Kuukausittainen arkisto:joulukuu 2023

30 joulukuun, 2023 · 8:08 am

Vuosikatsaus 2023

Vuosi vierähtää nopeasti. Kokoan mieleen painunutta vuodenkierrosta 2023.

Kotoilua

Minut pysäytti heti tammikuussa tasavuosien täyttäminen. Tuntuu vanhalta olla 60-vuotias, vaikka ilman peilikuvaa voi sisäinen minäkuva vaikuttaa 35-vuotiaalta. (Tukka on tosin saanut harmaantua ja kasvaa jo pari vuotta, eikä se ole rohkeaa tai hienoa, se on biologiaa niin kuin rypytkin.) Toisaalta on vuosimittaritunne välillä noussut jopa kahdeksaankymppiin, sillä polvikipuni on merkittävästi vaikuttanut elämiseen ja liikkuvuuteen. Leikkaus on edessäpäin.

Vanha lapsuudenkotini Teiskossa toimii kakkoskotina, jonka ympäristön metsät ja niityt tehoavat henkireikinä. Vuoden huippukohtia oli pihasaunaremontin valmistuminen, mikä kohensi elämänlaatua (kuvat alla). Iloisin uutinen oli Olli-poikani kihlautuminen Annan kanssa (kihlakuva Norjasta yllä alaoikealla).

Vuodenaikojen vaihtelu tuo kotoilijalle kiinnostavaa seurattavaa – valot, varjot, värit ja ulkoilman lämpövaihtelut.

Kotoilun lisäksi

Mukavia muistoja kertyi perheen ja ystävien tapaamisista – kavereita, kirjallisuutta, bloggaamista, taidetta, teatteria, ulkoilua, kahvittelua, koulutuksia, konsertteja (oi, Olavi Uusivirta ja Arppa), kolmihenkinen kirjapiiri, yhdessäoloa. Kuvissa vain muutama kohtaaminen.

Ja juu: tein myös töitä palkkani edestä. Yksi kohokohta oli kivojen työkavereiden kanssa järjestetyt lukuviikot. Alapuolella kuvassa marraskuulta kujertaa lukuhylje, robottihylje, joka toimii kirjastojen lukukoirien tapaan, lisäksi mieleen jäävät mukavat museovierailut opiskelijoiden kanssa.

Kirjallista kohottavuutta

Olen vuoden varrella jo koonnut lempilukemistosta listauksia romaaneista, dekkareista ja selkokirjoista. Erilaisia ja eripituisia kirjoja tuli luettua vuoden aikana noin 170. Selvästi tänä vuonna suosin lyhyitä teoksia, en mitenkään lukukriteerinä vaan jostain syystä kompaktisuus puhutteli.

Tiiviitten kirjojen suosikkejani ovat esimerkiksi 36 uurnaa, Yö Whistlerin maalauksessa, Nämä pienet asiat, Kiirehdi rakkain ja Kuumaa maitoa. Runoista jäi mieleeni On todella kuljettava kuusikon läpi ja Mehiläisen paino. Hiukan enemmän sivuja on mainioissa romaaneissa Aurum, Elolliset, Erään kissan tutkimuksia, Lucy meren rannalla, Lucrezian muotokuva ja Suntio. Kaikista – ja noin sadasta muusta luetusta – löytyy blogipostaukset.

Kirjailijoiden kera

Kanneltalossa haastattelin tammikuussa veljeksiä Kjell ja Mårten Westö ja syyskuussa Maria Turtschaninoffia. Ruotsinkielisten kirjailijoiden keskustelu suomeksi sujui, ja sain kuulijoiden kanssa paljon mielenkiintoista tietoa kirjailijoiden kirjoista. Marraskuussa oli hieno kohtaaminen Malminkartanon kirjastossa Katja Ketun kanssa: keskustelu romaanista Erään kissan tutkimuksia.

Jatkoimme Kannelmäen kirjaston ja Kulttuuri kukoistaa -blogin Arjan kanssa Kannelmäen kirjakierrosta. Saimme elokuussa mukaan kirjailijat Juha Itkosen ja Tuomas Aitonurmen. Noin kolmen kilometrin kirjallisuusrastilenkki on osoittautunut oivaksi konseptiksi.

Kirjailijana

Lokakuussa ajelin Hyvinkäälle Marko Suomen haastateltavaksi. Takakansi-podcastin jaksossa kertoilin selkokirjallisuudesta ja kirjabloggaamisesta. Käväisin myös Helsingin kirjamessuilla Selkokeskuksen osastolla. Kirjallisuuslehti Lumoojassa (4/2023) oli minusta Liisa Määtän haastattelu ”Selkorunous tuo lyriikan kaikkien ulottuville”. Harvinaista, että selkokirjallisuus on esillä kirjallisuutena.

Oma tuotanto ja selkosekoilu

Olen jatkanut selkokirjailijana. Jokin minua vetää kehittämään kirjallisuutta, jossa kielen helppous vaatii vaativaa valikointia, jotta sisältö välittyy mutkattomasti mutta on silti kiinnostavaa, jopa monitahoista. 

Pitkään kypsyttelemäni runokirjani Alusta loppuun (Avain) ilmestyi elokuussa. Myös kaksi klassikkomukatusta ilmestyi tänä vuonna: selkoistin Juhani Ahon romaanin Papin rouva, ja lisäksi tuunasin Runebergin runoelman Hanna selkokertomukseksi. Mukautusten kustantajan Laatusanan nettisivuilla on niihin myös tehtäväpaketit.

Selkokirjallisuutta kohtasi loppuvuodesta melkoinen uhka hallituksen leikkaussuunnitelmien vuoksi. Pienilevikkisen kirjallisuuden elinehto ovat tuet, joten voisi kuvitella, että päättäjien vaakakupissa painaisi lukutaidon kehittämisessä oleelliset selkokirjat. Apuraha säilyi (ehkä kovan kampanjoinnin ansiosta – kiitos osallistuneille!), mutta toinen oleellinen tuki eli pienilevikkisen laatukirjallisuuden ostotuki kirjastoille poistettiin kokonaan, vaikka se koskee selkokirjallisuuden lisäksi mm. runoutta ja esseitä. Linkkaan joulukuisen kannanottoni vielä tähän.

Kirjabloggaaminen ja kylkiäiset

Aloitin kulttuuribloggaamisen maaliskuussa 2011, ja jatkan yhä. Facebookissa postailen omalla nimelläni, ja Instagramissa @tuijata1-tunnuksella. Ex-twitterin käytön lopetin melkein ja nyt kokonaan X-sekoilun vuoksi. Aloittelen kirjapostauksia Threadsissa (#tuijata). Vihdoin päivitin myös LinkedInin, jos joku sieltä etsii selko-osaajaa.

Voi olla, että kirjablogien suosio on laskussa, mutta ilokseni olet lukenut kirjajuttujani. Siitä suuri kiitos sinulle! Toivotan toiveikasta ja lukuisaa tulevaa vuotta!

1 kommentti

Kategoria(t): Kirjailijatapaaminen, Kirjallisuus, Romaani, Runot, Sekalaista, Selkokirja, selkotekijä

Avainsanat:

28 joulukuun, 2023 · 8:54 pm

Juha Ruusuvuori: Nokian nuoriso-ohjaaja & joulukuun kirjapiiri

”Minulla oli vajaat nelivuotias tyttö hoidettavanani, olin käytännössä yksinhuoltaja, maksoin astronomista vuokraa yli sadan neliön Prenzl’berg-asunnosta, elätin kotiapulaista Mariaa, äitini odotti ulaanien tuloa kaksivooninkisessaan, eikä minulla ollut naista viikkokausiin.”

