Kaspar näyttäytyy taas

Q-teatterin Kaspar Hauser on mielenkiintoinen esitys. Hesarin arvostelun mukaan teatteri on olemassa juuri tätä varten. Minulle esitys ei ollut tajunnanräjäyttävä vaan sinne tänne sinkoileva hetken tavoittaja.

Kolme näyttelijää hallitsee tilaa kokonaisvaltaisella olemisella, tyylittelyllä ja yhteispelillä.  Lotta Kalhua, Jussi Nikkilä ja Eero Ritala ovat rooleihinsa mahtuvia ja muuntautuvia. Esityksessä pelattiin tiedostavalla ja ironisellakin teatterin teon illuusiolla: katsoja uskoo, että näyttelijä on roolissaan vaikka esiintyy välillä itsenään, vaihtelee rooleja –  ja on myös yksi meistä.

Näyttämökuva ja lavastus vaihtuvat esityksen mittaan näppärästi. Totutulla nykyteatteritavalla hyödynnetään videokuvaa. Tällä kertaa se ei minua ärsytä, sillä teemaa ja toimintaa tähdentävästi,  taitavasti zoomatut video-otokset sekä sykkivät kuvakollaasit vievät juttua eteenpäin. Ei elävää kuvaa voi välttää, kun tallennetaan nykynäkemystä.

Kaspar Hauser on kummallinen miellejuontuma 1800-luvun susilapsihahmosta, joka ilmestyy tyhjästä ja häviää elävien kirjoista arvoituksellisesti. Nykyaikaan siirrettynä hän on muuntuva tyyppi, joka on kuka vain. Minusta kuitenkin esitys kertoo siitä, miten halutaan koko ajan, kovasti paljon, hukataan halu, suoritetaan, selitetään ja uskotaan, että tärkeää on vain oma pyrkimys, toteutus ja touhu.

Teatterin sisäänkäynnin esitysjulisteesta heijastuu asiaankuulumattomia kuvia kuten esitykseenkin sulautui aineksien melske.

Teatterin sisäänkäynnin esitysjulisteesta heijastuu asiaankuulumattomia kuvia kuten esitykseenkin sulautui aineksien melske.

Ensimmäisen puoliajan mittaan pysyin varauksellisena. Väliajan jälkeenkin toistoa ja junnaamista vierastin, mutta silti toinen puoliaika alkoi lentää, etenkin näyttelijöiden irrottelu onnistui. Tunteiden vietäviin heittäytyminen, lapsentapainen vouhotus ja äärimmäinen veresliharepeily tulivat todella selviksi. Käsikirjoituksessa on hienoa verbaalivyöryntää, ja sen lisäksi tavoitetaan media- ja tvt-elämään liittyvä urahteleva sekakieli, jossa on pelienglantia, tv-tokaisuja ja sanaväännöksiä. Onko sisältöä?

Sukupolvinäytelmäksi Kaspar Hauseria kutsutaan. Minulle esitys on reaaliajankuva, nuorten kanssa työskentelevälle. Kaoottinen touhukooste vangitsee tyylitellyin keinoin sitä, mitä päivittäin näen ja jo tunnistan itsessänikin: äkkivaihtelevaa, selailtavaa ja viihtyvyyshakuista, itsensä toteuttamisen vapautta vinkuvaa sekä sekamelskainen usko ja epäusko omasta oudosta ainutlaatuisuudesta. Elämän ahmiminen on kuin nopeiden hiilareiden mättöä, ravituksi tulemisesta ei ole takuita.

Hetkittäin hamusin tiivistämistä, mutta huvituinkin. En kuulu kuitenkaan villiintyvään kohderyhmään, sillä esitystä seuraavana päivänä havahduin, etten kaipaa näkemääni. Se oli hetken hupia. Sopinee tavallaan esityksen teemaan ja motiiviin.

10 kommenttia

Kategoria(t): Draama

10 responses to “Kaspar näyttäytyy taas

  1. Hieno teksti, Tuija! Vaikken ole näytelmää nähnyt enkä ehkä näekään, nautin tästä kirjoituksesta. Olet kyllä taitava sanankäyttäjä.

