaa suoruuksia. Pelkoa ja kärsimystä ei pimitetä, mutta se kääritään Lieselin selviytymistarinaan, toivon mahdollisuuteen ja siihen, miten tarinat, lukeminen ja kirjoittaminen pitävät yllä lohtua – ja siten elämää.Kirjavaras

Henkilöt ja tilanteet asetellaan kovin tietoisen oloisesti kuin näyttämölle. Kovin eläviksi eivät henkilöt kasva, ja juoni on tietyllä tavalla puhtaaksi puleerattu. Tunteita tarjotaan laidasta laitaan, ei kuitenkaan erityisen paisutellusti. Maltillisesti ja kuin ihmeen kaupalla murrosikäisen tytön heräävän naiseuden annetaan olla rauhassa.

Luin Kirjavarkaan heti suomennoksen ilmestyttyä, ja siitä jäi silloin kaihertava pettymyksen tunne. Nyt viisi vuotta myöhemmin suhtaudun tekstiin huomattavasti suopeammin: sodan aiheuttamat miljoonat turhat kuolemat ja kärsimykset pistelevät mieltä. Hyväksyn siten tämän satusävyisen selviytymistarinan, jottei maailman pahuus aivan nujertaisi. Kirja on rakenteeltaan kohtauksiin pilkotun elokuvallinen, joten ei ole ihme, että se sai tänä keväänä leffaensi-iltansa.

Elokuvatulkinta (2013, ensi-ilta Suomessa 4.4.2014) on uskollinen romaanille, vain pikkuruisia oikaisuja tapahtuu. Pääroolitus on onnistunut, mikä estää sokeria paakkuuntumasta sulamattomiksi kokkareiksi. En ärsyyntynyt saksalta sorahtavasta englannista. Sanojen mahdin osuus nousee hienosti esille: tulee nätisti todistetuksi, että kuoleman ja sorron alla sanat – luetut, kirjoitetut, kerrotut – pitävät ihmisyyttä elossa. Tunteisiin vetoaminen osataan hyvin, sillä suurisilmäisen Lieselin kohtalo koskettaa. Ja miksi pitäisikään kyynistellä sitä, että elokuva ja sitä edeltänyt romaani tarinoi hyvistä ihmisistä, ystävyydestä ja elämänuskosta, vaikka kertojana on kuolema.

– –
Sain pokkarin ja leffaliput Blogat Teamilta, ja kokonaisuuden tarjosi SF Film Finland. Muista blogeista löytyy Kirjavarkaan tuottamia monia, erilaisia luku- ja katsomiskokemuksia.

PS. WordPress teki rivitys- ja tavutuskummallisuuden ihan itse – en minä, en minä!

Jätä kommentti

Kategoria(t): Elokuvat, Kirjallisuus

Kaspar näyttäytyy taas

Q-teatterin Kaspar Hauser on mielenkiintoinen esitys. Hesarin arvostelun mukaan teatteri on olemassa juuri tätä varten. Minulle esitys ei ollut tajunnanräjäyttävä vaan sinne tänne sinkoileva hetken tavoittaja.

Kolme näyttelijää hallitsee tilaa kokonaisvaltaisella olemisella, tyylittelyllä ja yhteispelillä.  Lotta Kalhua, Jussi Nikkilä ja Eero Ritala ovat rooleihinsa mahtuvia ja muuntautuvia. Esityksessä pelattiin tiedostavalla ja ironisellakin teatterin teon illuusiolla: katsoja uskoo, että näyttelijä on roolissaan vaikka esiintyy välillä itsenään, vaihtelee rooleja –  ja on myös yksi meistä.

Näyttämökuva ja lavastus vaihtuvat esityksen mittaan näppärästi. Totutulla nykyteatteritavalla hyödynnetään videokuvaa. Tällä kertaa se ei minua ärsytä, sillä teemaa ja toimintaa tähdentävästi,  taitavasti zoomatut video-otokset sekä sykkivät kuvakollaasit vievät juttua eteenpäin. Ei elävää kuvaa voi välttää, kun tallennetaan nykynäkemystä.

Kaspar Hauser on kummallinen miellejuontuma 1800-luvun susilapsihahmosta, joka ilmestyy tyhjästä ja häviää elävien kirjoista arvoituksellisesti. Nykyaikaan siirrettynä hän on muuntuva tyyppi, joka on kuka vain. Minusta kuitenkin esitys kertoo siitä, miten halutaan koko ajan, kovasti paljon, hukataan halu, suoritetaan, selitetään ja uskotaan, että tärkeää on vain oma pyrkimys, toteutus ja touhu.

Teatterin sisäänkäynnin esitysjulisteesta heijastuu asiaankuulumattomia kuvia kuten esitykseenkin sulautui aineksien melske.

Teatterin sisäänkäynnin esitysjulisteesta heijastuu asiaankuulumattomia kuvia kuten esitykseenkin sulautui aineksien melske.

Ensimmäisen puoliajan mittaan pysyin varauksellisena. Väliajan jälkeenkin toistoa ja junnaamista vierastin, mutta silti toinen puoliaika alkoi lentää, etenkin näyttelijöiden irrottelu onnistui. Tunteiden vietäviin heittäytyminen, lapsentapainen vouhotus ja äärimmäinen veresliharepeily tulivat todella selviksi. Käsikirjoituksessa on hienoa verbaalivyöryntää, ja sen lisäksi tavoitetaan media- ja tvt-elämään liittyvä urahteleva sekakieli, jossa on pelienglantia, tv-tokaisuja ja sanaväännöksiä. Onko sisältöä?

Sukupolvinäytelmäksi Kaspar Hauseria kutsutaan. Minulle esitys on reaaliajankuva, nuorten kanssa työskentelevälle. Kaoottinen touhukooste vangitsee tyylitellyin keinoin sitä, mitä päivittäin näen ja jo tunnistan itsessänikin: äkkivaihtelevaa, selailtavaa ja viihtyvyyshakuista, itsensä toteuttamisen vapautta vinkuvaa sekä sekamelskainen usko ja epäusko omasta oudosta ainutlaatuisuudesta. Elämän ahmiminen on kuin nopeiden hiilareiden mättöä, ravituksi tulemisesta ei ole takuita.

Hetkittäin hamusin tiivistämistä, mutta huvituinkin. En kuulu kuitenkaan villiintyvään kohderyhmään, sillä esitystä seuraavana päivänä havahduin, etten kaipaa näkemääni. Se oli hetken hupia. Sopinee tavallaan esityksen teemaan ja motiiviin.

10 kommenttia

Kategoria(t): Draama

Suoraa puhetta kylkiäisiksi

Anna-Leena Härkösen Takana puhumisen taito (Kirjakauppaliitto 2014) on tämän vuoden Kirjan ja ruusun päivän kylkiäiskirja. Ostin itselleni eilen kesälukemista, ja kaupan päälle sain tämän reippaan pakinakokoelman.

Kirjassa on kolmisenkymmentä lyhyttä juttua erilaisista elämänilmiöistä. Monissa jutuissa on arkisia havaintoja, usein matkustamisesta, tai mieleenjuolahduksia ilmöistä tai tilanteista. Myös parisuhde sekä miesten ja naisten kommunikointi- ja ymmärryserot saavat osakseen paljon oivalluksia. Esimerkiksi ”Syntilista” tuulettaa naisvetoista parisuhdeajattelua ja iskee ilkeästi sanansivallustamppauskepillä. Kaiken kaikkiaan monenmoisia asioita liipataan keski-ikäisen ja -luokkaisen naiskertojan näkökulmasta. Ai että, miten hilpeästi osuu vaihdevuosijuttu ”Mummogeeli”! Kirjassa kerrotut tapaukset, tilanteet ja ajatukset kuulostavat kirjoittajan omakohtaisesti kokemilta, suoraan ja paljaasti. Esimerkiksi tähän tapaan:

Onko pitkä avioliitto itseisarvo? Minusta ei.
Mutta ehkä olen vain kateellinen. Oma ennätykseni on yksitoista vuotta saman miehen kanssa. Ehkä en kestä sitä, että jotkut pystyvät sinnittelemään ja kieltämään itsensä, mutta minä en.