Näin kuvailee itseään Marco Mänty-Sorvali, Berliinissä uutta Nokian kännykkää suunnitteleva, huipputuloinen insinööri. Hän on yksi Juha Ruusuvuoren romaanin Nokian nuoriso-ohjaaja (WSOY 2003) minäkertojista. Hän elää jossain lähitulevaisuudessa. Toinen on Sofia Mattsdottir, parantajatyttö Ruotsin Amerikan-siirtomaasta vuodelta 1654 ja kolmas 1900-luvun alkupuolelta, Amanda, joka haamuilee ja rakastuu Marcoon.

”NOKIA CONNECTIN ALL TIMES” on Marcon ja hänen ystävänsä Jürgenin kehittelemä uusi puhelinmalli, mutta luurin mainosslogan todella sopii Ruusuvuoren kirjaan, jossa ajat vuorottelevat ja yhdistyvät. Marcon osuus sijoittuu lähitulevaisuuteen ja sisältää ironiaa, Amandan osuudet ehkäpä vähän uhkaunenkaltaista mutta huvittavan mustasukkaista kummittelua, ja Sofian osuus kiinnostavaa historiallisen proosakerronnan ja kohtalonomaisen yhdistelmää.

•

Mutta miten Nokian nuoriso-ohjaaja on kestänyt aikaa? Tämä kiinnosti Johannaa, Tarua ja minua, koska valitsimme vuoden 2003 Finlandia-ehdokaskirjan joulukuun kirjapiirikirjaksi (toinen on Pasi-Ilmari Jääskeläisen Kuurupiilon anatomia – siitä myöhemmin).

Hyvin toimii! Näin nyökyttelimme kolmistaan yhteisymmärryksessä. Romaani on ilmestynyt siis 2003, ja vaikka ensimmäiset ”näköpuhelimet” tulivat kauppoihin 2007, hyvin romaani ennakoi, miten kuva valtaa alaa. Ja tämäkin:

”Onhan tunnettu tosiasia, että käytämme vain kymmenesosaa aivokapasiteetistamme. Jatkuva liikkuvan kuvan katselu aiheuttaa sen, ettemme nykyisin käytä niinkään paljoa, me molemmat tiedämme, että se on talouselämän etu. Ihmisten pitää vapaa-aikanaan ajatella mahdollisimman vähän, jotta he eivät kyseenalaistaisi järjestelmää.”

•

Virkistyimme Nokian nuoriso-ohjaajan seurassa ja yllätyimme sävykkyydestä – myös Taru, jolta on vielä vähän kirjasta lukematta. Taru tykästyi jo kirjan alussa huumorihetkiin, niin Johanna ja minäkin. Samoin nautimme repäisevästä alkukuvauksesta, kertomusten lomittumisesta ja käänteiden panttaamisesta niin, että kokonaisuus on jäntevä.

Puhuimme siitäkin, että visuaalisuudesta muihin aisteihin kurottaville puhelinkeksijöille ei olisi iso loikka siirtyä metafyysisiin yhteyksiin, joten kummittelut eivät olleenkaan pompi outoina osuuksina. Pieni hämäryys ja tulkinnanvaraisuus lisäävät viehätystä.

Kerronta etenee siis joustavasti ja kieli tukee minäkertojien persoonia ja saa aikaan särmikästä henkilökuvausta. Siispä takautuvasti puollamme kirjalle myönnettyä Finlandia-ehdokkuutta. Kirjan synkeänlatteaa kantta ihmettelimme.

•

Juha Ruusuvuori: Nokian nuoriso-ohjaaja, WSOY 2003, 260 sivua. Lainasin kirjastosta.

2 kommenttia

Kategoria(t): kirjapalkinnot, Romaani

Avainsanat:

26 joulukuun, 2023 · 10:45 am

Aslak Nore: Meren hautausmaa

Aslak Noren romaani Meren hautausmaa (Gummerus 2023) on kerännyt arvioinneissa kehuja. Romaanin alkupuolella niitä vähän ihmettelin, sillä en päässyt imuun, mutta puolen välin jälkeen lähdin kirjan kyytiin. Loppua kohti juonivetoinen romaani jäntevöityi.

Toistan: Meren hautausmaa on juonivetoinen romaani, jossa ei henkilökuvaus syvene, ja ehkä se minua aluksi jarrutti. Kun luovuin odotuksistani, annoin salaisuus- ja jännityskerrosten taitavan asettelun vedota. Äveriästä Falkin sukua nykyajassa johtaa patriarkaatin käskyvallalla Olav, joka ei ole sitten vuoden 1970 ollut väleissä äitinsä Veran kanssa. Olavin kolmesta lapsesta Alexandra/Sasha on isänsä suosikki, poika Sverre sensijaan ei saa arvostusta ja kuopus Andrea saa vapaasti säheltää.

Vera tekee itsemurhan ja hänen jäljiltään kaiken mullistava testamentti on hukassa. Samoin on kadonnut Veran romaanikäsikirjoitus ”Meren hautausmaa”, jonka tiedetään sisältävän suuria salaisuuksia Falkin suvusta vuodelta 1940, jolloin mereen upposi laiva täynnä natsisotilaita ja norjalaisia, mukanaan Veran aviomies. Testamenttia jahtaa sekä Sasha että Falkin toisen sukuhaaran edustaja Hans. Hansin mukana romaani vie Lähi-Idän ja kurdien sotiin ja kieputtaa mukaan arvoituksellisen sotasankarin Johnny Bergin.

•

Romaanissa on paljon henkilöitä ja siirtymiä tilanteista toiseen. Sasha on keskushenkilö ja yksi salaisuuksien pöyhijöistä. Tässä yksi hänen pohdinnoistaan yhden arvoituksen ratkaisun lähentyessä:

”Pienen pieni alpakkakotelo valtavassa meressä. Mutta niin oli kaiken muunkin laita: tapaamiemme ihmisten, elämämme elämän – niin, senkin tosiasian laita, että olimme ylipäätään olemassa, että hän oli Sasha Falck maailman nykyaikaisimpiin kuuluvasta maasta ja sen rikkaimpiin kuuluvasta suvusta eikä maaorjan vaimo tsaarinajan Venäjältä tai babylonialainen prostituoitu, saati metsästäjä-keräilijänainen, joka vaelsi metsissä 10 000 vuotta sitten. Koko olemassaolo oli käsittämätöntä, kun sitä alkoi ajatella, loputtoman paljon sattumanvaraisempaa kuin seitsemänkymmentäviisi vuotta vanha alpakkakotelo pimeässä kätkössään 300 metrin syvyydessä veden alla.”

•

Siinäpä sepustin juonen alkutekijöitä. Lukumatkan varrella mukaan ympätään sotatilanteita, petoksia, salajuonia, vastarintaliikettä, natsiyhteyksiä, rakastumisia, valtataistelua ja takinkääntöjä. Rikkana rokassa lukijalle paljastetaan vähitellen Veran romaanikäsikirjoitus ja siten avataan salaisuuksia. Lopussa on vielä yllätys (jonka arvasin jo alussa).

Lopputuloksena on sujuva, viihdyttävä seikkailu- ja sukuromaani. Kirja saa minun tajuamaan Norjan erilaisen historian verrattuna Suomeen. Miehitetty Norja poikii kirjallisuuteen natsimenneisyyden tulkintoja, joita Suomessa harrastetaan melko vähän. Lisäksi Norjan NATO-vuodet ja osallisuus erilaisiin maailman kriiseihin jo vuosia tuottavat sellaista, jota Suomessa on kenties odotettavissa. Ja onhan norjalaiset raharikkaat varustamo- ja öljyvaroineen luksusluokkaa verrattuna meikäläisiin (kenties vaatimattomiin) miljonäärehin.

