Cristina Sandu: Vesileikit

”Maa, jossa tytöt asuivat, oli kapea ja matala eikä se kuulunut yhdellekään valtiolle. Se puristui kahden joen väliin, suuren ja pienen. Maan nimi tarkoittaa Erään joen toisella puolella. On maita, jotka ovat joen oikealla puolella ja maita, jotka ovat sen väärällä puolella. Istuessaan rannassa tytöt katsoivat väärältä oikealle, sinne missä puut nostivat jykeviä oksiaan.”

Näin alkaa Cristina Sandun romaani Vesileikit (Otava 2019), ja olen oitis maailmassa, jonka sadunkaltaisuus lumoaa. Taianomaisuuden takana on täyttä totuudellisuutta siitä, mitä on vaihtaa maisemaa, aloittaa irrallisena ja alunperin kuulumattomana.

Vesileikit on tiivis kirja, jota voisi luonnehtia episodiromaaniksi tai kuudeksi novellilenkiksi, jotka hitsaa ketjuksi kursivoitu sadunkaltainen teksti. Yhdistävä tarina kuvailee joessa uivia tyttöjä ja heidän etenemistään mestarilliseen kuviokelluntaan. Muut tekstiosat on nimetty niiden päähenkilöillä: Anita, Paulina, Sandra, Betty, Nina ja Lidia. Niissä kerrotaan välähdyksenomaisesti naisista kellunnan päätyttyä.

Sandun kerronta ja kieli vievät ladattuun tunnelmaan, jossa on salaperäisyyden ja suoruuden hämmentävä yhteys. Lauseiden runous saa minut leijumaan, niiden ilmaisuvoima kohottaa. Esimerkiksi heti ensimmäisessä Anitan osuudessa innostun naisen ja Hämähäkkimiehen suhteesta, jossa Anita piilottaa minuuttaan. Tällaiset virkkeet heilauttavat:

”Vaatteet putoavat lattialle kuin epävarmuudet.”
*
”Avaan ikkunat ammolleen ja päästän valkoisen iltataivaan sisään.”
*
”En tiedä mitä sanoa joten lausun runon, sen joka kertoo lähtöjen tieteestä.”

Osoittelemattomuus on Sandun kerronnan ja kirjan kertomusten voima. Ei tässä kirjassa korosteta syystä tai toisesta kotipaikasta loikkaamista, maastamuuttoa ja maahanmuuttajan tai naisen tilaa maailmassa. Romaanin naisten osuuksia ja kehyskertomusta saan purkaa sipulin tavoin tai vain haukata siitä nauttien kerronnan makeuden ja karvauden kiehtovasta sekoituksesta.

”Hän lähti hetken päähänpistosta ja silkasta turhautumisesta, mutta huomaa nauttivansa. Meri täyttää hänet sykähdyttävällä tunteella joka liittyy lähtemiseen.”

Vesileikit kertoo minulle allegorisesti paikasta, josta pitää päästä pois, mutta josta ei mentaalisti pääse koskaan pois. Se kertoo pois pääsyn määrätietoisuudesta ja siitä, ettei pakenemisen tulos ole kenellekään samanlainen. Se kertoo kovalla harjoittelulla hankitusta lumoavasta taidosta, jolla ei ole todellisuudessa mitään muuta käyttöä kuin pääsylippu pois. Se kertoo valinnoista, joista aina seuraa jotain ennakoimatonta ja arvaamatonta. Se kertoo myös paluusta, joka ei koskaan ole sellainen kuin kuvittelee.

Minua Vesileikit kelluttaa kielen keinoin, ja se upottaa minut tarinan taidoin.

Cristina Sandu
Vesileikit
Otava 2019
romaani
46 sivua eKirjana.
Luin BookBeatissa.