Joitakin auttaa reipas kävely metsässä. Itse olen sitä mieltä, että se jonka suomalainen sekametsä parantaa, ei ole sairas ollutkaan.

Viimeistään murrosiässä pitäisi olla vähintään yksi kehittävä harrastus. Meillä ei harrasteta mitään. Ai niin, sotapelejä. Niitä, jotka passivoivat, lihottavat ja häiriinnyttävät lapsen. Mutta pysyypä poissa kadulta.
Parempi tappaa muutama örkki kuin myydä huumeita tai itseään rautatieasemalla.

Yhdessä jutussa, ”Lapinlisä”, tuodaan esille se, että luikurin laskettelu on oikein oivallettuna riemastuttavaa, ei häiritsevää valehtelua. Härkösen omissa jutuissa saattaa olla tätä Lapinlisää, ainakin hänelle sopivia tyylikeinoja ovat liioittelu ja kärjistykset. Välillä jutut herättävät hörähtämään tai hihittämään, sen verran osuvasti kertoja sanoilla sohaisee. Tällainen kokoelma on helposti epätasainen, mutten näe sitä erityisongelmana. Kirja on kepeä välipala, helppo haukata, napostella pala palalta. Siellä täällä on erityisen maistuvia sattumia.Takana puhumisen taito

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Jos metsään haluat

Metsä on minulle tärkeä pysäyttäjä ja hengähdyspaikka. Minulla on tietty metsämaisema, johon astuessa tunnen, että siirryn ajattomalle vyöhykkeelle ja hengitän vapaammin kuin muualla. Tuttu metsä on aina erilainen, sen valot ja varjot vaihtelevat. On harvinaista saada kirjallisia metsäänastumiskokemuksia, mutta sellaisia tavoitan Anni Kytömäen esikoisromaanissa Kultarinta (Gummerus 2014).metsäni

Sitten tuuli solahtaa hämähäkinlankojen lomasta ja väräyttää metsää. Se herkeää kohisemaan, hakee kaikuja läheltä ja kaukaa, tapailee säveliä vielä keksimättömistä puusoittimista, kaikista yhdessä ja humuaa kaikukoppansa perukoita myöten. Se unohtaa että saavuin vasta tänään, vasta äsken, ventovieraana.
Tietenkin. Minähän olen ollut täällä ennenkin. Metsä on kaikkialla sama.

Romaani on isän ja tyttären. Se alkaa Erikin lapsuudesta ja päättyy Malla-tyttären aikuistumisen aikoihin. Erikin elämää sävyttävät jännitteinen suhde isään ja äidittömyys, aikuisiällä epäpoliittisen kartanonpojan rakkaus punikkipyykkäriin, vastuu lapsesta ja tunnekriisien kestäminen. Mallankin kasvuvuodet ovat äitisuhteen kannalta poikkeuksellisia ja elämänkäänteet kuormittavia. Runsas romaani on moneen suuntaan ulottuva ihmissuhderomaani, ja siinä on voimallinen romanttinen vire olematta varsinainen rakkausromaani, vaikkakin rakkaus väreilee suhteessa luontoon ja kohtalonomaisiin kohteisiin.

Tarina on sijoitettu historiallisiin draama-aikoihin: kansalaissota ja 1930-luvun poliittiset jännitteet vaikuttavat ihmisten elämänkulkuun. Historia mahdollistaa menneeseen maailmaan ujutettuja vaiheita, jotka hipovat uskottavuuden rajoja. Esimerkiksi heikkoon asemaan joutuneiden kuuntelemattomuus selittyy osin ajankuvana. Varsinainen historiallinen romaani se ei ole; mennyt on tarinan pohja ja tausta.

Kultarinta viettelee hitaalla kerronnalla, joka on kieleltään taitavaa ja kaunista; lukeminen on kuin kielikuvasamoilua vaihtelevassa tunnelmamaastossa. Kielellä maalailussa tunnistan kyllä riskin taituruudella näppäröintiin, mutta pikkuriikkisistä herpaantumisen hetkistä huolimatta alkuun päästyäni uppoan yli 600 sivuun. Joitain selkeyden suvantoja kaipaan, sillä tietty viitteellisyys välillä heittää hetteikköön. Keskittyminen kahteen henkilöön on onnistunut ratkaisu, sillä siten monen aihelman käsittely kouraisee otteeseen, ja henkilöt risaisina ja lukijalle paljastettuina, puhkiosoittelematta, pitävät puolellaan.Kultarinta

On kumma sattuma, että Venla Hiidensalon Karhunpesä kuvaa paljolti samoja aikoja, ja karhumytologia sekä luontousko ovat siinäkin oleellisia. Siinä missä Hiidensalo haukkaa ahneesti eri aika- ja henkilöpaloja, Kytömäki keskittää ja rauhoittaa kuvatun, vaikkakin tarina vyöryttyy monisanaisena. Muutenkin naiskirjailijoita tuntuu nyt kiehtovan kansalaissodan karut ajat ja niiden varjot ihmissuhteisiin (esimerkiksi Jenni Linturin Malmi 1917). Kytömäellä on selkeästi persoonallinen ja omaperäinen kertojaääni ja taito lumota, jos lukija pitää tunteiden ja tunnelmien kautta ihmiskohtaloihin kurottumisesta.

Kultarinta on melankolinen, osin unenomainen. Ristiriitaisesti luonnontieteilijäpäähenkilö on ammattilaisen tarkka, mutta hänessä, siis Erikissä, ja sittemmin myös Mallassa, on luontoloveen lankeava puoli, jossa todellisuus haipuu sulautumiseksi metsään, eläimiin ja maisemaan. Satumaisuus tulee esille jo Erikin lapsuuden äidin tarinahetkiin eläytymisessä, ja se jatkuu myöhemmin luonto- ja rakkaussuhteissa. Saman kokemustavan perii Malla, ja Mallan kautta kansanperinteen karhumyytti herää eloon: ihmisen ja luonnon yhteys kulminoituu siinä.

Koska romaaniin vangittu henki on kiehtova, hautaan tiivistys-, yhteensattumapurku- ja uskottavuuskorjaustoiveet. Lukurupeaman jälkeen jää leijaileva olo. Ihmisen elämä on arvaamatonta, armotonta. Onnen kestävyyteen ei voi tukeutua, mutta jotain voi jäädä jäljelle. Ainakin voi yhteen asiaan luottaa: luonto pysyy, muuttuu, muovaa. Ihminen on osa sitä, ei välttämättä merkittävin osa.

Yläpihalla poikkean korkeaan heinikkoon ja löydän lipputangon rautatuen. Ikivanhan vaahteran kyljessä on laho linninpönttö, joka on kiinnitetty naruilla eikä nauloilla. Siitä tulee hyvä olo. Pihassa on kymmeniä vanhoja lehtipuita. Rungot pensovat valkoisia ruskojäkäliä, oksanhankoja päällystävät kujasammalen laikut. Istuttajista muistuttavat vain lohkotut nurkkakivet ja lahot laudat, ja nokkoset, joita ihmiselämän rehevöittävä maa kasvattaa verhokseen. Täällä kaikki on jo oikein.

metsä naava

PS. Populaari-blogi kokoaa Kultarinnasta kirjoitettuja postauksia.

 

 

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus

Mediakasvatuksesta pariin biisipurentaan

Elämme mediasoitumisen aikaa. Näin väittävät tutkijat ja näin sen näen. Ei ole ohjelmaa tai verkko- tai printtilehteä, jossa ei olisi monta juttua muista medioista tai mediapersoonista. Lehdet eivät menesty ilman viihdeohjelma- tai elokuvatähtien haastatteluita, ja on niissä melko tasaisesti kirjailijoitakin haastateltavina. Television ajankohtaisohjelmat tai radio-ohjelmat eivät elä enää ilman Twitteriä tai Facebook- ja Instagram-yhteyttä. Perinteiset mediat liukuvat verkkoon, elävät sekä-että, ja nuoriso seuraa mediaa lähinnä netistä valikoiden ja silmäillen, ja kaikkea yhdistää sometus.