No, tämän jälkeen ei kuin odottamaan romaanisarjan kakkososaa – ehkä.

•

Aslak Nore: Meren hautausmaa. Osa 1 – Falkin suku, suomentanut Aki Räsänen, Gummerus, 340 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Romaani

Avainsanat:

19 joulukuun, 2023 · 3:23 pm

Jouluviihdettä kirjoista ja draamasarjoista

Joulua ennen olen viihdytellyt itseäni kevyellä kirja- ja tv-tarjonnalla. Se on sopinut sekä joululoman odotukseen että alkuun. Ehkäpä vinkeistä irtoaa viihdykettä myös sinulle.

Veera Vaahtera: Tarpeeksi täydellistä

Veera Vaahtera (Pauliina Vanhatalo) hallitsee joustavasti ja liukuvasti etenevän kielen. Hänen viihteellisiä romaaneitaan ei oikein passaa luonnehtia hömpäksi, sillä niissä ei ole niinkään hupsutella vaan tarjotaan ihmissuhteista purtavaa. Ote on kuitenkin kevyehkö, ja taitavan sanailun vuoksi näitä Vaahtera-kirjoja on lupsakka lukea.

Tarpeeksi täydellistä (Tammi 2023) kuvaa Lauran ja Aleksin jouluvalmisteluita. Nelikymppinen pari on pitänyt yhtä yli 20 vuotta ja heillä on jo itsellinen tytär. Jouluun jännitettä tuo sukujoulun vaaran vyöhykkeet kuten Lauran ärhäkkä mumma ja taitamaton äiti. Minäkertoja-Lauran suurin jännitysmomentti liittyy kuitenkin muuttuneeseen parisuhdetilanteeseen ja siihen, miten se pidetään piilossa.

Ei, varsinaisesti ei ole kyse erosta. Koska dilemmaan kiteytyy paljolti kirjan tapahtuma- ja tunnevaihtelut, jätän sen avoimeksi. Suosittelen lämpimästi selvittämään, mistä on kyse, sillä Vaahtera käsittelee kipeää aihetta monitahoisesti, arkisesti ja tarkkasilmäisesti. Romaani tarjoaa elämäntapoihin suhtautumiseen sitä, että jokainen saa tehdä omannäköisensä ratkaisut.

Veera Vaahtera: Tarpeeksi täydellistä, Tammi 2023, 158 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

Ann-Christin Antell: Loviisan joulu

Jo viime joulun tienoilla Ann-Christin Antellilta ilmestyi spinn off -joulutarina, joka liittyy hänen trilogiaansa. Tänä vuonna Loviisan joulu (Gummerus 2023) vie trilogiaa aiempiin aikoihin Naantaliin, jossa nuori kapteenirouva Loviisa odottaa miestään meriltä jouluksi kotiin. Loviisa tunnetaan etenkin kirjasarjan ensimmäisestä osasta tuikeana tätinä, mutta nuoruudessaan hän näyttää olleen jouluhenkisen suvaitsevainen.

Viehättävä pikkukaupunki välittyy herttaisena jouluvalmisteluineen, mutta jumalisten porvareiden kristillisyys näyttää myös ruman puolensa: hyveellisyyden kääntöpuolella on muiden tuomitseminen. Loviisa siippoineen käy vastarintaan, kun paheelliseksi leimattu äiti on menettää elämänehtonsa. Tällainen hyvyyden puolustus sopii joulutarinaan. Kokonaisuus on siloinen, ehkä hieman vailla persoonallista säröä, mutta ajankuvana ja sarjan kylkiäisenä kiva.

Ann-Christin Antell: Loviisan joulu, Gummerus 2023, 60 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

The Crown, 6. tuotantokausi

Kauas valun ensimmäisten tuotantokausien hurmiostani. Parissa ensimmäisessä kaudessa komeasti kuvattiin kuningashuoneen jäsenten henkilökohtainen kipuilu yhteiskuntakehityksen rinnalla. Kuudes ja viimeinen tuotantokausi julkaistiin kahdessa osassa, joista ensimmäiset neljä jaksoa keskittyivät Dianan viime vaiheisiin, eivätkä juuri tuoneet uutta verrattuna iltapäivälehtijournalismiin.

Roolitus, kuvaus, lavastus ja rytmitys on ammattilaisten työtä, mutta sisällöllisesti anti jää ohueksi. Hiukan kausi paranee viidessä seuraavassa jaksossa, joissa korostuu aateluuden velvoitus, eli mitä henkilökohtaisia uhrauksia kruunun jatkuvuuden nimissä kukin kuningasperheen jäsen joutuu tekemään. 

Esimerkiksi Margaret ja Harry toimivat vastakkaisesti olosuhteissa, joissa he ovat perimysjärjestyksessä kakkosia, kun ykköset kantavat aika samankaltaisesti vastuutaakkaa. Charlesista rakennetaan sarjassa tunneihmistä, ja Camilla on suvaitsevainen järjen ääni – aika myötäsukaista on käsittely nykyhallitsijoiden kuvauksessa.

Mutta sitten vihoviimeisin jakso – miten tyylikäs loppuhuipennus! Tuoreessa muistissa on Elisabethin kuolema 96-vuotiaana. Sarjassa se peilautuu kahdeksankymppisen kuningattaren kriisiksi, kun hovi alkaa valmistella hautajaissuunnitelmia. Lopullisuuden tunnistaminen ja elämänkulun tarkastelu menevät ihon alle – ja yltävät tv-ruudun tälle puolen. Jakson viimeiset 10 minuuttia saavat minut melkein unohtamaan sarjan tason laskun, sillä vaikuttuneena, iho kananlihalla katson sarjan viime hetket.

The Crown, 6. tuotantokausi. Netflix.

The Buccaneers

Olen hillitön Ylpeys ja ennakkoluulo -sarjan fani (BBC 2005), joka on katsonut sen kymmenkunta kertaa. Jotain austentyyppistä on The Buccaneers-sarjassa sen suhteen, että pääpyrkimys on siinäkin päästä naimisiin brittiaatelisten kanssa, mutta nuoret naiset ovat amerikkalaisia. Englantilaisia hermostuttaa jenkkineitojen vallattomuus, ja sarjan alussa olen minäkin työlästyä huutoon ja kikatukseen.

The Bucchneers kuvaa 1800-luvun aatelis- ja porvarispiirejä rapakon kummallakin puolella, ja se perustuu Edith Whartonin romaaniin. Draamasarjassa korostuu moderni trendi roolittaa eri etnisistä taustoista tulevia ja ryydittää tunnelma nykymusiikilla, mutta lavastus ja puvustus noudattavat epookkia.

Sarjassa on kahdeksan jaksoa, ja minun makuuni sarja paranee loppua kohti, vaikka kovin pinnalliseksi se jää. Sarja silti vakavoituu edetessään, sillä sosiaaliseen nousuun sopivat naimakaupat osoittautuvatkin muuksi kuin odotukset. Taustalla kalvavat säätyerot, suvaitsemattomuus, seksuaalinen hyväksikäyttö, äpäryys, narsismi-psykopatia ja rakkaus-järki-ristiriita. Ulkoisesti silmäkarkkinen sarja sekä viihdyttää että ärsyttää.

The Buccaneers. Apple-tv+.