  2. Kiitos, Arja, ihanasti sanottu!

  3. Uskoisinko sinua ja luopuisin lippujen varausyrityksestä syksyksi?
    Näytelmä kiinnosti kovasti lehtijuttujen perusteella, mutta niin kaikkia muitakin, joten näytökset olivat hetkessä loppuunmyydyt.
    Nyt olen lukenut muitakin vähän sinun mielipiteesi kaltaisia arvioita ja alkanut tuumailla, että näytelmä ei kenties tarjoakaan minulle sellaista elämystä kuin ensimmäisistä ylistyksistä päättelin.
    ”Kaoottista touhukoostetta” olen nähnyt riittämiin.

    • Marjo, vaikea juttu, koska makuasioista on kyse. Minä en hullaantunut, vaikka esittäjät olivat oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Seurueessani oli innostujiakin, joten sinullekin voi käydä joko tai!

  4. Meidän seurueessamme oli lisäkseni kolme muuta keski-ikäistä, paljon teatteria ja muutakin kulttuuria harrastavaa naista. Opetusalalla kaikki. Aika homogeeninen ryhmä tavallaan. Meistä kukaan ei ollut mitenkään häikäistynyt. Tuijan kirjoitus kuvaa pääosin ainakin kahden meistä mietteitä oikein hyvin. Ehkä siitä olen eri mieltä, että väliajan jälkeen näytelmä olisi lähtenyt lentoon. Meikäläisen into lopahti silloin aika lailla. Etenkin se pitkittynyt tv-ohjelma jankkauskohta sai minut miltei huutamaan raivosta. Mutta ei, valitsin nukkumisen. Näytelmää katsoessa oli vain niin helkkarin hankala nukkuakin, koska oli niin paljon meteliä.

    Näyttelijät, etenkin Ritala, ansaitsevat kehuja, ja olihan siinä paljon hyviä oivalluksia ajasta ja aikakauden nuorista ihmisistä, mutta nyt vajaa vuorokausi näytelmän jälkeen ajattelen ihan samoin kuin Tuija: en kaipaa näytelmää millään lailla eikä minua tämän kommentin jälkeen enää edes kiinnosta suuremmin miettiä kokemaani. Mutta kuten Tuijakin sanoi, kyllä moni paikalla olleista tykkäsi kovasti. Epäilen, että eniten tykkäsivät juuri ne, joista näytelmä kertoi eli nuorempi ikäluokka. Ainakin nauramisesta päätellen oli näin.

    • Kiitos, että Taru kerroit kokemastasi. Minua ei telkkarikohtaus tosiaan noin ääritilaan vienyt, lähinnä olin hämmentynyt. Mutta taidan tätänykyä nuorisojoukossa olla muutenkin… Se on siis ikäkausinäytelmä! Pitäisi päästä juttusille jonkun fanittajan kanssa, mikä siinä erityisesti puree.

      Kävin illalla katsomassa Kaupunginteatterissa Järki ja tunteet. Aika epätasainen. Olen kahden vaiheilla, joudanko ja jaksanko siitä mitään postailemaan.

      • Järki ja tunteet sinänsä olisi kiinnostanut, mutta jotenkin tuo kaupunginteatteri tökkii aika lailla. En muista, milloin olisin nähnyt siellä jotain hyvää. Ei, muistanpa sittenkin. Viimevuotinen Bergman-näytelmä, Eero Aho ja Merja Larivaara pariskuntana, oli positiivinen yllätys. Mutta hyvä kuulla arviosi siitäkin; eipä enää lainkaan mietitytä sekään näkemätön näytelmä.

        Asiasta aivan toiseen. Olin katsomassa tänään elokuvaa Tuhat kertaa hyvää yötä, joka oli paljon Hesarin arvostelun luomia odotuksia parempi. Juliette Binoche oli pääosassa sotavalokuvaajana niin upea!

      • Pistänpä korvan taa! Ehkäpänä jonain iltana saan itseni irti sohvalta elokuvateatteriin…

  5. Tuhat kertaa hyvää yötä ei ole mitenkään mullistava elokuvataiteen kannalta, mutta se toi minusta hyvin esille monia näkökulmia aiheesta. Onko sotavalokuvaajalla oikeus kuvata mitä tahansa? Onko oikein antaa oman perheen pelätä ja kärsiä, jotta voi kuvata muiden hätää?

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s