Media on mustekalamainen luikertelija, jonka lonkeroiden ulottuvuus ja kiemurtelu estävät näkemästä otuksen päätä, ehkä sillä ei sitä edes ole. En kuitenkaan edusta uhkakuvilla mässäilevää mediakäyttäjärotua vaan mediamyönteistä mahdollisuuskuluttajaa ja -kasvattajaa. Pääni selventämiseksi luin Ritva-Sini Merilammen terävän koonnin Mediakasvatuksen perusteet (Avain 2014).

Hienosti kirja kelaa mediahistoriaa sekä erilaisia suuntia ja näkökulmia mediakasvatukseen. Se on kooste mediakehityksestä ja mitä sen kanssa voi tehdä. Pohjavirta on pedagoginen ja osin didaktinenkin, mutta pettymyksen kirja tuottaa niille, jotka toivovat suoria opetusideoita. Minua miellyttää otteen katsauksenomaisuus, ja etenkin se, että sen lisäksi, että kirja käsittelee käsitteitä, teorioita ja suuntauksia, se haastaa ja on myös jotain mieltä. Merilampi ottaa kantaa ja esittää teesejä.

Merilampi on välillä kovin abstrakti ja kirjanoppinut, mutta hänen tekstinsä on silti sujuvaa ja selkeää. Kirjasta on moneksi, mutta tässä poimin lyhyesti pari käsitettä. Merisalo puhuu mediakielitaidosta ja esittelee mediakielitaidon portaat. Ne sisältävät kaiken hyvän ja kauniin, mitä pitää mediataitajan tulisi hallita – tapahtuu se minkä ikäisten kanssa tahansa kotona, koulussa, turuilla tai toreilla. Mediakielitaito on ymmärtämistä, soveltamista ja luomista vuorovaikutuksessa, konteksti käsittäen. Loppuun Merilampi heittää kunnon teesit ja päättää kirjansa uushumanismin ja mediasivistyksen strategian haasteeseen. Tavoitteena mediakielitaidossa on tiedon (ymmärtäminen), tunteen (elämys) ja tahdon (oma luovuus) yhdistyminen. Ei ole yhtä tietä eikä oikoteitä onneen, ja Merilampi päättääkin teoksensa kuvaavaan Herman Hesse -sitaattiin: ”Kuitenkin minun täytyy totella sisimpäni hämärää käskyä ja yrittää yhä uudelleen ja uudelleen. Tämä on se jousi joka pitää käynnissä pientä kelloani.”

 Mediakasvatuksen perusteet

Testaan hetkisen tieto-tunne-tahto -kolmiota viimeaikaisiin mediakokemuksiini. Niistä puuttuu nykyisin merkityksellisin aisti: näkö, visuaalisuus. Autoa ajaessa kuuntelen radiota, joten keskityn auditiiviseen puoleen ja etenkin laululyriikkaan (ymmärtäminen ja tunne). Kuuntelusta voi siirtyä kokemusten kirjaamiseen (onhan se tahdon ja oman luovuuden osuutta). Laululyriikasta ei voi toisaalta irrottaa musiikin osuutta, sillä se iskee vielä johonkin atavistisempaan kuin sanat: melodia, soitanta, tuotanto kulkee rinnalla, tukee tai painaa päälle ja aiheuttaa tunteita, joihin ei välttämättä yksin sanoilla ylletä. Pistän kuitenkin painoa sanoitukselle; laulu sanoineen on enemmän kuin yksi instrumentti, sillä siinä kiteytyy teema, sisältö ja sanoma.

Taannoisella ajoreissulla kaksi mukavuusalueeni ulkopuolelta soivaa laulua pysäytti, nuori nainen ja vanheneva mies tulkitsijoina. Suvi Isotalon laulu ja sanoitus korostuvat kappaleessa Yksi (Näin minusta tuli ihminen 2014), sillä soitanto on tarkoituksellisesti taustalla. Kokonaisuus on kansanlaulumaisen simppeliin popmelodiaan istutettu riipaiseva  kurotus muiden yhteyteen. ”Se ei ois keltään pois, jos yksi muista ois. Ryhtyis kuoroon ihmisten, omaa ääntä laulaen.” Kertosäe on tunnemyllerrys eristyneisyydestä ja mahdollisuuksista murtaa se. Muussa sanoituksessa on kirkkaita kielikuvia, jotka avaavat puhujan tilannetta. Kappale päättyy hiipuvaan kuoro- ja yksinloilotukseen, mikä tarjoaa tulkintalisää: pystyykö pettynyt ja pelokas eristäytyjä rohkaistumaan ja uskomaan itsensä riittävyyteen?

Viime vuosina ja osin postuumisti Johnny Cash on aiheuttanut kylmiä väreitä vanhan miehen tulkintauskottavuudella, kaikki coveritkin kuulostavat juuri hänelle tehdyiltä. Tällä kertaa veret seisauttaa Cashin minimalistisesta voimasta poikkeava Pepe Willbergin uusin julkaisu Tällä kadulla (2014, sanat Timo Kiiskinen). Sovituksessa kaikki menee överiksi, tuloksena on patetiakertoimet ylittävä popsinfonia, jossa on kattava kokoelma 1960-1970 -lukujen sovitus- ja sävelkulkukliseitä. Nostalgiabiisirunoelmassa kuvaillaan elettyä elämää kokemuksen syvällä mutta kuulaalla rintaäänellä. Vaikka en jaa muistoja katumaisemista, uskon laulajan kaiken kaipuun, luopumisen ja elinvoiman. Sanat ja paisuvat sävelet toimivat yhdessä, vain yhdessä. Vaikuttava metelikokemus. (Aivan lopun kitarasoolo olisi kyllä voinut jäädä pois.)

Samaan postaukseen ympätyt mediakasvatuskirja ja biisikokemukset voivat tuntua kaukaa haetuilta, mutta sellaista on mediamoniäänisyys. Ja näin innostava tietokirja voi puskea soveltamaan teoriaa käytäntöön. Samaan aikaan Facebookissa on käynnissä haasteketju, jossa pyydetään listaamaan 10 merkitysbiisiä elämän varrelta, ne, jotka vaivatta ja miettimättä putkahtavat mieleen. Mitkä ne olisivat? Miksi juuri ne?

_ _

Sain kirjan kustantajalta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Musiikki, Tietokirja

Naiskohtalo Iranista

Miten outo se maailma olikaan. Ei sen vihalla eikä sen ystävällisyydellä ollut mitään sisältöä.

Tuo yhteydestä irrotettu sitaatti sopii tunnelmaani Parinoush Sanijeen romaanin Kohtalon kirja (suom. Anna Lönnroth, Tammi 2014) lukemisen jälkeen. Kyllä 600 sivussa sisältöä on määrällisesti, mutta se jättää hämmennyksen tilaan.

Ensin hyvät uutiset. Romaani kuvaa yhden perheen kautta Irania shaahin kauden loppupuolelta noin 35 vuotta eteenpäin. Romaani osoittaa, mitä eri aatteet teettävät lähisuhteille. Maalta Teheraniin muuttaneen perheen agraari-islam kohtaa ensin vapaamielisen kaupunkilaisuuden, alavirtana on shaahinvastainen vasemmistolaisuus ja sitten vahvistuva fundamentaali-islam, sota Irakin kanssa ja sen jälkimainingit. Kuva yhteen aatteeseen uskovista ja muita kuuntelemattomista fanaatikoista on lohduton – eikä ole merkistystä aatteella, tuhoisa vaikutus on kaikilla.

Hyviin uutisiin kuuluu vielä se, että romaani tallentaa joitain herkullisia hetkiä naisten välisestä ystävyydestä, lörpöttelystä ja arkisen yhteyden riemuista, ja rakastumisen pyörrytys on viehättävällä tavalla ilmaistu, on sitten kyse teinistä tai viisikymppisestä. Myös vihanpurskahdukset sanallistetaan välillä hurjasti ”Ei suuret sanat suuta halkaise” -retoriikkatyyliin. Mutta nyt on huonojen uutisten vuoro.