P.S. Jos kaipaat muuta kuin silmäkarkkia, kannattaa Apple-tv:ltä valita sarja Slow Horses, joka on kerrassaan mainio vakoilusarja, nyt jo kolmas tuotantokausi. Sen vetonaula on sarjahistorian epäsiistein ja -korrektein päähenkilö, jota verrattomasti näyttelee Gary Oldman. Draama perustuu Mick Herronin kirjasarjaan.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Draama, Hömppä, Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat: , , ,

16 joulukuun, 2023 · 8:40 am

Joululahjavinkkejä: lasten- ja nuortenkirjoja

Muistelen anekdoottia, jossa Hannu Salama sanoi lapsilleen jotakuinkin niin, että paras perintö, minkä he voivat mistään tai keneltäkään saada, on lukutaito ja kiinnostus kirjoihin. Pisa22 on pelästyttänyt sivistysvaltiolaiset, joten haastan jokaisen ottamaan oppia tuosta anekdootista ja ostamaan kirjan lähilapselle tai -nuorelle (kaukaisellekin), lisäksi ottamaan lapsen kainaloon lukutuokioon.

Tässä tarkoituksessa kokosin vinkkilistan virittämään kirjahankintoihin.

Elina Kuorelahti & Nunnu Halmetoja: Paha kurki

Kurjet vetoavat minuun selittämättömästi. Kansanperinteessä niillä on ollut hyvää tuova merkitys, mutta kaikellahan on kääntöpuolensa. Elina Kuorelahden kertoma ja Nunnu Halmetojan kuvittama kuvakirja Paha kurki (Nemo 2023) näyttää kummatkin.

Kansanuskomukset muuttuvat mukavasti sadunomaiseksi tarinaksi ja värikkääksi, erittäin eläväksi kuvitukseksi. Kuvakirjan kertojaa ja talonväkeä tulee alistamaan paha kurki, joka vie kaiken, myös kertojan jalokivisormuksen. Sitä pelastamaan saapuu hyvä kurki poikasineen ja eritoten vapauttavine loitsuineen. Virkistävästi kuvakirjatarinaan siirtyy mytologinen salaperäisyys – ja entinen elää nyt.

Elina Kuorelahti & Nunnu Halmetoja: Paha kurki, Nemo 2023, 33 sivua. Lainasin kirjastosta.

Eveliina Talvitie & Jani Ikonen: Ai niin, minä olen muuten Lee

Ai niin, minä olen muuten Lee on kirjoitettu Leen näkökulmasta. Eveliina Talvitien tarinointi tavoittaa mukavasti erityislapsen (neuroepätyypillinen lapsi) tavan tulkita havaintojaan. Minua lämmittää se, että erityisyys on Leelle erityisvoima.

Kouluikäinen poika elää mielikuvitusmaailman ja toden rajalla, ja senkin vuoksi hänen kielellinen ketteryytensä pääsee oikeuksiinsa. Ystävien puute on yksi kirjan teemoista, ja siitä kerrotaan kirjassa vivahteikkaasti. Vivahteikkuudesta puheen ollen Jani Ikosen kuvitus väreineen ja viivoineen tarjoaa hienosti yleiskuvia ja yksityiskohtia.

Kirja sopii eskarilaisista alaluokkalisille – on sitten erityinen tai ei; jokainen on tavallaan.

Eveliina Talvitie & Jani Ikonen: Ai niin, minä olen muuten Lee, Enostone kustannus 2023. Sain kirjan kustantajalta.

Riina Katajavuori: Einarin elokuu

Einarin elokuussa (Enostone kustannus 2023) on viehättävää tapahtumatarinointia 8-vuotiaan pojan loppukesästä. On synttäriä, kavereita, pelkoja ja iloja. Ne välittyvät hyvin, ja Jani Ikosen kuvitus tukee kerrottua.

Riina Katajavuori on monipuolinen kirjailija. Tämä hänen ensimmäinen lastenromaaninsa sopii mainiosti alakoululaisten iltalukemiseksi lapsi vanhemman kainalossa tai lukutaitoisen lapsen omatoimilukemistoksi. Kerronta on sutjakkaa ja ilmeikästä.

Lastenkirjallisuudessa on tarjolla jo paljon kirjoja erilaisista perheistä ja perhetilanteista. Einarin elokuu kertoo ns. tavallisesta ydinperheestä, jossa on vanhemmat ja kolme lasta sekä turvaverkkona isovanhempia. Tavallisen arjen ja sopusointuisen perhe-elämän kuvaus tuo turvallisen tunteen – sellaistakin on ja sellaistakin tarvitaan.

Riina Katajavuori: Einarin elokuu, kuvitus Jani Ikonen, Enostone kustannus 2023, 86 sivua. Sain kirjan kustantajalta.

Satu Leisko: Ihmisenhaltija

En tunne hyvin tämän ajan YA-fantasiatrendejä, joten en osaa verrata Satu Leiskon romaania Ihmisenhaltija (Avain 2023) muuhun nykyfantasiagenreen. Ehkäpä tämä on jopa trendikästä lajia romantasiaa.

Leiskon romaani kuvaa arkista lukiolaisuutta ja ankeita, väkivaltaisia kotioloja niin, että tavallisen elämän pelot ja kauhut väreilevät pahaenteisesti. Romaanin mittaan minäkertoja-Tuulia herättää ahdistuneen ja muilta piilottelevan itsensä etsimään erityisyyttään. 

Tuulin uuden vaiheen käynnistävät ihastus Ossi ja ystävä Maria. Samalla arkea puhkoo alitajunta tai sanotaan nyt sama konkreettisemmin: romaanin maailmassa avautuu fantasiataso, jossa Ossi edustaa vastakkaista myyttiheimoa kuin Maria, ja Tuuli on kahden toisiaan vastustavan voimakentän välissä. Tuuli oppii tuntemaan  muotoaan muuttavat ihmiseläimet, verestä elävät nälkäiset ja nälkäisiä uhkaavat syötit. Uhkana väijyy lisäksi Tuulin ihmisenhaltija – ei mikään hyvä haltija vaan koetinkivi Tuulille, miten paljon hän antaa vihalle valtaa.

Leisko rakentaa oman mytologiamaailman tarjoten lukijalle siitä vähitellen sirpaleita, joten lukija kokoaa yhdessä sitä Tuulin tietämyksen ja paljastusten lisääntyessä. Hyvin punoutuvat kirjassa pelot, rakkaus, identiteetin etsintä ja salaperäisyys; jonkin verran olisi silti karsinnan varaa. Ihmisenhaltija ei kavahda pahaa eikä tarjoa helppoja ratkaisuja. Se on oiva aloitus sarjalle.

Satu Leisko: Ihmisenhaltija, Avain 2023, 298 sivua. Lainasin kirjan ystävältä.

Tittamari Marttinen: Täysillä kohti unelmia

Tittamari Marttisen nuortenkirja Täysillä kohti unelmia (Pieni karhu 2023) kertoo kampaajaopiskelija Adasta ja hänen ystävistään. Ada on herkkä ja ujo, mutta musiikki antaa rohkeutta, ja hänellä on lahjoja laulajaksi.

Adalle tapahtuu paljon kevään ja pikkujoulun välissä niin opiskelussa kuin musiikkiharrastuksissakin, ja kirja kertoo hyvin nuoren jännityksestä ja toiveista. Samoin se kertoo elävästi siitä, miten ihmissuhteet muuttuvat, kun uusi harrastus tai alan vaihto tuo mukanaan uusia ihmisiä. Mukaan tulee kateutta ja mustasukkaisuutta, joskin kirjan nuorilla on taito setviä ja sanoittaa tunteitaan sekä sopia.

Adan paras ystävä on pitkään ollut Syksy. Marttinen käsittelee sukupuolta ja romantiikkaa avoimesti ja väljästi. Sukupuoli ei kaipaa määrittelyjä, ei myöskään romanttisten tunteiden kohteet. Tykkääminkään ei tarvitse määrittelyjä – ystävyys tai syvempi suhde: nuoret antavat sille aikaa.

