Syksyn aikana luin Tuuli Salmisen ja Tiina Laitila Kälvemarkin uutuusromaanit. Salmisen Varpu (Gummerus 2023) ja Laitila Kälvemarkin Valon ja pimeän sonaatit (WSOY 2023) ovat tyylillisesti hyvin erilaiset mutta yhtymäkohtia löydän asetelmista.
Kummassakin romaanissa kertoja paljastaa romuttuneen avioliiton, vähitellen syitä ja seurauksia. Varpun nimihenkilö saa selville aviomiehen petturuuden, niin käy myös Valon ja pimeän sonaatit -kertojalle Saaralle. Romaanit kerivät vähitellen auki, miten naisten mieli murentui kriisissä ja minkälaisiin tekoihin pettymys ja muutos heitä on heittänyt. Kumpikin on lähtenyt pois ympäristöstä, jossa elämä on epäonnistunut.
•
Kummankin romaanin naisten ammatillinen identiteetti järkkyy. Varpun saksan kielen lehtorin ura ei tosin ole ollut järin menestyksellinen mutta vakaan elämän oleellinen osa. Saaran journalistiurassa on ollut näkyvyyttä ja loistoa, joskin hän on omilla valinnoillaan sössinyt sen.
Romaaneiden naisten kuvaukseen kuuluu myös äitiys: Saaralla on kaksi aikuista tytärtä ja välillä ontuva yhteydenpito heihin. Saaran itsenäistyvä tytär on suivaantunut äidilleen, ja yhteydenpidossa on ongelmia.
Panen merkille, että kummankin romaanin selviytymistarinoissa on synkät puolensa mutta edetessään toivoa. Rohkaisevasti nousu omilleen etenee ystävyyden voimin, eikä niissä tukeuduta romansseihin.
•
Entä romaanien eroavaisuudet? Ovathan ne merkityksellisiä. Tuuli Salmisen romaania Varpua hyrisyttää vino huumori. Varpun totisuus ei tuota tosikkomaista tekstiä, vaan päähenkilön kipupisteet kutittelevat nauruhermoja, ei ääneen naurattaen vaan elävistä tilannekuvauksista hymähtäen.
Tavanomaisesta erotarinasta ei sittenkään ihan ole kyse, vaan keski-ikäisen voimaantumistarinasta, jossa koko naispuolinen suku on osallinen, tätivainaita myöten. Tavanomaista kenties on ex-mies-pahis, mutta taitaa paha saada palkkansa uusperheessään. Loppua kohti kirjassa on Varpun osalta aikuista satumaisuutta, onnenkantamoisia, mutta kyllähän ne hänelle suo. Romaani on sujuva, ihmisläheinen virkistäjä.
•
Tiina Laitila Kälvemarkin romaanissa vain yksi puoli on Saaran tarinaa. Saarassa leimallista on se, että hänen ei niin miellyttävät puolensa ja toimensa paljastuvat vähitellen. Saara on paennut muutostilanteen vuoksi Pariisista pikkupaikkakunnalle äidin ja tädin helmoihin. Nämä vanhenevat kotinaiset piristävät muuten kovin vakavaa kuvausta.
Oleellinen osa romaanista kietoutuu ns. Käärmepojan tapauksen ympärille. Kylälle on saapunut samoihin aikoihin Mikael, jonka Saara tunsi lapsena. Mikaelin lapsuustragedian vaiheet kuvataan romaanissa pikkuhiljaa: hänet kaapattiin muutamiksi kuukausiksi 13-vuotiaana. Siihen liittyvät julmuudet välittyvät kirjassa kipeästi. Kaappauksen jälkeen puhumaton Mikael kirjoittaa ja lopulta vähän myös puhuu Saaralle tarinansa. Saaran dilemma on, käyttääkö hän omaan journalistiseen urapaluuseensa Mikaelin kärsimyskertomusta.
Valon ja pimeän sonaatit –romaanin rakenteessa ajat ja tekstilajit vaihtelevat – kerronta on taitavaa. Täysin ei minulle osaset loksahtele paikoilleen, ja aihelmia tuntuu olevan jopa liikaa ihmissuhdeproblematiikasta, mielenterveysongelmista, salaisuuksista, karuista kohtaloista, julmuuksista, kohujournalismista musiikin voimaan. Silti hotkaisin kirjan yhdellä istumalla.
•
Tiina Laitila Kälvemark: Valon ja pimeän sonaatit, WSOY 2023, 352 sivua. Lainasin kirjastosta.
Tuuli Salminen: Varpu, Gummerus 2023, 181 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 