Irrottauduin hänestä ja huusin raivon vallassa: ”Etkö sinä näe, että hän [Ahmad-veli] tulee joka ilta kotiin humalassa? Kahdesti poliisit ovat ottaneet hänet talteen, kun hän on uhannut jotakuta veitsellä. Ne eivät ole skandaaleja, mutta jos minä käyn apteekissa syömässä särkylääkkeen, olen tuonut sinulle häpeää.”
Kaksi peräkkäistä läimäytystä saivat korvani soimaan, mutta en pystynyt hillitsemään itseäni enkä vaikenemaan.
”Suu kiinni. Jumala lyököön sinut kurkkumädällä. Ero on siinä, että sinä olet tyttö!” Äiti purskahti itkuun, kohotti kätensä taivaisiin ja aneli: ”Jumala, auta minua. Kenen puoleen voin kääntyä. Tyttö, rukoilen, että kärsit. Rukoilen, että sinut raadellaan kappaleiksi.”

Nyt on vain niin, että minun on entistä vaikeampaa sulattaa tämä kulttuurinen suhtautumistapa, jossa pojille sallitaan kaikki, ja tytöt ovat arvottomia kauppatavaroita, joissa ei ole muita ominaisuuksia kuin häpeän uhka. Pojat saavat hakata toisiaan, sisariaan ja äitejään ja toimia uskonoppeihin nähden vaikka miten kaksinaismoralistisesti, ja tätä pönkittävät etenkin äidit. Romaani on tympeyteeni osasyy, ja arvonärkästystäni vahvistavat muunlaiset ja viimeaikaiset uutiset Iranista, jossa lasten naittamisen salliminen on kirjattu lakiin.

Pääosassa on Masume, joka on romaanin alussa teini-ikäinen tyttö ja lopussa 53-vuotias kovia kokenut nainen. Onneton teinihaaveilu päättyy väkivaltaiseen uhkailuun ja hänet naitetaan kelpo kommunistille, joka on aatteessaan sokea. Naimakauppaan syntyy poikia ja tyttö, joiden suhteen ei Masume harjoita samanlaista eriarvokasvatusta kuin sukupolvet häntä ennen, mutta perheen vallasta, toimintatapa-arvostuksista ja vaikutuksesta hän ei pääse irti.

Romaanissa korostetaan päähenkilön vihreäsilmäisyyttä, mutta kannessa on ruskeasilmäinen kiiltokuvanainen. En ymmärrä tällaista kirjakansitusta. Piti tuunata kuva sisältöön sopivaksi...

Romaanissa korostetaan päähenkilön vihreäsilmäisyyttä, mutta kannessa on ruskeasilmäinen kiiltokuvanainen. En ymmärrä tällaista kirjakansitusta. Piti tuunata kuva sisältöön sopivaksi…

Vaikka lukija kulkee elämänvaiheissa mukana, kumman etäiseksi tai persoonaltaan tavoittamattomaksi minäkertojapäähenkilö silti jää. Romaanissa kuvataan itkukohtauksia, vihanpurkauksia, kipuja, pyörtymisiä, vaikerruksia ja pelkotiloja. Kaikki vain ladellaan, teksti on kuin epätasaisesti etenevää liukuhihnaa. Siinä on kömpelöä tapahtumien kronologista tallennusta, ja käännöskin töksähtelee. Kerronnasta puuttuu juonen ja tarinan ylittävä tai puhkova taso, joka johtaisi eläytymiseen ja jakamiseen. Miten tulikaan ikävä hieman samoista aiheista ammentavaa turkkilaisen Elif Shafakin Kunniaa, jossa henkilöt, kerronta ja asioiden käsittely on kerroksellista ja moniulotteista. Tai Marjane Satrapin Persepolis-sarjakuvaa ja elokuvaa, joiden iranilaisuuskuvauksessa on irtonaisuutta ja kipua. Iranilaista kirjallisuutta en muuten hyvin tunne.

Kaikki kunnia kaikille aate-, kulttuuri- ja uskontosyistä kärsineille ja kärsiville tytöille ja naisille, joiden ihmis- ja tasa-arvo kielletään. Kaikki kunnia kirjailijalle, joka on ollut julkaisukieltojen ja sensuurin kourissa. Kohtalon kirjaa voi pitää tapahtumia täynnä olevana juoniromaanina yhdestä sitkeästä naiskohtalosta, jos ei erityisesti kaipaa henkilöiden syväluotausta tai kaunokirjallisen kerronnan nautintoa. Minä koitan parhaani mukaan selvitä ärtymyksestäni.

– –
Sain kirjan kustantajalta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus

Tyhjyyden kohinaa

Huminaa voi kuulua sekä pään sisältä että ääniympäristöstä. Näin käy Alvarille, joka muuttaa vuoden viimeisiksi kuukausiksi autioon saareen selvittääkseen ajatuksiaan ja menneisyyttään. Jotain on tapahtunut, jotain jo aiemminkin. Tätä kuvaa Katja Kaukonen romaanissa Kohina (WSOY 2014).

Sosiaaliperimällä tarkoitetaan sitä, että vanhempien ongelmat siirtyvät lapseen. Alvar on sen suhteen saanut tuplajättipotin. Isä on jäykkä, tunne-estynyt työhönpakenija, äiti levoton, turhautunut ja tasapainoton. Äiti haaveilee Venetsiasta, isä Öölannista. Pojan osa rakkaudettomassa kuviossa on ollut kova.

”Nyt leikitään taas kiveä. Puhuuko kivi? Liikkuuko kivi. Ei. Se ei häiritse ketään vaan on ihan hiljaa paikallaan.”
Seuraavana päivänä hän haki minut kotiin ja ihmetteli, miksen muuttunut kivestä takaisin pojaksi. Nyt se oli sanottu. Se siitä. En halunnut ajatella. Käänsin selkäni muistoille, kivelle, kirjeelle ja talolle.

Alvar saa saareen kirjeitä, joita hän ei avaa. Salaperäiset kirjeet ovat romaanin alkuosan koukku, samoin vuorovaikutuksen kehittyminen kauppalaivurin Henrik-pojan kanssa. Tietysti alkujännitteen luo myös arvoitus: miksi päähenkilö on hajalla?Kohina

Psykologinen romaani kuorii vähitellen päähenkilöpersoonaa minäkerronnan keinoin, kertojan tahtiin säännöstellen. Hän havainnoi nykytilaa ja poikkeaa takaumin menneeseen. Päähenkilön ei tarvitse olla sympaattinen, eikä tämä tyyppi ole, on hän säälittävä (ymmärrän lapsuusvauriot), mutta minulle tapahtuu jotain kamalaa: en taivu hänen puoleensa, en kiinnity, en kiinnostu. Päähenkilö on arkkitehti, tyhjien tilojen piirtäjä. Se symboloi kokonaisuutta. Tapahtumaympäristökin on yhtä osoittelevan synkkä, kylmä ja eristyksissä kuin kertoja.

Romaanin kieli on taiteellisesti viritettyä kuvailua ulkoisesta ja sisäisestä todellisuudesta. Tuloksena on hallittu kuori, autio olo. Pitkään aikaan en ole lukenut näin apeaa kirjaa. En epäile, etteikö romaani saa puolelleen lukijoita, jotka arvostavat tyylittelevyyttä ja kielen taituruutta. Minulle Kohina on turhan sävytön murhemonologi.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Pesänetsintä

Venla Hiidensalon toinen romaani uppoutuu sukuhistoriaan. Karhunpesä (Otava 2014) on saanut sysäyksen kirjailijan oman perheen tarinasta. Kehyksenä on kompleksinen nykynainen Matalena. Hän alkaa selvittää isänpuoleisen Alma-isoäidin viimeisten sanojen johdosta Neuvostoliittoon loikanneen Voiton, eli Alman isän, kohtaloa. Samalla käynnistyy Matalenan äidin sukulaisnaisten Senjan, Olgan ja Alexandran elämänkartoitus 1910-luvulta lähtien. Mutta antaa minäkertojan itse kiteyttää jutun juju:

Olisin halunnut kertoa Almalle karhunpesästä ja Olgan kengistä, ja Senjasta, joka oli saapunut kaupunkiin juuri ennen sisällissotaa. Mutta mitä se olisi auttanut. Totuus oli, että en vieläkään tiennyt, mitä Voitolle oli tapahtunut. Tarina oli alkanut haarautua arvaamattomasti. Olin epäonnistunut. Olga, Senja ja Voitto kulkivat jossain menneisyydessä omiin suuntiinsa ja hävisivät pian kokonaan näkyvistä. Oli niin kuin minun elämäni olisi silmikoitunut heidän tekemiinsä valintoihin tavalla, jota ei voinut ymmärtää. Jos avainsolmua ylipäänsä oli olemassa, se löytyisi menneisyydestä, monen vuosirenkaan päästä.