Romaani on lempeä, ja se on kirjoitettu selkokielen tapaan, eli kappaleet ovat lyhyitä, palsta kapea ja kili helppoa. Ja jos selko herättää epäileviä mielikuvia, sanottakoon sitten ulkonäköä säekirjaksi. Kirjan alku on hieman hapuileva ja kohderyhmää ajatellen ehkä lapsekas, mutta kuvaus vahvistuu nopeasti. Ilahduttavaa on se, että romaanissa on ammattikoululaisia, sillä heitä ei ruuhkaksi asti löydä nuortenkirjoista. Kirja sopii mainiosti yläkouluun ja siitä eteenpäin.

Tittamari Marttinen: Täysillä kohti unelmia, Pieni karhu 2023, 144 sivua. Sain kirjan kustantajalta.

Magdalena Hai: Sarvijumala

Suosituslistalle ilman muuta kuuluu Finlandia-palkittu Magdaleena Hain Sarvijumala (Otava 2023). Se toimii yläkoululaisista toiselle asteelle – ja sen yli, sillä kirja kestää monta lukukertaa. Olen kirjoittanut kirjasta jo aiemmin postauksen, tässä. Lisään nyt, että Sarvijumalasta ilmestyy myös selkokielinen versio kevään 2024 päätteeksi, eli selkomukautan sen ja Otava julkaisee.

Selkokielisiä novelleja nuorille

Lukemaan oppii ja lukutaidossa edistyy vain lukemalla. Kun lukutaito ei ole hyvä tai lukeminen tympii muuten, alkuun auttavat kirjat, jotka on kirjoitettu helpolla kielellä ja joiden lukemista voi palastella. Viime vuosina on ilmestynyt useita kertomuskokoelmia, jotka on kirjoitettu selkokielellä. Lyhyet jutut auttavat lukemisen alkuun. Tässä on vinkkilista nuorille sopivista selkokertomuskirjoista klassikoista kauhuun:

Lopuksi kannanotto

Tässä vaiheessa en tiedä, kuinka hallituksen leikkaussuunnitelmien käy, mutta linkkaan tähän taannoisen kannanottoni Selkokirjallisuudesta leikkaaminen huolettaa. Leikkausuhka on saanut julkisuutta ja esimerkiksi Yle ja HS ovat julkaisseet juttuja mm. pienilevikkisen laatukirjallisuuden tuen leikkausseuraamuksista.

Hyvä, että selkokirjat ovat olleet esillä tärkeänä lukutaidon edistämisen keinona. Sen ohella toivon, että selkokirjat ovat tästä lähtien esillä ihan kirjoina muiden joukossa, jotta niistä tietoisuus lisääntyy ja mahdolliset ennakkoluulot häviävät. Selkokirjoissa otetaan huomioon lukijan mahdolliset kielelliset vaikeudet, mutta (Selkokeskusta lainaten) vähälevikkinen ei ole vähäarvioista.

Eli selkokirjat ovat kirjoja, kirjallisuutta. Niistä soisi kirjoitettavan kirjoina kirjojen joukossa. Kuten minä tässä jutussa tein.

Haastan siis sinut: kirjoita ja keskustele selkokirjoista kirjojen joukossa.

Jätä kommentti

Kategoria(t): haaste, Kauhu, Kirjallisuus, Lasten- ja nuortenkirjat, Listaus, lyhytproosa, Novellit, Romaani, Selkokirja

Avainsanat: , , , , , , , , ,

14 joulukuun, 2023 · 7:03 am

Markku Pääskynen: Niin kaunis on maa

Markku Pääskysen romaanissa Niin kaunis on maa (Tammi 2023) selvitetään katoamisarvoitusta, mutta on siinä myös muuta arvoituksellisuutta. Kuten ihan peruskysymys: mistä se haluaa kertoa?

Romaani alkaa siitä, että minäkertoja-Onnin ja hänen vaimonsa Aliinan luona illanistujaisissa käyneet Maria ja Tuomas ovat kadonneet. He lähtivät taksilla ystäväpariskuntansa luota mutteivät ole saapuneet kotiin. Marian ja Tuomaksen läheiset eivät huolestu, koska pariskunta on aiemminkin ollut ilmoittamatta poissa, vaikka heillä on kouluikäinen lapsi.

Kertoja ja Aliina jatkavat tavallaan rutiineitaan, mutta jokin elämänpalanen on liikahtanut paikaltaan. Aviopari keskustelee tilanteesta, ja kertoja muistelee ystävyyden käynnistymistä ja vaiheita. Ystävyyssuhteesta paljastuu hiertäviä asioita: varallisuus- ja elämäntapaerot. Tuomaksesta alkaa paljastua myös patologisen pahoja puolia.

”Me muut keskustelimme vilkkaasti, Tuomas ei puhunut mitään. Hän istui vain kädet niskan takana ja tuijotti kaukaisuuteen kasvoillaan veltto ja ylimielinen virne. Hän tuijotti meidän lävitsemme, pöydän, tyhjien pullojen, lasien ja ruoantähteiden lävitse. Mitä Tuomas näki? En tiedä. Mitä ihminen näkee kun kaikki näkyy läpi? Luultavasti itsensä, mutta ulkoapäin. Maailma rakentuu siten.”

•

Edellinen sitaatti sopii esimerkiksi Pääskysen tyylistä. Tarkka, selkeä virkerytmi vie tarinaa ja takaumia eteenpäin. Sitten kappaleiden loppuun livahtaa lauseita, jotka välittävät elämän- ja ihmisnäkemystä.

En oikein saa otetta romaanin nimen merkitysmahdollisuuksiin, Niin kaunis on maa. Se viittaa samannimiseen lauluun, mutta sen käytön ironia-satiiri-puolet ja toisaalta vakavuus kauniin maan tai ystävän menettämisestä leijuvat vain ajatushumuna päässäni.

Oivallan kyllä Pääskysen kertoman metaforisuuden. Mukana on paljon symboleja, ei vähiten kirjan lopun (Platonin) luolat, monet matkat, ja keskeinen eksymisen tematiikka.

”Aliina sanoi että jotkut paikat ovat sellaisia: ihminen eksyy ja saapuu lähtöpaikkaansa takaisin mutta tuo paikka on muuttunut sillä aikaa kun hän on ollut poissa, vaikka hän olisi ollut poissa vain hetken. Maria oli samaa mieltä, he alkoivat keskustella lempiaiheestaan, harhautumisesta, eksymisestä ja löytämisestä – -.”

•

Niin tai näin, romaani on hyvin rakennettu ja varmaa proosailmaisua. Se pitää imussaan, vaikka jättääkin hiertävän epävarmuuden jälkeensä. Minulle se kertoi vaiheesta, joka on tullut päätökseen, peleistä, jonka pelaaminen vie pohjaa pois luottamukselta. Ja onhan kaikilla luolansa ja piilotettavat asiansa.

”Pimeys oli peittänyt maan syvyydet, nyt lumi kätki ne.”

•

Markku Pääskynen: Niin kaunis on maa, Tammi 2023, äänikirja 4 tuntia 44 minuuttia, lukija Aku Laitinen. Kuuntelin BookBeatissa.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Romaani

Avainsanat:

11 joulukuun, 2023 · 7:19 am

Tomi Kontio: Erämailla

Tomi Kontio määrittelee kirjansa Erämailla (Avain 2023) tarinoiksi tai esseiksi. Kirjan luvut ovat omia kokonaisuuksiaan, joita yhdistävät isän ja pojan vaellukset eri puolilla pohjoista Lappia. Niissä on tarinointia reiteistä, olosuhteista ja vaelluksen vaiheista. Esseististä niissä on omakohtaisen, luetun ja koetun yhdistely.