Lukemiseni uhkasi jumittua romaanin alkupuolelle. Nykypäähenkilö tuntui tarinan heikoimmalta lenkiltä, turhan ilmeiseltä itseään etsivältä ja pakoilevalta angstaajalta, jonka äitisuhde on yksioikoisen kaunainen. Kunnianhimoinen kahlaus isän- ja äidinpuoleisten sukujen satavuotiseen historiaan vaikuttaa ensin ylivoimaiselta. Vähitellen muutama ammoin manalan majoille mennyt henkilö herää elämään, ja heistä haluaa tietää enemmän.

Kansalaissota välähtää romaanissa eri henkilöiden kannalta ja eri ympäristöistä nähtynä: maaseutu, kaupunki, Neukku-seutu ja Hennalan vankileiri. Talvisota ja jatkosota näkyvät nekin lyhyissä katkelmissa. Nykyajan hyvinvointiyhteiskunnan ahdinkotila heitetään sekin pariin repliikkiin. Aika on tausta, pääosassa ovat kohtalot. Loppujen lopuksi aikamatkat ovat pohjustusta Matalenan nykyelämän aukenemiselle. Elämässä etenemiseen tarvitaan menneiden polvien salailun, peittelyn ja vaikenemisen perinteen rikkominen. Naiivilta minusta tuntuu jutussa se, että nykyinen hyvinvointi-ihminen eheytyy rakastuttuaan, ”se oikea” parantaa haavoja ja tukee turvallisesti.Karhunpesä

Henkilöitä ja tarinahaarautumia on paljon, kaiken kahmaisu hajottaa, vaikka loppua kohti vuosirenkaiden kiemuroita saadaan erottumaan sammalen alta. Parhaiten Hiidensalo tavoittaa menneet naiset, etenkin sisarusparin saarelta. Esimerkiksi Senjan tinkimättömyys äitinsä hautaan saattajana on vaikuttava kuvaus.

Saaren asukkailla on vielä 1910-luvulla pakanallinen yhteys luontoon. Olgan metsäsuhde vakuuttaa, ja sen kohtalonomaisuus tehoaa; romanttisuus karhusymboleineen on lohdullista. Myyttinen kansanperinteen metsänpeitto on yksi tapa uskoa elämän jatkuvuuteen. Taikausko ja luonto ihmiselämän rajallisuuden vastapainona tarjoillaan nautittavina haukkapaloina.

– Historia on aina jälkikäteen rakennettua. Riippuu kertojasta, millainen tarinasta tulee.

Näin sanoo romaanin historiatutkija Ilmari. Matalenan rakentamien sukusaagojen siteenä on jokunen fakta, niiden fiktionti auttaa tunkeutumaan vaiettujen tarinoiden ketjuun. Ajasta ja henkilöstä toiseen pomppiva rakenne on nykykirjallisuudessa kovin tavallinen. Kyllä Hiidensalo eri tasot kasassa pitää.

Ristiriitaisin tuntein otan vastaan kokonaisuuden, mutta lopputulemana totean, että Karhunpesän nykymenon ja esikoisromaani Mediahuoran journalismikritiikin heppoisuuden sijasta Hiidensalo taitaa menneen kuvaamisen. Hivenen tasapainoton mutta rohkea veto on se, että juttu käynnistyy Voiton etsinnällä, mikä jää lopulta aika toissijaiseksi ja loppuratkaisultaan fabuloiduksi, kun toisen sukuhaaran järisyttävät naiset valtaavat näyttämön. Palaisin uudestaan kiehtovaan 1900-luvun alun saareen ja kulkisin Senjan ja Alexandran kanssa vaikka 1960-luvulle asti – ja poikkeisin siellä metsänpeitossakin.

1 kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus

Taidetta koteihin: osat 1 ja 2

OSA 1: Taidetta joka kodin julistehengessä

Andy Warhol poppasi kuvataiteen käyttökuviksi. Sara Hildenin museo esittelee tuotoksia tänä keväänä, joten näytillä ovat marilynit, jackiet ja maot. Kuuluisista säilyketölkkikuvista on versioita aplikoinnista paperimekkoon. Taiteilijan suunnittelemaan lehmätapettiin on ripustettu kököt kukkataulut – ne ovat hilpeä läpsäys kukka-asetelmatraditiolle. Muutenkin Warhol antoi kyytiä perinteisille taideajatuksille, jopa siten, että hän kiisti olevansa taiteilija.Andy-näyttely

Mainosmies-Andy osui kuluttajan näköhermoon etenkin selkeillä ja värikkäillä julistemaisilla julkkiskuvilla. Onkin pohdittu, nousiko Warholin suosio kohteiden vai taiteilijan otteen vuoksi. Taiteilijan johtotähtenä oli muun muassa monistettavuus ja yhdentekevyys.

”Kaikki kuvani ovat samanlaisia, mutta samalla kuitenkin hyvin erilaisia. – – Ne muuttuvat kun valon väri muuttuu, kun hetki ja tunnelma vaihtuu… Eikö elämä ole sarja kuvia, jotka muuttuvat toistaessaan itseään?”

Warholin Self potrait -kuvat eivät ole vain pintaa, vaan omien kasvojen monistaminen samaan kuvaan lomittain ja näiden versiointi sarjaksi kuvaa hyvin minähäilyvyyttä. Näyttelyn hienoin kokonaisuus on kollaasimainen Mick Jagger -sarja. Kauniit, aistilliset nuorukaiskasvot ovat samat kuvasta toiseen, mutta pinta vaihtelee: kasvot ovat kuvissa sekä valokuvajäljennöksinä että valokuvaa rikkovin piirrosjäljin, lisäksi töissä on eri värein maalattuja osia. Näyttelyssä on myös kiinnostava Vesuvius-sarja, jonka tulivuorissa on vapaita muotoja ja värejä.

En ole koskaan ollut erityisen otettu Warholin töistä, enkä näyttelyn jälkeenkään faniksi heittäydy. Silti katselmus on hauska reissu kuvamurrokseen ennen tvt-aikaa. Nykyisin jokainen räpsii kuvia, kopioi, tuunaa, tulostaa tai julkaisee niitä. Warhol teki sitä samaa vuosikymmeniä sitten ilman jokapojan nettisovelluksia; hän muunsi häpeämättä selfieitä, käytti omia ja muiden valokuvia mielensä mukaan, toisti ja muokkasi omikseen sekä levitti ne näytille.

Warholin markkinahenkeen sopii, että hänen kuvansa ovat levinneet jo monta vuosikymmentä kortteina ja julisteina ripustettaviksi joka kotiin. Leviävät ne myös laittomina kopioina, ja matkiminenkin on helppoa. Kuvaavaa on, että nykyisin joka härpäkkeessä on kuvankäsittelyohjelma, jolla omat kuvat saa poptyylisiksi.

Warholisesti tuunailtu

Warholisesti tuunailtu


OSA 2: Kotikonsertti

 

Palaan juttuni otsikkoon (Taidetta koteihin) toisesta näkökulmasta, toisenlaisella esimerkeillä. Koin menneenä perjantaina aiheeseen liittyen todellisen elämyksen, joka ei ole monistettavissa. Anna-ystävällä on avara sydän ja niin avara koti, että sinne mahtuu kolmisenkymmentä ihmistä konserttiyleisöksi. Anna oli tilannut perjantaiesiintyjiksi trumpetisti Verneri Pohjolan ja pianisti Aki Rissasen. Yhteissoitanto oli joustavaa musiikkivuorovaikutusta, jossa oli tilaa kummankin omalle instrumenttiviestinnälle.

Pohjola puhalsi intiimissä tilassa siten, että hän hyödynsi puhkumisen hiljaisia ääniä, myös silkkaa puhallusta. Tunnin setti oli vaihteleva, siihen mahtui omaa, lainattua ja sinisiä hetkiä. Etenkin hivelemään jäivät kauniit melodiaosuudet, esimerkiksi aloitusbiisi Amorandom ja loppupuolen Tom Waitsin kappale osuivat haikeina. Encoressa vaikuttuneisuuden kylmiä väreitä juoksutti ainutlaatuinen kokemus: Pohjola puhalsi trumpettinsa ulostuloilmalla flyygelin sisään, jolloin tuloksena oli kielien äänihumina, kuin trumpetin hengen mystinen jälkikaiku.

Kun pehmoinen jatsimusisointi täytti hämärän olohuoneen, tunnelma oli harras. Huoneellista yhdisti musiikki, muulle ei sillä hetkellä ollut tilaa. Koimme varmaan kaikki silkkistä iloa siitä, että saimme olla osallisena niin poikkeuksellisessa tilanteessa. Huoneellista yhdisti tietysti myös illan emäntä, ihmeellinen ideoija ja aikaansaaja. Nöyrin kiitos, Anna!

Sinisen hetken soittajat Verneri Pohjola & Aki Rissanen

Sinisen hetken soittajat Verneri Pohjola & Aki Rissanen tallentuivat muistojen albumiin

 

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Musiikki, Taide

Anna vanhan kirjan yllättää

Lukuviikko on käynnissä, ja tänään monet kirjabloggarit viettävät Vanhan kirjan arvostuspäivää. Kirjan elinkaari uhkaa lyhentyä, joten tuoreiden teosten rinnalle on välistä hyvä ottaa kirjoja, joiden ilmestymisestä ja uusintapainoksista on aikaa. Päivän valintani osuu viime vuosisadan alkupuolelle.

Kotimaisten kirjabloggareiden logo vanhojen kirjojen arvostuspäivälle.

Kotimaisten kirjabloggareiden logo vanhojen kirjojen arvostuspäivälle.

Taiteilijasta taidetekstiksi


W. Somerset Maughamin The Moon and Sixpence ilmestyi 1919, suomeksi ensimmäisen kerran 1949 (suom. Liisa Johansson, Otava). Romaanin kertoja marisee sitä, miten kirjoja julkaistaan paljon, vain muutama niistä nostetaan julkisuuteen ja kirjan elinkaari on kovin lyhyt. Ajaton aihe, eikö vain? Kuu ja kuparirahaan on tallennettu monenlaista taidetuumailua:

Taiteilija, maalari, runoilija tai säveltaiteilija tuottaa aikaansaannoksensa ylevyydellä tai kauneudella meille esteettistä nautintoa, joka ei kuitenkaan ole kaukana sukupuolitunteista eikä siksi ole vailla määrätynlaista barbarismia. Mutta hän tarjoaa meille myös paljon suuremman lahjan: oman itsensä. Hänen salaisuutensa tutkimisessa on hyvän salapoliisikertomuksen viehätystä. Se on arvoitus, jolla on maailmankaikkeuden kanssa yksi yhteinen etu: vastausta ei ole.

Sitaatti paljastaa romaanin hienoisen ilmaisullisen vanhahtavuuden, mutta myös sen tavan käsitellä aihettaan. Taide-elämyksen takana on aina sen tekijä – ja arvoitus. Romaanin teksti on esseististä pohdintaa silloin, kun se käsittelee taidekokemuksia, kirjoittamista ja kirjallisuutta.

Kuu ja kupariraha pohjautuu löyhästi Paul Gauguinin elämään. Päähenkilö on Charles Strickland, joka pakosta maalata hylkää perheensä ja pörssimaailman. Romaanin minäkertoja joutuu sattumalta osalliseksi Stricklandin irtiottoon ja kertoo tämän taiteilijatarinan.

Romaaniominaisuudet ovat välistä perinteisiä, välillä moderneja. Kronologisesti kertoja etenee Strcklandin taide-elämän vaiheissa, etenkin hän viipyilee Pariisin kaudella, jossa raadollinen rakkaussuhde-episodi nostaa värikkääksi sivuhenkilöksi hollantilaismaalarin. Ei, kyse ei ole Van Goghista, vaan onnettomasta ja nöyryytetystä toritaidetuhertelijasta. Sivuhenkilö auliudessaan ja hyvyydessään on tarkoituksellinen vastavoima muiden, kovin itsekkäiden henkilöiden joukossa.

Kuu ja kupariraha
Tarkka ja kuvaileva kertoja intoutuu monisanaisuuteen etenkin inhimillisten heikkouksien erittelyssä. Niiden lukeminen on nautittavaa ja välillä myötähäpeää tuottavaa. Srickland kuvataan raa’aksi hahmoksi, jolle on yhdentekevää muu kuin taidenäkemyksensä. Ympäristö, ihmiset, valmiit maalauksetkin ovat merkityksettömiä: on vain pakko löytää näkemykselle väylä ulos. Päähenkilö on siis vaikea ja vastenmielinen, mutta jännittävä, ja hänen jälkeensä elämään jäänyt taide vaikuttavaa ja merkityksellistä.

Onko Srickland kuitenkaan romaanin päähenkilö? Romaanin kerronnassa on moderni ääni. Minäkertoja sekoittaa pakkaa. Hän on valikoiva ja rajaava. Hän on arrogantti, kompleksinen ja epämääräinen. Hän suhtautuu kanssaihmisiin etäisesti ja ivallisesti. Hän kyllä tunnustaa heikkouksiaan, esimerkiksi hän ei aikanaan ymmärtänyt Stricklandin maalausten arvoa. Hän sallii itselleen muunkin suhteen jälkiviisauden.

En käsittänyt silloin, kuinka moninaisista säikeistä ihmisolento on kokoonpantu. Nyt tiedän varsin hyvin, että samassa ihmissydämessä saattavat viihtyä vierekkäin pikkumaisuus ja suuruus, ilkeys ja hyväsydämisyys, viha ja rakkaus.

Kertoja tapaa päähenkilön vain muutaman kerran, muu kerronta on hänen kokemuksiaan tai kuvailujaan muiden tapaamiensa henkilöiden jutuista. Hän on kerronnastaan tietoinen. Esimerkiksi romaanin loppuneljänneksen, Stricklandin Tahiti-ajan, hän aloittaa seuraavasti:

Ajattelin, että hänen menettelynsä todisti sielun rohkeutta ja uljuutta. Näin kirjani olisi saanut valoisan ja toiveikkaan lopun, joka olisi korostanut ihmismielen lannistamattomuutta. Mutta siitä ei tullut mitään. Jollain lailla se ei sopinut kertomukseeni, ja parin yrityksen jälkeen minun oli luovuttava ajatuksesta. Aloin alusta tavalliseen tapaan ja päätin, että minun oli parasta kertoa mitä tiesin Srickandin elämästä siinä järjestyksessä, kun tosiasiat olivat tulleet tietooni.

Moneen otteeseen varman, vivahteikkaan kertojan matkassa viihtyy, yllättyy ja nauttii. Teos on kestänyt aika hyvin aikaa muun kuin naiskuvauksen osalta. Aikakautensa – tai naisvihamielisen kertojan – aatoksia ovat tuon heikon astian sieluttomuus, viettivaltaisuus ja laskelmoiva omistushaluisuus. Nainen on joko rouva, palvelija tai prostituoitu, ja miehellä on valta kohdella tätä, miten mielii. Ikäkäsitys ei sekään ole tästä ajasta: romaanin viisikymppinen nainen on tyyppi, joka iän ja ylipainon vuoksi ei enää kykene rakkauselämään. Nykylukijan on vaikea sulattaa romaanin naisnäkemystä, mutta toisaalta sen käsittää sopivan kokonaisuuteen, jossa ei sympaattisia henkilöitä ole. Siinä on sen sijaan arvaamattomuutta, kutsumuksen tinkimättömyyttä ja kiinnostava tapa kuvata elämää, jossa on siedettävä monenmoisia eläjiä.