Lukujen perässä on lähdelistaus teoksista, jotka ovat jotenkin tekemisissä kyseisen luvun tekstin kanssa. Siinä mielessä teos on antoisaa kirjallisuusesseistiikkaa. Esimerkiksi luku, jossa kirjoittaja lumoutuu Tove Ditlevsenin Lapsuus-muistelmateoksesta, nousee lukusuosikikseni. Siinä hienosti kietoutuvat kirjoittajan vaellusmieliala, lukuhetki teltassa, pojan läsnäolo viereisessä makuupussissa ja Ditlevsenin ainutlaatuinen tapa kuvata 1920-luvun lapsuusperhettään ja omaa erityisyyttään.

Jossain kirjan luvussa Kontio päätyy siihen, että reissuilla lukemistoon sopii muu kuin eräkirjallisuus, mutta kyllä kirjassa on mainioita lukuja, joissa hän käsittelee vanhaa suomalaista eräkirjallisuutta, esimerkiksi Yrjö Kokon merkitystä laulujoutsenen pelastamisessa ja A. E. Järvisen eräkirjatyylin kehityksestä. Nautin myös tietoiskuista, jotka liittyvät saamelaisperinteeseen ja Lapin kulta- ja metsäteollisuushankkeisiin.

•

Omakohtaisuusaiheet liittyvät pitkälti isyyteen. Kirjailija palaa muistoissaan omaan repaleiseen isäsuhteeseensa samalla, kun vaelluskuvaukset maustuvat hänen itsensä ja murrosikäisen pojan seesteisenhiljaisesta erämaavaeltelusta kävellen tai hiihtäen. Paukkupakkasillakin siitä leviää sulattavaa lämpöä. Läheisyys ja erillisyys kulkevat käsi kädessä:

”Niin me kuljimme, kuin kahdessa eri ajassa, jossa toiselle vesi oli kuin silkkiä ja toiselle lyijyä. Me olimme lähellä toisiamme, kuulimme ja haistoimme toisemme, ja silti pojalta tulee kulumaan yli neljäkymmentä vuotta astua siihen, missä minä olin.”

•

Poimin kirjasta kaksi perustavanlaatuista teemaa: rakkaus ja kuolema. Kirjassa mainitaan monia kuolemia, sellaisiakin, joista vaeltajat saavan tiedon reissullaan. Tietoisuus katoavuudesta voimistuu kairojen kauneuskokemuksista, ja elämän ainutlaatuisuus on osa hetken leimuavia revontulia tai tuulen ja pilvien hetkessä muuttavia maisemia.

Rakkaudellisuus tihkuu luontoelämyksistä ja kokemusyhteydestä pojan kanssa. Ei niinkään puheet vaan jaettu aika ja tekeminen välittää rakkautta, joka ei välttämättä löydä sanoja. Sitäkin runoilija-kirjailija pohtii kirjan mittaan, sanoja, sanomatonta ja sanojen riittämättömyyttä. Kerronta on vivahteikaista, myös huumorinpilkahduksia vilahtaa, kuten runoilijaisän intoutuminen keskustelemaan vain runokokoelmien nimin. Toiveikasta on myös sotauutisista ja luontokatohuolista huolimatta:

”Toivo ei suuntaudu vain tulevaan. Se voi muuttaa menneen. Kuljettaa rakkautta sinne, missä sitä ei ollut. Avata verhot ja tuoda valoa pimeään huoneeseen.”

•

Olen käynyt 8-vuotiaana Ruka-tunturilla ja piipahtanut pari kertaa Rovaniemellä näkemättä ja kokematta mitään Lappi-vaelluksen kaltaista. Nautin toki lyhyistä reiteistä hämäläismetsissä, vaan sitä ei taideta laskea tässä yhteydessä miksikään. Kokemattomuuteni ei estä minua nauttimasta Kontion kirjan Lappi-kuvauksista ja -kuvista. Kirjan kauniit valokuvat hehkuvat eri vuodenaikojen värejä ja tunnelmia. Miellyttävä, monipuolinen kirjakokemus kaikkineen!

•

Tomi Kontio: Erämailla. Tarinoita ja tunnelmia pohjoisen Lapin kiveliöiltä, Avain 2023, 336 sivua. Sain kirjan kustantajalta Helsingin kirjamessuilla.

2 kommenttia

Kategoria(t): Asiaproosa, Esseet, Kirjallisuus

Avainsanat:

7 joulukuun, 2023 · 6:25 am

Claire Keegan: Nämä pienet asiat

Joulunajan lukemistoon suosittelen Claire Keeganin pienoisromaania Nämä pienet asiat (Tammi 2023). Romaani antoi ainakin minulle rauhoituksen hetkiä ja kahmaisi humaaniin otteeseensa. Kirjakokemukseni avautuu joulukalenterin seitsemännesta luukusta (joulukalenterilogot: Niina/Yöpöydän kirjat).

Lumihiutaleita hiljalleen sataa irlantilaiseen asumistoon joulun1985 tienoilla, mutta tarina alkaa jo lokakuusta. Hiili- ja puutavarakauppias Bill Furlong elää perhekeskeisesti vaimonsa ja kolmen tyttärensä kanssa ja hoitaa työnsä säntillisesti myös kiireaikoina.

Billiin vaikuttaa hänen lapsuutensa: äiti tuli raskaaksi 17-vuotiaana palveluspaikassaan, ja poikkeuksellisesti tilan omistaja rouva Wilson otti äidin ja pojan suojelukseensa sekä piti huolta Billistä äidin kuoleman jälkeenkin. Kirja kuvaa kauniisti ja osoittelematta, miten koettu hyvyys poikii hyvää.

•

Keeganin kuvaus on arkista ja ekonomista. Mitään ei revitellä vaan näytetään ajatuksia, toimia ja keskustelun pätkiä. Eleetön, vaatimaton tasapaino huokuu tekstistä.

”Vähin erin hän sai tunteensa kuriin ja päätteli, ettei mikään toistunut samana; jokaiselle annettiin päivät ja tilaisuudet, jotka eivät toistuisi. Ja eikö ollutkin suloista olla juuri siellä missä oli ja saada muistella menneitä, vaikka se mieltä liikuttikin. Sen sijaan että olisi aina ajatellut vain tulevia, samanlaisina toistuvia päiviä ja vaikeuksia, joita ei ehkä koskaan tulisikaan.”

•

Romaani on kannanotto Irlannin katolisen kirkon ylläpitämistä Magdalena-pesuloista, jotka työllistivät nuoria au-äitejä ja ylläpitivät ensikoteja. Niissä kuoli lapsia eivätkä olot ylipäätään vastanneet tarkoitustaan.

Bill on silminnäkijä yhden kaltoinkohdellun tytön tilanteessa. Hän toteuttaa kristillisyyttä roppakaupalla enemmän kuin kirjan nunnat – mitä teette yhdelle pienimmistä, jotenkin noin humaanisti kai sanassa sanotaan. Romaani ei saarnaa, vaan sen päähenkilöllä on omatunto ja hän tekee sen mukaan. Ja jakaa joulumieltä myös tänne Pohjolaan.

”Ihmiset osasivat olla hyviä, Furlong ajatteli ajaessaan takaisin kaupunkiin. Piti vain oppia miten tasapainotella antamisen ja ottamisen kanssa niin että tuli toimeen yhtä lailla muiden kuin omiensa kanssa. Mutta heti ajateltuaan niin hän tiesi olevansa itse etuoikeutettu ja mietti, miksei ollut antanut makeisia ja muita saamiaan lahjoja niille joiden asiat eivät olleet yhtä hyvin. Joulu sai aina ihmisistä esiin parhaat ja pahimmat puolet.”