2 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus

Muistirastit

Luin Petri Tammisen Muistelmat (Otava 2004) ensimmäisen kerran aika pian ilmestymisen jälkeen. Muistan riemastuneeni alle nelikymppisen röyhkeydestä: muistella nyt noin nuorena ja tuolla tapaa, pinnalta yhdentekevin välähdyksin, lyhyesti ja epäyhtenäisesti. Koska teemoitan kirjahuhtikuutani ”vanhoihin” kirjoihin, muisteluun ja menneisyyteen, otan Muistelmat uusintalukuun.

Kirjassa on alle 80 sivua, osa niistä vain neljännesosan mittaiseksi täytettynä. Teksti etenee kronologisesti alkaen vuodesta 1970. Joka vuodelta on vähintään yksi muistuma. Tiiliskiviomaelämäkerroille tämä on hilpeä vastaveto: ei synny suurta tarinaa vaan kirjava kokoelma vuosisuunnistusreitin rasteja. Tapahtumahavainnot ovat kirjattu ytimekkäästi. Tunnelma puskee riveistä ja rivien väleistä.

1974, Mietoinen

KÄSIALAHARJOITUKSIA

Aurinko paistoi räsymatolle. Pöydän päässä pinossa oli aikakauslehtiä ja käytettyjä kirjekuoria. Tädit olivat tehneet niihin käsialaharjoituksia: ”Mietoinen city.” Pitkät varjot kulkivat pihanurmen yli. Ajattelin mennä nurmikolle makaamaan. Tiesin että pitää mennä heti jos menee, hetken päästä olisi myöhäistä.

Edellinen esimerkki kokoaa Tammisen tyylikeinoja. Siinä on aistielämys ja havainto. Havainto sisältää absurdin, älyttömän tai koomisen osan sekä aforistisen kiteytyksen. Väliin jää lukijalle ilmaa oivaltaa, nauttia hoksaamisesta ja lisätä mielin määrin omiaan.

Muistumien mittaan minäkertoja kasvaa lapsesta perheelliseksi mieheksi. Vuosien varsien havainnoissa on sekä ohikiitäviä elämyksiä että kouraisevia elämänkriisejä. Vaikka Tammista markkinoidaan lakonisena humoristina, naurun takana on roimia kiputiloja. Jos haluaa ohittaa ne huvittuneisuudella, se on kunkin lukijan valinta. Minuun tehoaa helpon ja vaikean yhdistelmä.

En lähde arvailemaan, miten lähellä biografista totuutta Muistelmat on. Vaikka minäkerrontaan on tietyllä tavalla sisäänrakennettu henkilökohtaisuus, on tässä kirjassa sanat asetettu usein sen verran viitteellisesti, että väistetään kertojan egotrippi. Lukija saa poimia yksityisestä yleisen, jakaa kokemuksen tai suodattaa omalla tavallaan kuvatun havainnon. Näin kävi minulle, ja siitä sopii malliksi junamatkakatkelma: matkustin kutakuinkin samoina vuosina samaa raidetta, vaikkakin ilmeisesti päinvastaiseen suuntaan.

Monta vuotta myöhemmin matkustin Turun ja Tampereen väliä. Junat olivat tyhjiä. Peltojen takana kulki maantie, autot jäivät siellä hitaasti junan vauhdista. Vaunua lämmitettiin, alkoi unettaa. Maisema oli harmaa; vain metsäsaarekkeiden reunoilla näkyi lumen viimeisiä laikkuja, kuin jonkin hyvin kaukaisen asian puhtaita, valkoisia varjoja.

Muistelmat_Tamminen

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Mr Darcy vai Lydia?

Austen2Kun kirjassa on kannet vanhaa roosaa ja kultaa sekä teksti soljuvaa ja tarkkanäköistä, olen pumpulisen hykerryksen vallassa. Jane Austenin romaanin Ylpeys ja ennakkoluulo (1813) uusi tuleminen Kersti Juvan suomennoksena (Teos 2013) on korea kulttuuriteko.

Austen on pistämätön tilanne- ja henkilökuvaaja. Karikatyyrien ja muuntuvien henkilöiden rinnakkainelo järjestää herkullisia hetkiä. Austen hallitsee huvittuneisuuden ja pisteliäisyyden yhdistelmän. Tapakulttuuri ja yhteiskunta ovat olleet tietysti aivan toisenlaisia 200 vuotta sitten, mutta se ei estä tippaakaan tempautumasta mukaan säätyläisperheen nuorten naisten naimahuoliin.

Jokajouluinen rutiinini on ylittämättömän hienon kuusituntisen BBC-sarjan (1995) katsominen, joten lukiessa ei voi välttää näkemästä ja kuulemasta kirjahahmoja juuri sellaisina kuin Pride and Prejudice -tallenne tarjoaa. Kirjan luettuani en voi kuin ihmetellä, miten osuvasti draamasarja on napannut kirjan hengen.

darcyBBC0604_468x328Kirjassa Mr Darcy ei lampsi paita märkänä tiluksillaan, eikä tv-sarjassa hän nouse lammesta vedenpinta läikehtien, pellavahalatti rintalihaksiin liimautuneena (vaikka useat naiset luulevat näin nähneensä, minäkin). Tästäkin huolimatta unelmauros on juuri tuollainen: älykäs, sisältää hitusen vaarantunnetta, kätkee arvoituksellisesti tunne-elämäänsä, tyyni päältä, tulinen alta, omistautuva ja omaehtoinen. Hyvä on, lisäksi komea. Romanttisena sankarina hän on ylittämätön siinä, miten rakkauteen sytyttyään lempeä ei estä mikään, ei edes vastahakoisuus omiin tunteisiin, jotka kasvavat, kehittyvät ja johtavat uhrautuviin  tekoihin rakastetun vuoksi.

Romanssimiehen prototyyppi ei ole aikojen saatossa Darcysta paljon parantunut, vaikka nykykirjallisuudessa oltaisiin miten rohkeita tahansa. Sankaritar Elizabeth käy hänkin ajattomasta sankarittaresta eloisana, nokkelana, erehtyväisenä ja ironisena tarkkailijana, tunteitaan tutkivana. Mutta eipä ohiteta Elizabethin siskoa Lydiaa.

– – että naiselle hyveen menetys on peruuttamaton; – että yksikin väärä askel johtaa lopulliseen perikatoon; että, kuten kirjailijatar sanoo, maine on yhtä hauras kuin kaunis; – eikä nainen voi suhtautua liian varovaisesti vastakkaisen sukupuolen arvottomiin yksilöihin.

Näin omahyväisen yksioikoinen Mary-sisko latelee teini-Lydian miehelään karkaamisen hysteriahetkinä. Austenin aikana säännöt säädyllisyydelle ja naisten toiminnalle olivat aivan toiset kuin nykyisin. Lydia liehuu riehakkaana tunteidensa ja huvittelunhalunsa vietävänä. Lydiassa kytee hallitsematon halu, ja hän on (tyhmän)rohkeasti valmis elämään vapaassa suhteessa ajan arvoista huolimatta. Miksi pissistyylinen Lydia ärsyttää? Miksi hänessä ei ole idoliainesta, vakka hän uskaltaa toteuttaa itseään ja rikkoa sovinnaisia rajoja? Sankarittaren rooliin taitaa kuulua kovin pinttyneesti sympaattisuus tai traagisuus, eikä näitä piirteitä Lydiasta löydy. Koska hän on naurettavan tyhmä ja nolon julkea, hänestä ei ole esikuvaksi tai sankarittareksi, vaikka hän olisi tyyppinä lähempänä nykyaikaa kuin muut.