•

Claire Keegan: Nämä pienet asiat, suomentanut Kristiina Rikman, Tammi 2023, 53 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

Joulukalenterin itsenäisyyspäivän jutun postasi Kirjakas, ja huomisen luukun avaa ja täyttää Kirjamies.

5 kommenttia

Kategoria(t): lyhytproosa, Romaani

6 joulukuun, 2023 · 10:30 am

Katja Raunio: Viime ajat

Tämä romaani sopii tähän aikaan, myös itsenäisyyspäivään: Viime ajat (Teos 2023). Katja Raunion romaanissa kesäisten viikkojen mittaan näyttäytyy hätkähdyttävä kuva meistä. Ei siinä sinänsä uutta ole verrattuna siihen, mitä uutisistakin ja tutkimuksista voi lukea, mutta kaunokirjallisuuden keinot ovatkin toiset kuin asiaproosan. Kaunokirjallisuus nävertää sisuksia.

•

Marraskuussa levisi tutkimustieto, että 9/10 suomalaisnaisista on kokenut seksuaalista häirintää. Katsotaanpa tätä Katja Raunion romaanin kautta.

Romaanin päähenkilön ikätoverit valmistuvat yliopistosta ja perustavat perheitä, mutta tämä nainen on keskeyttänyt opinnot, menettänyt luottotiedot ja asuu velkaisena kimppakämpässä. Hän tekee kausityötä historiallisen museon kassana. 

Romaani kuvaa museon arkitilanteita ja juhlia sekä naisen kävelymatkoja kaduilta kotiin ja näkymiä koti-ikkunasta. Lähes joka kohtaaminen täyttää seksuaalisen ahdistelun määritelmät. Liioitteluako? Ei, osoitus: jostain syystä lähes joka mies ottaa oikeutuksen huomautella, härnätä, vikitellä, runkata ja lähestyä.

Yksi satunnainen yökohtaaminen on läpäistä päähenkilön kiinnostuksen – kaikki hurmaava nuori mies. Vaan ei siitä seuraa bridgetjones-tyyppistä unelmaa, jossa mies hyväksyy naisen juuri sellaisena kuin nainen on. Ei – jos nainen avautuu sellaisen kuin hän on, salaperäisyys ja kiinnostavuus katoavat. Eikä miehen vapautta saa uhmata.

•

Raunion romaanissa kenelläkään ei ole nimeä. Henkilöt nimetään ammatin tai aseman mukaan. Päähenkilöllä ei sellaista ole. Tästä punkaa yhteiskunnallista näkemystä: miten me määrittelemme ihmisiä? Okei, aseman mukaan. Mitä jos on asematon? Se ei tee näkymättömäksi vaan alttiiksi huomauttelulle, tytöttelylle, setäselittämiselle ja häirinnälle siinä kuin muutkin – ja vieläkin enemmän.

Naisten keskinäinen solidaarisuus on sekin unelmaa. Kun päähenkilö saa siirron museon assariksi, pahat puheet vilisevät päähenkilönkin korviin. Eli oletus reittä pitkin noususta kohdistuu nuoriin naisiin, päähenkilöön.

•

En tavallisesti innostu sinä-muotoisesta kerronnasta, mutta juuri tähän romaaniin ja eritoten sen sisältöön se sopii erinomaisesti. Päähenkilön sinuttelu sivaltaa lukijaa ja pakottaa ottamaan osaa ja oman siivun siitä: tämä koskee sinua, tämä koskee myös minua, meitä kaikkia.

Kerronta on muutenkin tarkkaa ja ilmeikästä, terävää ja osuvaa. Kokonaisuus on kompakti, paisuttelematon. Siksi se on tehokas. Loppupuolella sen tinkimättömyys repeää satusuuntaan viemättä mitään pois siitä, että sanottava kumpuaa tosielämästä.

Eikä romaanin tosielämä näytä hyvältä: tasa-arvon mallimaan naiset ovat jatkuvalla soitolla kohteina vähintään suunsoittoon, ja asemaltaan heikommat itsensä korkeammiksi kokevien kuittailuille. Miksi me hyväksymme sen emmekä puutu puheisiin? Miten me poikamme kasvatamme? Ja tytöt? Eli hyvää itsenäisyyspäivää vain.

•

Katja Raunio: Viime ajat, Teos 2023, äänikirjana 3 tuntia, lukijana Satu Paavola. Kuuntelin BookBeatissa.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, lyhytproosa, Romaani

Avainsanat:

4 joulukuun, 2023 · 8:38 am

Karoliina Timonen: Laina

Karoliina Timosen Lainan (WSOY 2023) biofiktiomaisuudessa on jännä kierre. Romaani kertoo Kalle Päätalon romaaneiden Lainasta, Päätalon ensimmäisestä vaimosta. Eli fiktiota fiktiohahmosta, joka tosin pohjautuu Päätalon kirjoissa todelliseen henkilöön. Myös Timonen on käyttänyt apunaan tietoja tosielämän ex-vaimosta. 

Olen lukenut Päätalolta aikoja sitten vain fiktiivisimmän kirjasarjan kirjailijan tuotannon alkupuolelta, joten en voi lähteä peilailemaan Päätalon Lainaa Timosen Lainaan. Ehkä siihen ei ole muutenkaan tarvetta, sillä nyt näkökulma on Lainassa, naisen kokemuksissa noin kymmenvuotisesta avioliitosta.

•

Romaani kuvaa sodan traumatisoimaa miestä ja nuorena syvästi haavoitettua naista, mörököllimäisen miehen ja eläväisen naisen epätasapainoista suhdetta. Salamarakkaus ja avioliitto muuttuvat työlääksi ja epätasa-arvoiseksi kiistakapulaksi, koska puolisoiden odotukset eivätkä yhteiselämän tarpeet kohtaa todellisuudessa. Lainan odotuksiin vaikuttaa painavasti auvoinen esikuva rakastavista vanhemmistaan:

”Kalle lompsi vaimonsa luo, antoi tämän kietaista ojennetut käsivarret kaulaansa, kahmaisi itse tätä vyötäröltä ja suuteli. »Mutta lopeta tuo isin läyryäminen, kun en sellanen vieläkään ole», hän murahti suudelman päälle.

»Et vielä, mutta kunhan päästään kunnolla elämisen alkuun», Laina sanoi. Hän halusi kutsua Kallea isiksi ja isukiksi, niin kuin äitikin oli aina isää kutsunut. Hän yritti taikoa sillä heille samanlaisen liiton, hän teki kaikkensa, jotta saisi osakseen samanlaisen onnen.”

•

Rakenteessa on jännyyttä, sillä kirjassa edetään vuorokautta, jolloin Lainan ja Kallen avioero alkaa. Siinä kuljetaan Lainan työvuoro linja-auton rahastajana, kokkaus kotona ja Kallen kohtaaminen. Kaiken aikaa Lainan ajatuksissa kulkee myös hänen traumaattinen nuoruuskokemuksensa, lapsuudenperheensä ja Kallen kanssa koetut avioliiton hyvät ja huonot hetket. 

Kerronnan ja Lainan sekamurteen kanssa alkuunsa vähän töksähtelen. Kaikkitietävä kertoja pitää kyllä hyvin hyppysissään ajassa sahaamista. Toisto ikuisesta ja vain yhdestä rakkaudesta tietysti toimii tehokeinona, mutta minuun se ei tehoa, kunnes sitten romaanin loppupuolella en enää siihen kompastele. Tehot nousevat muutenkin hyvin romaanin loppupuolella, jolloin mukaan tulevat menneiden ohella tulevan ennakoinnit.

”Jos Laina sen tietäisi, hän varmaankin hämmästelisi itseään – tai sitten ei, sillä tunteehan hän itsensä, tietää tuntemansa rakkauden, sen jota tuntisi ikuisesti, sillä ihminen rakastuu vain kerran elämässään ja rakkaus kulkee lähellä vihaa, aina rinnalla, niin se ainakin hänen kohdallaan on ja on aina ollut. Niin on ollut aina, kun kyse on ollut hänestä ja Kallesta.”

•

Pidän kovasti romaanin ennakoinneista ja tulevaisuusvälähdyksistä, sillä ne avaavat ihmiselämää kokonaisuutena, vaiheista toiseen etenevänä, kriiseistä selviytymisenä, armollisena, kokemuksista rikkaana. Romaanin tyylissä tavoitetaan kohtalonomaisuus ja tunnevaihtelut. Aivan täysillä en uppoutunut Lainan maailmaan, mutta koin monta osuvaa hetkeä Lainan peloissa, toiveissa ja totuudessa.

•

Karoliina Timonen: Laina. WSOY 2023, . Lainasin kirjan kirjastosta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus

2 joulukuun, 2023 · 10:33 am

Selkokirjallisuudesta leikkaaminen huolettaa

Hallituksen säästösuunnitelmat uhkaavat saavutettavuutta ja kulttuurista tasa-arvoa. Olen esittänyt kantani selkokirjallisuuden puolesta Helsingin Sanomien mielipideosastolla (24.11.2023) ja sitä ennen Facebookissa. Monet muutkin ovat aktiivisesti osallistuneet kannanottoihin. Julkaisen vielä blogissakin perustelukoosteen – varmuuden vuoksi.

1) Pienilevikkisen kirjallisuuden ostotuki   

Kirjastojen pienilevikkisen laatukirjallisuuden ostotuen täytyy säilyä. Ilman sitä kirjastoissa ei tule olemaan uusia selkokirjoja. Tätä vahvistaa Selkokeskuksen juuri tekemä kysely kirjastoille (Selkokeskus Facebookissa ja Instagramissa; kannanotto Selkokeskuksen internet-sivuilla). Muut kuin kouluikäiset selkokirjojen käyttäjät ovat nimenomaan kirjastojen käyttäjiä. Suomalaista kirjastolaitosta tulee kunnioittaa sen matalan kynnyksen saavutettavasta kansansivistystyöstä. Tästä oli eilen myös Ylen tv- ja radiouutisissa (1.12.2023).

2) Selkokirjallisuuden valtionavustus: pieni summa moninaisille toimijoille 

Valtionavustus on kokonaisuudessaan ollut vaatimaton, esimerkiksi tänä vuonna jaettiin selkokirjojen kirjoittajille, kuvittajille ja kustantajille 110 000 euroa, yhteensä 45 hakijalle. Pitää vielä muistaa, että valtionavustus koskee sekä suomen- että ruotsinkielisiä selkokirjoja, lisäksi muuta saavutettavaa kirjallisuutta kuten koskettelukirjoja.  

Valtionavustuksen euromäärä suhteessa siihen, miten monelle toimijalle sitä jaetaan, on ollut erittäin pieni tarpeeseen nähden. 

3) Lukutaitotyön oleellinen osa: selkokirjat 

Pienellä valtionavustuksella tuetaan selkokielisiä tieto- ja kaunokirjoja (ja muuta saavutettavaa kirjallisuutta). Selkokirjoja todella tarvitaan monessa tilanteessa, koska lukutaito on viime vuosina laskenut – ja laskee. Hallitus on sitoutunut lukutaitotyöhön lapsista aikuisiin, ja siinä selkokirjoilla on suuri merkitys. 

4) Perustelu opetuksen arjesta 

Minulla on opetuksessani muun muassa luokallinen 16-vuotiaita tulevia lähihoitajia. Joukosta vain yksi oli yläkoulun aikana lukenut kirjoja. Peruskoulun opettajat olivat tarjonneet vain paksuja kirjoja, ei selkokirjoja (niiden vähäisen saatavuuden vuoksi), vaikka opiskelijoilla on: 

– keskittymisvaikeuksia 

– lukivaikeuksia 

– moninaisia oppimisvaikeuksia 

– suomen kielen osaamisen tuen tarpeita. 

Näiden nuorten lukutaito on hälyttävän huono. Jos ei tulevaisuudessa heidän kouluvuosiensa aikana ole tarjolla monipuolista, ajankohtaista, helppoa selkoluettavaa, ei heitä saa myöhemmin tarttumaan vaikeisiin oppikirjoihin ja jatkamaan opiskeluaan.  

5) Selkokirjojen määrän lisäämisen suuri tarve 

Selkokirjoja tarvitaan kouluissa lapsista aikuisiin, S2-koulutuksissa, vanhus- ja vammaistyössä ja monessa kuntouttavassa toiminnassa. Selkokirjojen lukijoita ovat myös ihan tavalliset eri-ikäiset ihmiset, jotka eivät kykene lukemaan tai jaksa lukea ns. ”tavallisia” kirjoja. Selkokielen ja -kirjallisuuden käyttäjät tarvitsevat yleiskieltä helpompaa kieltä, selkokieltä. 

Kouluista tulee koko ajan viestiä, että selkokirjoja on liian vähän. Eri-ikäisille suunnattuja tieto- ja kaunokirjoja ilmestyy vuosittain vain 20–30 nimekettä. Jos selkokirjallisuuden valtionavustuksen jo nyt pienestä kokonaissummasta leikataan edes 10 000 euroa, se tarkoittaa monen selkokirjan vähennystä – eli selkokirjoja ei ilmesty tarpeeseen verrattuna riittävästi.  

On muistettava, että Suomessa asuvista noin 14 %:a ei selviä ”tavallisesta” tekstistä.

6) Valtionavustuksen ratkaiseva merkitys selkokirjojen julkaisemiseen 

Lähestulkoon vain valtionavun ansiosta Suomessa julkaistaan selkokirjoja, joista on siis huutava pula. Selkokirjojen taso on myös merkittävästi noussut viime aikoina: osaavien tekijöiden määrä on lisääntynyt. 

Moni apurahan hakija on kuitenkin viime vuosina jäänyt ilman apurahaa, eikä selkokirjaa silloin yleensä julkaista. Koska selkokirjat ovat pienilevikkistä kirjallisuutta, eivät tekijät eivätkä kustantajat niistä juuri saa myyntituloja.  

Suuret kustantajat ovat ani harvoin julkaisseet selkokirjoja. Muutama pienkustantamo vastaa Suomen selkokirjakustantamisesta. Selkokeskuksen viime päivien kyselyn mukaan selkokirjojen kustantaminen ilman tukea kustantajille tarkoittaa merkittävää selkokirjojen julkaisemisen vähenemistä. 

Yksittäiset säätiöhankkeet ovat satunnaisia eivätkä paikkaa kokonaistilannetta. Esimerkiksi Selkopolku  on kertaluonteinen rahoitushanke ja kohdistuu vain yläkouluun. 

7) Lukutaitoa tukeva selkokirjallisuus – laajat vaikutukset 

Lukutaito on selviytymistaito, elämässä etenemisen perusedellytys. Jos sitä ei tueta, kun ihmisillä on tuen tarpeita (selkokielen tarve), seuraukset maksavat moninkertaisesti verrattuna tämän hetken säästösuunnitelmiin.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Selkokirja, selkotekijä