Teksti kestää ja lumoaa yhä vain, koska siinä on viihdyttävyyden lisäksi useita tasoja. Ja täydestä menee pintatasokin, romanssi. Elizabethin ja Darcyn parinmuodostus ylittää vallitsevat asenteet sekä sosiaalisen statuksen ja tunneilmaisutapojen erot, mutta lopulta he ovat sovinnainen pariskunta. Onneen edetään jännitteisten vaiheiden kautta, ja varsinaisena rikottavana rajana on lopulta vain rakastuminen – on siihen houkuttimena sitten fyysinen vetovoima tai vaikkapa kartanotilukset.

Elina Warstan suunnittelema ulkoasu on ihastuttava, ja Ylpeys ja ennakkoluulo valittiinkin vuoden 2013 kauneimpiin kaunokirjoihin kuuluvaksi.

Elina Warstan suunnittelema ulkoasu on ihastuttava, ja Ylpeys ja ennakkoluulo valittiinkin vuoden 2013 kauneimpiin kaunokirjoihin kuuluvaksi.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Draama, Kirjallisuus

Näetkö, todella?

Näkeminen, näkyminen, nähdyksi tuleminen – näistä voisi alkaa tutkia Siri Hustvedtin romaania Säihkyvä maailma (suom. Kristiina Rikman, Otava 2014). Teos on hälyisä, fiktiivinen henkilökuva ja muistelo, jonka varjolla puidaan taiteilijuutta, taidetta ja tietoisuutta.

Kirjailijat kirjoittavat ja kriitikot kritisoivat ja arvostelijat arvostelevat ja kusettajat kusettavat ja niin pitää ollakin.
Minun aikani on tullut, ja sanovat he mitä hyvänsä – useimmiten tyhjänpäiväisyyksiä – se ei ole tärkeää. Tärkeää on se MITEN HE NÄKEVÄT, eivätkä he näe minua.

Rakenteena on näkökulmakaleidoskooppi. Romaani on kuin materiaalikokoelma, ennen kuin elämäkerturi kokoaa sen yhtenäiseksi, ”suureksi tarinaksi”. Nyt saa lukea päähenkilön Harriet/Harryn muistiinpanoja eri vuosilta, lisäksi hänen läheistensä ja tuttavuuksien muistiinkirjauksia sekä taidekritiikkejä, haastattelukatkelmia ja muita pääaihetta viistäviä tekstejä. Ne kertovat melkein enemmän kustakin äänessä olijasta kuin pääkohteesta.

Hustvedt käsittelee teoksessa muistia ja muistamista siinä kuin identiteettiä ja sen häilyvyyttäkin, metamorfooseja. Ihmisen itsensäkin on vaikea tavoittaa itseään, ja kun henkilöä katsotaan monen silmin, näkyy hän aina eri muunnelmin, eri kulmista ja valotuksesta katsoen. Näkökykyä himmentävät tai kirkastavat tunteet.

Oli totta, että Harrya ei hyväksytty taiteilijana. Minä näin sen läheltä. Hän oli vanha uutinen, jos oli koskaan uutinen ollutkaan. Hän oli Felix Lordin leski. Se kaikki oli hänelle haitaksi, mutta toisaalta Harry pelotti ihmiset luotaan hän tiesi liikaa, oli lukenut liikaa, hän oli pitkä, vihasi kaikkea taiteesta kirjoitettua ja korjaili ihmisten virheitä. Harry kertoi minulle, ettei koskaan oikaissut ihmisiä. Hän oli vuosikaudet istunut vieressä kuunnellen miten ihmiset sekoilivat sitaateissa, muistivat väärin päivämääriä ja taiteilijoiden nimiä, mutta sitten hänelle riitti.

Luullakseni hän halusi, ettei hänen pyrkimyksensä olisi pelkkä kepponen eikä myöskään pelkkä ilmaus naisen ideologisesta asemasta taidemaailmassa. Hän halusi kaikkien ymmärtävän, miten monimutkaista havainnointi on, ettei ole olemassa mitään objektiivista tapaa katsoa.

Päähenkilönä ja kohteena on Harriet/Harry, kuusikymppinen naistaitelija, joka loi elämänsä pääteoksen, persoonallisuustrilogian, kolmen taidenäyttelyn sarjan. Harry ideoi ja työsti teokset, mutta tekijänäkyvyyden hän suunnatasi joka näyttelyssä kulissina olleisiin nuoriin miestaiteilijoihin. Tavoitteena on taidealan kritiikki mutta myös tulla vihdoinkin tunnistetuksi ja tunnustetuksi. Harryn pyrkimykset kulminoituvat kolmanteen kulissimieheen, komistustaiteilija Runeen, jonka osuus romaanissa voimistuu vähitellen ja on ”taidetta taiteen vuoksi” huipentuma, etenkin irvokkaalla päätösvideollaan.Säihkyvä maailma 2

Katse, visualisointi ja visuaalisuus vaikuttavat kerrontaan ja sisältöön. Visuaalinen verbalisoidaan: romaanissa kuvaillaan lukuisia taideteoksia, näyttelyitä ja taidekeskusteluita. Toisaalta ylevöitetty estetiikka kohtaa monesti arkisen ja alhaisen eritteineen päivineen. Hustvedtin ja suomennoksen kieli on havainnollista ja luistavaa, ja kerronnan eri ääniä ja niiden rytmejä vaihdellaan ilmeikkäästi. Monesti kerronta imaisee, mutta romaani on myös raskas ja pakottaa jarruttelemaan. Välillä namedroppailu, suurten kirjailijoiden ja ajattelijoiden siteeraaminen sekä tiedetyyppisten alaviitteiden viljely on rasittavaa. Lisäksi tunnustan sivistystappioni, kun osa filosofia- ja taideheitoista tuntuvat päälle liimatuilta oppineisuuden osoittamisilta. Ehkä Harry on minullekin hieman liikaa.

Hustvedtin esikoisromaani Lumous miellytti, ja kyllä runsas ja eeppinen Kaikki mitä rakastin kiinnosti sekin, vaan ei hurmioksi asti. Sittemmin minua on vieraannuttanut kirjailijan tuotannon rakennelmallinen elitistisyys, sillä taide- ja terapiapiirien asetelmat ovat tuntuneet etäisiltä. Näinhän ei pitäisi olla: tehoava kirja kirpaisee, kertoo se mistä kulttuurista, ajasta tai ihmisasemasta tahansa. Mitä siis jää Harriet/Harrysta käteen? Mitä antaa Säihkyvä maailma, säihkyykö romaanin maailma?

Lukemisen aikana hämmennyn, välillä innostun ja lähenen, sitten taas kaikkoan – loppua kohti lämpenen, näen säihkeestä merkkejä. Auliisti myönnän, että Säihkyvä maailma tarjoaa tanakan annoksen ihmiselämän rajallisuutta ja tyhjentämättömyyttä. Kesken jääneet pyrkimykset satuttavat, samoin koskettaa elämään kuuluva vääjäämätön luopuminen. Se, miten on tullut katsotuksi tai katsoneeksi, liittyy myös hyväksymisen ja rakastamisen kokemuksiin; niistäkin kirjalla on paljon sanottavaa.

Pidän kovasti romaanin avoimesta ja repaleisesta rakenteesta. Taidemaailman älyllinen uteliaisuus ja luova intohimo sekä toisaalta rahan, egoismin ja julkisuus-/menestyskilpailun raadollisuus elävät näppärästi rinnakkain. Harriet/Harryn monista puolista ei tyhjentävä kokonaiskuva ole edes mahdollinen, mutta henkilöluomus on kiinnostavan ristiriitainen ja aukkoinen. Minulle romaanin ydintä on totuuksien variaatiovaihtelu, eikä totuuksia ole, on aistiviestejä, kokemuksia ja tulkintoja.

Ainahan me kehittelemme teorioita siitä, miten maailma toimii ja miksi ihmiset toimivat. Keksimme heille motiiveja, niin kuin se muka auttaisi, mutta useimmiten nuo selitykset ovat kuin huojuvat pahvikulissit, jotka nostamme todellisuuden eteen, koska ne ovat helpompia ja vähemmän häiritseviä kuin todellisuus.

Säihkyvä maailma 1

– –
Sain kirjan kustantajalta.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus