Kuukausittainen arkisto:tammikuu 2024

31 tammikuun, 2024 · 7:36 am

Maria Jotuni: Huojuva talo & Klassikkohaaste 18

Olen aikanaan nähnyt tv-sarjan Huojuva talo (1990), ja se synnytti kummallisesti mielikuvan, että olen lukenut Maria Jotunin kirjan. Enpä ollutkaan! Seikka selvisi, kun todellakin luin kirjan. Lukemisen myötä löysin oivan kirjan tämänkertaiseen kirjabloggaajien klassikkohaasteeseen, jo 18. haastekerta. Juttuja kokoaa Ankin kirjablogi.

Kirjan synty ja julkaisu sisältää kimurantteja faktoja. Jotuni aloitti kirjoittamisen 1920-luvun loppupuolella ja osallistui käsikirjoituksella romaanikilpailuun 1936. Hän kielsi kirjan julkaisun ellei hän voita. Ei voittanut. Romaani Huojuva talo julkaistiin vasta vuonna 1963 (Otava) – 20 vuotta kirjailijan kuoleman jälkeen. Faktaksi on arvioitu sellaistakin, että romaanissa olisi aineksia Jotunin avioliitosta kirjallisuudentutkija Viljo Tarkiaisen kanssa. Onko ja kuinka paljon – siitä ei ole varmuutta.

•

Ero tv-sarjaan selvisi minulle heti romaanin alussa. Tv-sarja ei pureutunut Lean lapsuuteen eikä juuri perhetaustaankaan, kun taas romaanin alku valottaa ylisukupolvisesti käytösmalleja, epäonnistuneiden avioliittojen jatkumoa ja perhesuhteiden repivyyttä. Niistä johtuen Lea päättää varhain, että hän kestää mitä vain ja ”rakastaa” vaikka pakotettuna.

Romaanin puistattavimpia kohtia on juhannusjuhla, jossa lipevä Eero Markku painostaa Lean myöntymään suhteeseen. Sitä edesauttaa Lean ystävä Ester, jolla on Jotunin novelleista tuttu tapa suhtautua avioliittoon kauppana. Kovin hyväksi kaupaksi ei Lean ja Eeron liitto osoittaudu.

•

Avioliittohelvettinä ja väkivallan kumuloitumisen kuvauksena Jotunin romaani vakuuttaa. Utraääripäiksi kuvatut puolisot voivat verottaa henkilökuvauksen syvyyttä, koska paha on paha ja aina pahenee, hyvä sen sijaan alistuu nujerrettuna. Silti se, miten kierre ja lietsonta vie yhä syvemmälle umpikujaan, kuvautuu vääjäämättömän tehokkaasti.

”Lea oli jonkun kanssa kulkenut kuin pimeän tunnelin läpi, riidellen ja tapellen, oli kompastellut maahan, noussut ylös, kaatunut. Lika oli tahrannut hänet. Sitä ei voinut pyyhkiä pois. Tehtyä ei saa tekemättömäksi. Ja kuitenkin hän oli koettanut panna peliin kaikkensa. Suurta se ei ollut, tavallinen ihminen, jolla oli sitkeä halu, että hänet laskettaisiin mukaan, että elämä kulkisi hänen ylitsensä, menisi eteenpäin. Ei muuta.”

Häiriintyneet perhesuhteet vaurioittavat lapsia, ja siitä romaani myös kipeästi kertoo. Lisäksi osuvasti se osoittaa, että samoista taustoista tulevat naiset valitsevat täysin erilaisen linjan elämässään, naiseuden ilmaisussa ja valta-asemassa suhteessa miehiin. Eli Lea ja siskonsa Toini tarjoavat ääripäät – hekin. Lean talouden piiat sen sijaan juoksutetaan kaikki samaan ansaan, niin erilaisia kuin kukin keskenään onkin.

•

Kerronnaltaan kirja on mielenkiintoinen yhdistelmä lyhyehkövirkkeisyyttä ja valtaisaan vuodatukseen äityviä dialogeja. Yhteiskunnallisuus on melko lailla piilotettu: vain vähän vilahtaa 30-luvun populismia Eeron suusta. Lean suusta puolestaan kuullaan, miten perhe ja sen hyvinvointi on maailma pienoiskoossa: jos perheissä voidaan hyvin, niin voidaan muuallakin. Tässä perheessä ei voida, monessa muussakaan ei. Se kertoo maailmantilasta.

Huojuvan talon loppuratkaisu varmaan jakaa lukijoita. Toisaalta se tarjoaa lohtua, toisaalta siinä on latteaa deus ex machina -keinon henkeä. Ymmärrän kumpaakin johtopäätöstä. Ja ymmärrän perustuksiltaan huojuvan perheen valitettavan hyvin sopivan tähän aikaan. Tilastokeskus julkaisi kesällä 2023 haastattelututkimuksen tuloksia: 33,8 prosenttia 18-74-vuotiaista suomalaisnaisista on kokenut joskus elämänsä aikana fyysistä parisuhdeväkivaltaa ja 50,2 prosenttia henkistä väkivaltaa. Naisista 54 %:a on kokenut työssä seksuaalista häirintää. Eli on syytä yhä järkyttyä Jotunin kuvauksesta, sillä se on edelleen liian tuttua monelle.

•

Maria Jotuni: Huojuva talo, Otava 2023, 577 sivua. Ostin kirjan.

Kuva Maria Jotunista: Daniel Nyblin (1907), Museovirasto (finna.fi).

•

Klassikkohaasteessa olen lukenut seuraavat teokset:

Eeva Kilpi: Kesä ja keski-ikäinen nainen (Klassikkohaaste 17)

J- L. Runeberg: Hanna (Klassikkohaaste 16)

Ernest Hemingway: Ja aurinko nousee (Klassikkohaaste 15)

Anni Blomqvist: Tie Myrskyluodolle (Klassikkohaaste 14)

Volteri Kilpi: Alastalon salissa (Klassikkohaaste 13)

Aino Kallas: Lähtevien laivojen kaupunki (Klassikkohaaste 12)

Anton Tsehov: Vanhan ruhtinaan rakkaus (Klassikkohaaste 11)

Anne Frankin päiväkirja (Klassikkohaaste 10)
Halldór Kiljan Laxness: Salka Valka (Klassikkohaaste 9)
Minna Canth: Salakari (Klassikkohaaste 8)
Goethe: Faust (Klassikkohaaste 7)
Oiva Paloheimo: Tirlittan (Klassikkohaaste 6)
John Galsworthy: Omenapuu (Klassikkohaaste 5)
Anna Ahmatova: Valitut runot (Klassikkohaaste 4)
Jane Austen: Neito vanhassa linnassa (Klassikkohaaste 3)
William Shakespeare: Romeo ja Julia (Klassikkohaaste 2)
Mihail Bulgakov: Saatana saapuu Moskovaan (Klassikkohaaste 1)

13 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Romaani

Avainsanat:

29 tammikuun, 2024 · 7:57 pm

Kirjailijatapaaminen: Sirpa Kähkönen

Iltapäivä 29.1.2024 Kanneltalossa: aula tupaten täynnä yleisöä. Finlandia-palkittu kirjailija siis kiinnostaa kuulijoita – ja kirja lukijoita: aamun lehdestä saimme lukea, että Sirpa Kähkösen 36 uurnaa oli viime vuoden ostetuin painettu kirja.

Keskustelimme aluksi siitä, mistä kaikki alkoi – lukemisesta. Sirpa Kähkösen lukuhalua ruokki äidinisä, joka hankki lapsenlapselleen kirjoja ja luki tytölle Seitsemää veljestä. 36 uurnaa -kirjaa Kähkönen luonnehti tunnustukselliseksi, ja sellaiseen hän liittää myös esikuvansa: tanskalainen Tove Ditlevsen ja kotimaisista kirjailijoista Eeva Kilpi, Märta Tikkanen, Henrik Tikkanen ja Christer Kihlman.

Kuva kirjailijasta: Heikki Jääskeläinen; kuva haastattelutilanteesta: Marjo Repo.

36 uurnaa on tunnustusteos äidistä ja äidinpuoleisen suvun vaikutuksesta. Äidin tragediaksi koitui nuoruuden bussionnettomuus, joka toi käytökseen ailahtelevuutta. Ylisukupolvisuus on heijastunut moneen: isänpuoleisen sukua ovat värittäneet kansalaissota, Tammisaaren vankileiri, loikkaukset Neuvostoliittoon ja ankara kasvatustapa. Niitä aiheita Kähkönen on käyttänyt Kuopio-sarjassa romaanitaiteeksi muunneltuna ja tietokirjassa Vihan ja rakkauden liekit, nyt teoksessa 36 uurnaa.

”Entä sinun, äiti kulta. Jos tämä olisi romaani, taidokkaalla pitkällä syyllä, punoksen kierteellä, rihmalla sitoutuisivat yhteen edellisten sukupolvien piilotetut vammat ja sinun arpesi, kasvoihin tulleet, joita ei voinut kätkeä keneltäkään. Sinä näytit haavat ulkomaailmalle, sinä toit kätketyn esille.”

•

Jorma Uotinen kuvaili valitsemaansa Finlandia-voittajaa: ”Tekijällä on kyky katsoa elämää, toista ihmistä ymmärtävästi ja lempeästi ilman kaunaa tai katkeruutta. Hän pureutuu olemassaolon juuriin ja löytää tavan yhdistää objektiivinen tarkastelu ja subjektiivinen ja psykologisesti latautunut sisältö.”

Tekijä puolestaan kuvaili kirjaansa tunnustuksellisuuden lisäksi fiktioksi, jossa fantasia tarjoaa erilaisia tasoja äidin tarinaan. Tarinallisuuteen liittyy se, että kirjoitusprosessin aikana hän hätkähti ymmärtämään, että kertomukset suvusta hän oli kuullut suvun naisten suusta, etenkin äitinsä. Myös äidin teiniaikojen päiväkirjat antoivat ainesta kirjaan, joka vie kirjan kertojan sovitukseen ja sovintoon.

•

Realismin rikkominen on antanut Kähkösen proosatyyliin uutta suuntaa. Kirjailija kuvaili elävästi kirjallisuuden ihmettä: mustat jäljet paperilla muodostavat mielikuvat ja maailman lukijan mieleen. Esimerkiksi puut Kalliossa voivat kävellä vastaan, ja lukija solmii sopimuksen tekstin kanssa: näin tapahtuu. Myös Tuonen tytti ja pieni huone täynnä suvun vainaita keskustelemassa on aivan mahdollista romaanissa.

Kähkösen luonteva tapa pohtia, kertoa ankedootteja ja kuvailla kirjoittamista vangitsi yleisön. Kirjailija yhdisti kirjan rakenteen synnyn musiikkiin ja kirjoittamisen siihen, miten teksti virittyy ja alkaa soida kirjoittajassaan.

Pieni arvoitus jäi leijumaan. Pohjustan sitä sitaatilla romaanista: 

”Tuonen tytti painaa kämmenensä olkapäälleni ja ohjaa minua kohti eteistä:

-Taakse katsomatta, hän neuvoo.” 

Onko sukutarinoista kummunnut kirjallisuus tullut tiensä päähän? Vilkuileeko kirjailija vielä olkansa yli sukupolvien taa tulevassa tuotannossa?

Jäämme odottamaan.

•

Kanneltalon, Kannelmäen kirjaston ja Helsingin työväenopiston järjestämä kirjailijahaastattelu Kanneltalossa 29.1.2024.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjailijatapaaminen, Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

27 tammikuun, 2024 · 7:57 am

Juha Ruusuvuori: Keskusteluja vainajien kanssa

Juha Ruusuvuoren uutuusromaanissa on kirjailijankaltainen kertoja, joka vaimon yllättävän kuoleman jälkeen ja yli puolet elämästään eläneenä kokee tärkeäksi selvittää, minkälaisista ylisukupolvisista aineksista hän rakentuu. Aikamatkalle hän ottaa mukaan koiransa Reinon. Siitä kehkeytyy Keskusteluja vainajien kanssa (WSOY 2024).

Pitäisikö minun hävetä, sillä ”lukemiseni” on vastoin kertojan kirjakäsitystä? Kuuntelin kirjan alun ja sitten siirryin sähkökirjaan. Sellaisesta kertoja toteaa:

”Minulla on vedostettuja kuvia, tulostettuja papereita, minä luotan painettuun materiaaliin. Taustalla on pelko siitä, että digitaalisten tiedostojen joskus tuhoutuessa meille ei jää mitään, mikäli kyseessä ei ole fyysinen esine. Sen takia sähköinen kirja ei ole kirja, se on varjokuva oikeasta, ilmassa häilyvä kuvajainen, joka haipuu ilmaan heti kun sähkövirta loppuu.”

Uskallan kuitenkin väittää, että kyllä tälläkin tavoin kirjan sisällön voi kokea. Vaikka romaani kahlaa ruusuvuorimaisen suvun historiaa muutama sata vuotta taaksepäin, koen sen enemmänkin yhtenä näkynä Suomeen kuin vain vieraan miehen sukuna. 

•

Kolmihenkinen kirjapiirini keskusteli joulukuussa Ruusuvuoren romaanista Nokian nuoriso-ohjaaja (WSOY 2023), josta avautuu yllättäviä yhtymäkohtia uutuuteen. Siinä tekniikkanörtit suunnittelevat tuoksuihin perustuvaa puhelintekniikkaa, mutta menneen maailman haamut sotkeutuvat kertojamiehen elämään. 

Keskusteluja vainajien kanssa keskittyy hajujen sijasta makuihin, makumuistoihin, sillä kertoja käy vainajilta tivaamassa mieliruokia. Ja haamut luonnollisesti ovat kirjan vakiokalustoa. Ensin kertoja koirineen keskustelee isänpuoleisen suvun miesten kanssa, sitten tavoite on haastatella äidinpuoleisen suvun naisia. Maantieteellisesti kertoja kulkee pääkaupunkiseudulla, Viipurin tienoilla, Hämeessä ja Pohjanmaalla Ouluun saakka. 

Miehet jankkaavat monessa polvessa vain sodista, vanhimmat polvet tosin vaikenevat melkein kaikesta paitsi maatöistä. Naiset hoitavat sukupolvesta toiseen arjen ja puuhaavat elämälle perustan.

”Ymmärsin, että historia oli lähellä meitä ja asui meissä, me kaikki olemme historian syleilemiä, aina joku esivanhemmistamme on läsnä siinä tilassa, josta historiankirjoihin merkitään tärkeitä asioita. Minun lapsuudessani kirjoihin painettiin niin sanottujen suurmiesten tekoja, kesti vuosikausia tajuta se yksinkertainen asia, että jokaisen suurmiehen takana on nainen tai useampia. Joku hänen vaatteensa pesee, hoitaa hänen lapsensa, ruokkii hänet, ehkä taloudellisesti kannattelee tätä neropattia, joka elää uppoutuneena omien sankaritekojensa ja luomistyönsä toteuttamiseen.”

•

Ruusuvuoren uutuudesta ei voi kirjoittaa mainitsematta Sirpa Kähkösen romaania 36 uurnaa, jossa kertoja selvittää äitivainaan elämää ja samalla ymmärtää edellisten sukupolvien vaikutuksen. Myös Kähkösen kirjassa kokoonnutaan makujen äärelle, vainaitten mehukesteihin. Tuonen tytti seuraa kintereillä, kun taas Ruusuvuoren välittäjä-/välihahmona vaikuttaa puhumaan puhkeava koira. Kähkösen tunteikas tilinteko leikittelee maltillisesti, kun taas Ruusuvuoren romaanissa koira viljelee sarkasmia ja kertojakin silloin tällöin pelleilee.

Ruusuvuoren kertojalla olisi varmaan enemmänkin puitavaa suhteesta vanhempiin, helppo se ei ole ollut, mutta se jää muiden sukupolvien poukkoulun jalkoihin. Ehkäpä juuri se vie tehoja, koska runsasväkinen esi-isien ja -äitien pistäytyminen hajottaa sinänsä ilmeikästä ja varmaa kerrontaa, fokustakin. Tai kenties se on fokus: moninaisista ja ylisukupolvisista aineksista meidät täytetään, tiedostamme sitä tai emme. Kirjan loppu vie yllättäen kauniisti lapsuusperheen ja isän huomaan vailla aiempaa katkeruutta.

•

Juha Ruusuvuori: Keskusteluja vainajien kanssa, WSOY 2024, 120 sivua eKirjana, 5 tuntia 55 minuuttia äänikirjana, lukija Tuukka Haapaniemi. Kuuntelin ja luin BookBeatissa.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus

22 tammikuun, 2024 · 7:34 am

Anne-Maria Latikka: Valonkehrääjä

Ammustehtaalla räjähtää, eikä mikään ole sen jälkeen entisellään. Anne-Maria Latikka kertoo siitä yhden perheen näkökulmasta ja lasten maailman tasalta romaanissa Valonkehrääjä (WSOY 2023).

Miljöö ja aika muistuttavat todellisen elämän räjähdyspaikkakuntaa 1970-luvun puolivälin tienoilla. Tapahtumia tarkkaillaan kouluikäisen Kajan kannalta. Kaja ihailee tätiään Amaliaa, jolla on kutakuinkin Kajan ikäinen poika Poju. Pojun isä on salaisuus, ehkä Ruotsista tai Amerikasta, kun Amalia eli laulutähden elämää. Mutta Amalia palaaa kotiseudulle, työskentelee ammustehtaalla ja kuolee räjähdyksessä. 

Poju muuttaa Kajan perheen luo ja takertuu muodonmuutosideaan, addiktoituu perhosiin ja niiden toukkiin. Päähänpinttymää lietsoo Aurora, naapuriston suosikkityttö, jonka isä loukkaantui räjähdyksessä. Syntyy lasten uskomus Valonkehrääjästä, joka palauttasi ajan ennen onnettomuutta.

”Tuskin Valonkehrääjä halusi perhosia, Amalian villatakkia tai lapsia ilmaantuakseen, Kaja selitti ja huomasi Auroran silmissä välähtävän uteliaisuuden. Jotta Valonkehrääjä kumoaisi räjähdyksen, se tarvitsi vastineeksi jotakin siihen liittyvää. Jotain tarpeeksi suurta.”

•

Latikan romaani pureutuu lapsen tapaan ajatella, yhdistellä asioita ymmärryksensä mukaan, selviytyä sadun ja toivon avulla. Kuvauksen psykologisen silmän tarkkuus vakuuttaa, joskin välillä kielentäminen ajautuu pois lapsen tasolta ja palauttaa lukijan siihen, että nyt käytetään kaunokirjallisia keinoja: metaforia, kielen keinovarantoa ja symbolista ilmaisua – aikuisen osaamista.

Merkittävä symbolikiteytymä kasvaa perhosen muodonmuutoksesta. Siihen kasautuu aikamoinen latinki niin lasten yrityksestä käsitellä suurta surua kuin myös aikuisten yrityksistä tukea lapsia ja kyvyttömyyttä puhua painavista asioista. Siksi satu ja mielikuvitus toimivat traumaterapiana.

”Mutta jokaisella lajilla oli oma vahvuutensa: perhonen osasi lentää, hämähäkki kutoa maailman taidokkaimman verkon ja etana rakentaa kotelon. Kaikkein hämmästyttävin rakennelma oli kuitenkin ihmisen mieli, isä oli kopauttanut hymyillen päälakeaan, jota verhosi risaisen olkihatun sijaan paksu pehko. Siksi et tarvitse siipiä, vaan voit lentää omassa mielessäsi nopeammin kuin se. Minne vain haluat. Aivan kuin päässäsi olisi aikakone.”

Taitavasti romaanissa lapsen tapa ymmärtää aikuiselämää raottaa näkymiä Kajan vanhempien vanhemmustaitoihin. Perheen asioihin vaikuttaa mumma, äidinäiti, joka välillä sanoo ääneen, mistä muut vaikenevat. 

Lasten salaisen ajatusmaailman uhka ja mahdollisuus henkilöityy Ukkoon, ammustehtaan kekisijämieheen, jonka suhdetta Amaliaan ja räjähdykseen myös kirjassa selvitetään. Kirjan loppupuoli eteneekin jännitysnäytelmän suuntaan, mikä onnistuneesti tehostaa kerrontaa, joka keskivaiheilla hieman junnaa.  

•

Osin kuuntelin kirjan, loppuosan luin, ja minulle kirja pääsi parhaiten oikeuksiinsa kirjoitettuna tekstinä. Silloin kielen tarkkuus ja ilmaisuvoima vakuuttivat. Kaunis ilmaisutapa ei vaimenna ankaria elämän- ja kuolemankysymyksiä.

Ehkä kiinnostavinta lasten satuajatusmaailman ja lastenvälisten suhteiden lisäksi on ajan käsittely. Muutama tilanne, joissa Kaja kahlaa aikakerroksissa, on hieno.

”USKOTKO AIKAAN? Tai valoon? Sanotaan, ettei mikään maailmassa ole valoa nopeampaa, ei edes aika. Ja koska aika on kiinni valossa, jos pystyy etenemään valoa nopeammin voi kumota ajan, matkustaa siinä taaksepäin.”

Romaanikerronta tavoittaa ajan suhteellisuutta myös siten, että välillä kerronta siirtyy ajassa eteenpäin aikuisuuteen ja palaa sitten päätapahtumiin lapsuudessa. Kirjakokemus antaa ajattelun aihetta teemoista ja kerronnasta, ja kirjan tunnelma jää väreilemään mieleen – hyvä.

•

Anne-Maria Latikka: Valonkehrääjä, WSOY 2024, 175 sivua eKirjana, 7 tuntia 48 minuuttia äänikirjana, lukija Eeva Soivio. Kuuntelin ja luin BookBeatissa.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Romaani

Avainsanat:

20 tammikuun, 2024 · 8:15 am

Tuomas Lius: Sikojen lahti

Olen lukenut aiemmin yhden Tuomas Liuksen romaanin, Sudenkorennon kesä, ja sen perusteella tiedän, että juoneen voi odottaa yllätyksiä ja kansainvälisiä yhtymäkohtia. Mainittu kirja on nuorisohenkinen 1980-luvulle sijoittuva jännäri, kun taas uutuus Sikojen lahti (Crime Time 2023) on jo viides osa Etsivätoimisto Haka –sarjaa.

Hyppäsin sarjan kyytiin vasta nyt, ja luulen, että ihan hyvin pääsin mukaan. Päähenkilöiden persoonatyypit ja dynamiikka paljastuivat nopsaan. Hakan pomo on poliisi- ja egyptiläistaustainen tiukka mimmi, Julia Noussair. Aisaparina sählää suulas automekaanikko Marko Pippurinen. Työtovereiden keskinäinen lojaliteetti on pienistä erimielisyyksistä huolimatta luja.

Etsivät nappaavat toimeksiannon selvittää parikkalalaisen raharikkaan pojan kidnappauksen. Nappaus vaihtuu toiseksi, ja panokset kovenevat. Onko kyse ekokapinoijista, venäläisistä väliintulijoista, liikekumppaneiden vehkeilystä vai perhesyistä? Juonilankoja sotketaan sujuvasti siten, ettei lukijan parane herpaantua. 

•

Sikojen lahtea ei voi lukea tuumimatta tyylilajia. Kirja edustaa veijarimaista trillerimeininkiä. Antti Tuomaista kirjassa on musta huumori, Ilkka Remestä muistuttavat poliittiset ja venäläisvehkeilevät ainekset, ja äijäilystä kirmaavat jäljet Varekseen. Vitseistä vastaa Pippurinen. Esimerkiksi sivujuonena on Pippurisen kilpailu teinietsivien kanssa, tehtävänä karanneen papukaijan etsintä.

Iso osa viihdytyskeinoista piilee letkeästä puheenparressa ja dialogissa, josta vastaa Pippurinen. Kirjassa herkutellaan myös murteilla. Jotkut survaisut huvittavat:

” – Eli sie oot lintuimitaattori, joka stalkkas meitä päivästä toiseen? Pippurinen loi mieheen arvioivan katseen, joka pysähtyi tämän sulkapäähineeseen. – Etkö sie oo oppinu mitään Rasmuksen Laurista? Sie voit tunkee tukkas täyteen sulkia, mut ei se tee siust oikeesti kovin mielenkiintoista.”

Tai:

”- Poimin sun aurasta tosi myrkyllistä energiaa, nainen sanoi Pippuriselle. – Haluaisitko, että kokeillaan reikiä? – Ei ilman tequilaa ja kunnon liukkaria. [Pippurisen lausuma]”

•

Kyllä minä satunnaisesti hymähtelen, ja sutjakasti teksti luontuu. Tässä lajityypissä ei porauduta syvälle henkilöihin vaan viiletetään juonta, ja hyväksyn sen. Julia jää kerronnassa harmillisesti järkihahmona höpöttäjän jalkoihin, mutta Julia on silti vakuuttava hahmo. 

Eniten vastoin makuani on jonkinlainen tappamisen koominen kommentointi. En uskottavuutta odotakaan veijariseikkailulta, mutta on todettava, että melkoinen määrä kalmoja kertyy itärajan pintaan. Ja ehkä olen myös sen verran woke, että alun läskihuumori tuntuu häijyltä, vaikka kohde on erityisen häijy. Mutta veikkaan, että Vares-Remes-rintamalinjan sekoitusta kaipaavat tykästyvät rouheaan menoon.

•

Tuomas Lius: Sikojen lahti. Etsivätoimisto Haka 5. Crime Time 2023, 556 sivua. Sain kirjan kustantajalta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Dekkari

Avainsanat:

18 tammikuun, 2024 · 7:06 am

Kai Aareleid: Tyyni valtameri

Kai Aareleidin romaani Tyyni valtameri (S&S 2023) on nimensä mukainen: melko tyynen pinnan alla virtaukset vievät pyörteinä tunteita ja aikaa.

”Kaikki liittyy jotenkin kaikkeen, Stellan ajatus jatkuu: muisto prospektin varressa ja toinen muisto johon se vie. Otat kiinni sojottavasta irtolangasta ja haluat katkaista sen nopeasti, mutta kudos alkaa purkautua ja ennen kuin huomaatkaan, on monta riviä mennyt, putoat monta kymmentä vuotta taaksepäin.”

”Kaikki ei ole aina sitä miltä näyttää. Eikä se riipu ajasta.”

Tyyni valtameri etenee kerronnaltaan ja rakenteeltaan elastisesti. Keskushenkilö Stella on syntynyt vuoden 1970 tienoilla, mutta romaanissa on käännekohtia aiemmilta ja myöhemmiltä vuosikymmeniltä myös hänen äitinsä ja isoäitinsä avioliitoista. Romaani päättyy 2010 Stellan ja Andersin avioliiton taitekohtaan, mutta Andersin ja koko romaanin mielenmaisemaa heijastelee myös romaanin Kirjurin osuudet löytöretkeltä Tyynelle valtamerelle 1500-luvulla. 

Ajat vuorottelevat harkitun satunnaisesti, ja aikoja tarkastellaan myös päällekkäin. Se näkyy lukuotsikoissa, mikä auttaa lukijaa solhtamaan aika- ja muistosulautumiin.

”Hän [Stella] oli leikkinyt maatuskalla silloin, kun kukaan ei nähnyt. Hän oli avannut puolikkaat hitaasti ja nostanut nuket riviin. Lopuksi hän taas sulki ne toistensa sisään. Leikki ja mietti. Äitiä ja isää. Ja myöhemmin Andersia, Andersia ja itseään ja sitä, miten heidän molempien sisässä on avautumaton ydin, jota toinen ei ymmärrä. Löytöretket, valloitusmatkat, ikävä valtamerten taa – hän tavallaan ymmärsi ja tavallaan ei.”

”Maailma on täynnä näkyviä ja näkymättömiä laineita.”

Ylisukupolvisuus taitaa lainehtia trendien aallonharjalla, ja kyllä se aaltoilee myös Aareleidin romaanissa. Uskottomuus ja sen vaikutukset kodin ilmapiiriin seuraavat naisia ainakin kolmessa polvessa. Pettämisaihe ei ole tuoreemmasta päästä, ei myöskään puhumattomuuksien taakat. Ne hieman järsivät romaanin tehoja.

Aareleidin taito kuljetella henkilöitään päättämättömyydessä ja puheeksiottamisen vaikeuksissa vakuuttaa kuitenkin minut. Ihmisen muuttuminen, suhteiden dynamiikan ja dynaamisuuden muutokset ilmaistaan eleettömästi. Samoin välittyy myös totuuden suhteellisuus. Näin sen kiteyttää kirjuri yli 400 vuoden takaa: ”Vaikkakin, mitä ylipäätään on totuus, ja kenen totuus, kysyn tänään.”

” – – ei miekka ole vaarallisin ase, vaan sana.”

Kirjurin ikivanhat päiväkirjapätkät ovat aluksi irrallisen oloisia, vasta viimeisillä sivulla ne loksahtavat aviokriisiosuuteen. Romaanissa vallitsee melankolinen yleistunnelma, ja välillä koen klaustrofobiaa, koska henkilöt panttaavat toisiltaan totuuksia, todellisia tunteitaan ja tilanteita purkavia sanojaan. Vaan sellaisiahan ihmiset ovat. Ja sehän korostaa sanojen valtaa. Kai Aareleidin romaani sanoittaa sen ihmisenkokoisesti.

•

Kai Aareleid: Tyyni valtameri, suomentanut Outi Hytönen, S&S 2023, 163 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Romaani

Avainsanat:

14 tammikuun, 2024 · 9:59 am

Heini Junkkaala: Pirkko Saisio – Sopimaton

Elämäkerta seitsemänkymppisestä Pirkko Saisiosta pursuaa ja rönsyilee. Eikä ihme, sillä kirjan sisältö osoittaa kohteen aikaansaavuuden. Kirja osoittaa myös, että elämäkerturi Heini Junkkaala kahlasi materiaalin runsaudessa ja sai kustannustoimittajaltaan useasti määräyksiä lopettaa materiaalin hankinta ja viimeistellä kirja. Verkkokirjana melkein 800-sivuinen kirja on tyyliltään harkittu ja aineistoltaan monipuolinen: Pirkko Saisio – Sopimaton (WSOY 2023). 

Elämäkerturi on Saision entinen oppilas, nykyinen työtoveri ja hyvä ystävä. Kirjan alussa Junkkaala esittelee, miten hän valitsi puhuttelumuodon. Junkkaala kirjoittaa sinutellen Saikille. Vaikken ole sinänsä sinä-tyylin ystävä, valinta on tähän kirjaan täysin oikea. Kirjoittaja saa olla läsnä kuin kirjemuodossa ja kommentoida, samalla nostaa värikkäästä Saisio-elämästä sävykkäitä, moninaisia puolia. Eläytyvä kerturi on subjektiivinen, mutta tulee vaikutelma, että hän ei peittele, ei harjoita itsesensuuria.

•

Päällisin puolin kirja on on ”elämä ja teokset” -traditiota, myös kronologisesti etenevää, mutta se ei estä lomittamasta aikoja, ja elämä ja teokset solmiutuvat nekin yhteen. Jonkin verran on toistoa, monesti perusteltua, jonkin verran turhaa, mutta ei minua töksäyttäneet toistot olisi sivumäärää juuri supistaneet. Ja kerronta on niin luistavaa ja Saision elämä särmikkään kiinnostavaa, että kirja säilytti imunsa alusta loppuun. Tarinointia kohteensa hengessä.

”Olet hauskaa seuraa, lyömätön jutun kertoja, legendaarisen kapakkahauskuuttajan maineessa. Ei ole tilannetta, ei niin tukalaa eikä niin ikävää, josta et löytäisi koomista puolta. Se voi olla ammattitautikin. Kirjailijana näet tilanteet ulkopuolelta, ja ulkopuolelta katsottuna traaginenkin näyttäytyy koomisena. Ehkä huumori on sinun tapasi asettaa asiat mittasuhteisiin – tai ottaa niihin etäisyyttä.”

•

Saisio on ihmisihminen, juoruilija, jutustelija, joten ihmisiä kirja vilisee. Viiden aikuisen kasvattamasta ainokaisesta kehkeytyi rohkea, vahva, omapäinen ja omaehtoinen näyttelijä, laulaja, ohjaaja, käsikirjoittaja, keskustelija, tasa-arvotaistelija, reissaaja ja kirjailija. Ennen kaikkea hän on kirjailija, lapsuuden haaveammatista lukuisten kirjapalkintoehdokkuuksien ja Finlandia-voiton saavuttaja.

En muistanutkaan, että F-ehdokkuuksia on aimo liuta. Pysäyttävää on lukea kaikissa liemissä keitetyn kirjailijan piinaavasta jännityksestä syksyisin F-ehdokas- ja palkintoilmoitusten aikaan. Niin raastavia ovat myös tunnot oman osaamisen ja itsetunnon heilahduksissa. Siis jopa Saisiollakin!

Kirjan loppupuolella nautin osista, joissa käsitellään Saision kirjojen syntyä, pseudonyhmien syitä ja eri aikoina tyylin vaihtumista ja tavoittamista. Viimeisimmän romaanin, runsaan, kiehtovan Passion, taustoista ja työstöstä on melko vähän. Ei se mitään: kannattaa lukea itse kirja, hieno kirja.

•

Kirja sisältää poliittista historiaa Saision näkökulmasta. Lisäksi tärkeät seksuaalisuuden ja tasa-arvoisuuden asiat niin yhteiskunnallisesti kuin yksityisestikin kulkevat mukana 1960-luvulta tähän päivään.

Saision perhe- ja rakkaussuhteet käydään läpi. Kaikissa suhteissa on jännitteitä, ehkä vähiten 40 vuotta kestäneessä liitossa Pirjo Honkasalon kanssa, mikä lukijallekin välittyy kauniina kahden erilaisen, erilaisuutensa hyväksyneen sitoutumisena. Lukuiset haastattelut ovat Junkkaalan pohja kartoittaa kohdettaan. Ystävät, tytötoverit ja muut kertovat vapaasti ja antavat Junkkaalan pyynnöstä myös yhden tiivistävän adjektiivin Saisiosta. Tärkeitä ovat tyttären, Elsa Saision kokemukset boheemista perhe-elosta. Hän tiivistää koko kirjaan sopivan Saisio-sanan: paljon.

•

Minua häkellyttää Saision tahti ja intohimoinen työ- ja elämänote, myös kaihtelemattomuus. Kovasti miellyttää kirjan lähestymistapa ja siinä Junkkaalan tarkkanäköisyys tarinallistamiselle. Sievistelen vähän, sillä ydintä on, että Saision juttuihin ei voi luottaa:

”Ja sitten yhtäkkiä raskas suru. Suru siitä, että kerrot muunneltua totuutta. Epätoivo siitä, että totuus pakenee. Olen oppinut, että aina pitää puhua totta. Sinun kanssasi joudun koko ajan epäilemään, onko kertomasi varmasti totta. Se on uuvuttavaa ja etäännyttää minua sinusta.

Jo tarina itsessään yksinkertaistaa todellisuutta, vieraannuttaa ja etäännyttää. Kun tapahtunut tarinallistuu, sen autenttisuus ja moniulotteisuus katoaa.”

Kirjoittajan suru muuttuu lukijan iloksi ja pelko etäännyttämisestä eläväisyydeksi. Siis kirja toimii erittäin hyvin.

•

Heini Junkkaala: Pirkko Saisio – Sopimaton, WSOY 2023, 785 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

2 kommenttia

Kategoria(t): Elämäkerta

Avainsanat: ,

11 tammikuun, 2024 · 7:35 am

Karin Collins: Säilyt sydämessäin

Karin Collinsin romaanissa Säilyt sydämessäin (S&S 2023) toukokuussa 1939 eletään Hangossa melko huoletonta kesän odotusta, ja kesällä kylpyläkaupungissa vietetään rantaelämää, mutta syksyn tullen sodan uhka kasvaa. Talvisodan pommitukset kurittavat Hankoa, mutta varsinainen pommi tulee maaliskuussa 1940, jolloin sota loppuu mutta Hanko luovutetaan Neuvostoliitolle.

Historialliset faktat muuttuvat kaunokirjallisuudeksi, kun tapahtumat liitetään muutamaan hankolaiseen. Hjalmar murehtii perheestään, jossa miniän kuolema on suistanut pojan Bjarnen, nuoren lesken, raiteiltaan. Vasta 17-vuotias lukiolaistyttö Aino tosin ihastuu Bjarneen. Pensionaatti Bellevuen johtaja Disa kärsii vaihdevuosista ja pohtii elämänratkaisujaan.

Aluksi monet henkilöt ja heidän laaja ihmissuhdeverkostonsa tuntuu kovin runsaalta, mutta romaanin edetessä pääsen kiinni kuhunkin keskushenkilöön ja heidän tilanteeseensa. Henkilöt syventyvät ja kehittyvät. 

•

Kuvaustavassa on liikuttavaa viattomuutta, ja sitä korostaa nuoren Ainon katsantotapa. Sotaponnistelut kotirintamalla koen aitoina, samoin sota-ajan ihmisten pyyteettömyyden. Kiltteys ei tunnu epäuskottavalta vaan siltä, jota on sanottu talvisodan hengeksi. Tässä senhenkisesti keskustelevat ruotsalainen vapaaehtoinen Olf ja Disa:

”Vain muutama kuukausi sitten en olisi mitenkään tutustunut näihin ihmisiin. Olisin voinut törmätä heihin kaupassa tai he olisivat voineet tarjoilla minulle Meripaviljongissa tai olisimme voineet työskennellä samassa tehtaassa, mutta minulla ei olisi ollut aavistustakaan, keitä he ovat ja mitä he osaavat.” Olof nielaisee. ”Puhunko sekavia, vai ymmärrätkö, mitä tarkoitan?”

”Tarkoitat, että ihmiset ovat enemmän kuin luulisi.”

Olofin silmät kiiltävät. ”Niin. Sitä minä tarkoitan.”

”Joskus he ovat pahempia”, Disa sanoo. ”Joskus itarampia, ilkeämpiä, itsekkäämpiä.”

”Toki.” Olof ottaa nenäliinan, niistää ja palaa istumaan kirjoituspöydän ääreen. ”Mutta useammin he ovat parempia, vahvempia ja rohkeampia kuin itse tajuavat. Sen olemme saaneet nähdä, sinä ja minä. Eikö niin? Näiden ihmisten pienillä teoilla on suuri merkitys, ja siksi he jatkavat päivästä toiseen. Kylmässä ja pimeässä.”

•

Sota-ajan Hangosta on kirjoittanut myös Katja Kallio, ja ehkä hänen vaikuttavien Hanko-romaaniensa johdosta viivyttelin Collinsin romaanin lukemista. Turhaan. Kallion tunnekylläisen tyylin vastapainona toimii erinomaisesti Collinsin suora, konstailematon kerrontatapa, josta kuitenkin välittyy henkilöiden tunnepuoli. Kumpikin parempi!

Lisään vielä sen, miten minua huolestuttivat joulunalusviikon lehtiotsikot, miten suomalaiset pitävät tärkeänä varustautua sotaan. Toivottavasti todellakin on muita vaihtoehtoja kuin pitää avoinna sodan mahdollisuutta. Kannattaa lukea sotaan liittyvää kaunokirjallisuutta, miksei tietokirjallisuuttakin. Hyvää kirjallisuutta sodasta voi syntyä – ei muuta hyvää.

•

Karin Collins: Säilyt sydämessäin, suomentanut Sirkka-Liisa Sjöblom, S&S 2023, 427 sivua. Lainasin kirjan ystävältä.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus

Avainsanat:

7 tammikuun, 2024 · 8:37 am

Kaksi musiikkialan elämäkertaa: Joskus liikaa, aina liian vähän ja Vilkkumaa

Kevyttä ja vakavaa, poprokkia ja klassista – minulle sopivat sekä-että ja samoin kirjat rokkiosaston Maija Vilkkumaasta ja klassisen musiikin Helena Juntusesta. Kumpikin kirja on syntynyt kimppatyönä, ja kummassakin yhteistyö vaikuttaa saumattomalta, sillä en voi erottaa, mikä on laulajan ja mikä kirjoittajakumppanin kädenjälkeä. Rakenteeltaan ja tyyliltään kirjat eroavat toisistaan.

Helena Juntunen & Petri Tamminen: Joskus liikaa, aina liian vähän

Helena Juntusen ja Petri Tammisen kirjan pääotsikko Joskus liikaa, aina liian vähän (Otava 2023) kuvastaa oopperalaulaja Helena Juntusen kokemusta roolien vaihtelusta ja täyttämisestä elämässä ja näyttämöllä. Komeasti kirja alkaa epäonnistumisen tunteista epäbalanssissa etenevässä produktio-ohjauksessa.

Kirja päästää lukijan kulissien taa. Nyt tuli toi-toi-toivotus tutuksi ja muutakin oopperaelämästä. Parasta on raikas siekailemattomuus, sillä aihevalinnoissa ei kaihdeta laitapuolta, ei myöskään kohottavia kohtia kotoa tai konserttilavoilta. Otsikko lisäksi resonoi siihen, millainen vastaanotto on ollut omaehtoiselle naiselle eri elämänvaiheissa ja toimintaympäristöissä.

Olen jossain esityksessä kuullut Juntusen laulua, jolloin voi kuvitella, että nainen vain avaa suunsa ja helisevä sointi virtaa suusta kuulijan korviin. Sehän on vain totuuden toinen puoli. Tässä laululajien eroista ja laulutekniikasta:

”Iskelmälaulajan ääni on luonnonoikku,

kiinnostava jo itsessään.

Oopperalaulaja rakentaa tekniikalla,

käyttää ontelot ja nippelit ja nappelit

ja imitoi kaikkialta kulttuurihistoriasta,

jotta kokonaisuus toimisi.

Kun laulan kevyttä,

laulan aina lainahöyhenissä.

Lailan, Sarah Vaughanin…

Omaa ääntä minulla ei ole.

En tiedä, miten Helena laulaa.

Olen kyllä kuullut sen joskus,

kahden kesken,

mutta silloin en ole ehtinyt ajatella asiaa.”

Kirjan alaotsikko on Oopperalaulaja Helena Juntusen elämäntarinoita. Osuva tarkennus: kirja koostuu tarinoinnista sen perimmäisin periaattein. Kerronta liukuu hetkestä toiseen arvaamattomasti ja epäkronologisesti, mielleyhtymin, ja sellaisena teksti on siirtynyt kirjaan – rytmikkääksi, tempoltaan vaihtelevaksi, sävyjä skaalaten. Onnistunut ratkaisu on sekin, että kirja on säekirjatyylinen, mikä voimistaa imperssiovaikutelmaa. Kielellisesti varma, silti vaihteleva teksti virkistää lukukokemuksena, mutta se myös ravistelee genreä, sillä rakenne ja muoto rikkovat hienosti oletukset elämäkerrasta.

•

Helena Juntunen & Petri Tamminen: Joskus liikaa, aina liian vähän. Oopperalaulaja Helena Juntusen elämäntarinoita. Otava 2023, 91 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

Maija Vilkkumaa & Miina Supinen: Vilkkumaa

”Olemme Miinan kanssa kirjoittaneet toistemme tekstien päälle, poistaneet, lisänneet, puhuneet ja päätyneet uusiin ratkaisuihin. Prosessi on ollut moneen suuntaan haarova mutta nautinnollinen, ja sen ansiosta kaiken ajatellun, puhutun ja kirjoitetun hetteiköstä on paljastunut kirkas tarina.”

Kirja on siinä mielessä perinteinen, että 50-vuotta juuri täyttäneen tähden elämästä kerrotaan valtaosin aikajärjestyksessä. Se on yllätyksetöntä mutta toimivaa. Vilkkumaa ehdottomasti ansaitsee kirjansa, koska se paljastaa osoittelematta, miten merkityksellinen kotimaisessa musamaailmassa hän on ollut naismuusikoiden esikuvana. On oikeastaan hätkähdyttävää käsittää, että naisten pop-musiikin tekeminen lähtee kutakuinkin vasta 1980-luvulta, ja Vilkkumaa kuuluu pioneereihin.

Kirja kelaa yksityiselämää musiikin teon ohella. Avoin ja rehellinen henki välittyy, samoin se, että tarkka ja terävä katsantokanta on myös itseironinen (aikansa lapselle/nuorelle sopiva). Tyylikkäästi retostelut ja repostelut ohittuvat, myös perheen yksityisyys jää sopivasti suojaan. Erityisesti kiinnitän huomiota laajaan ystävä- ja tuttavapiiriin ja siihen, miten rakastavasti, arvostavasti ja positiivisesti muut mainitaan.

Tuo edellinen ei tarkoita säröttömyyttä. Bändipiireissä on kilpailua, kateutta ja kiistoja; heitot satuttavat ja riidat kalvavat. Lisäksi taiteilijuuteen kuuluu aaltoliike laineen harjalta syvänteiden pohjiin – jossain määrin Vilkkumaankin kirjaan sopisi Juntusen kirjan otsikko liiasta ja liian vähästä.

Viehätykseni Maija Vilkkumaan musiikkiin on vaihdellut, mutta onhan se osa viime vuosikymmenten ääniraitaani. Muistan yhden väsyneen sunnuntai-iltapäivän, kun autoinemme jumitimme Mechelininkadun liikennevaloissa ja kuulin autoradiosta ensimmäisen kerran biisin Teini – jotain kipeän yksityistä, silti jaettavaa. Silmiini pullahtivat odottamattomasti kyyneleet. Vaikutuin – on hän vaikuttaja.

Kirjasta välittyy myös Vilkkumaan monipuolisuus: laulaja, sanoittaja, säveltäjä, soittaja, tuottaja, kaunokirjalija, käsikirjoittajia, esiintyjä, juontaja, yrittäjä… Mitäpä hän vielä saakaan aikaan! Kokonaisuus on sujuvansutjakkaa kerrontaa ja samanmoista lukea.

•

Maija Vilkkumaa & Miina Supinen: Vilkkumaa. Gummerus 2023, 432 sivua. Lainasin kirjan ystävältä.

P. S. Äidinmaa ON hieno video.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Elämäkerta, Musiikki

Avainsanat: , , ,

5 tammikuun, 2024 · 7:07 am

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Kuurupiilon anatomia & kirjapiirikokemukset

Kolmihenkinen kirjapiirini eli Johanna, Taru ja minä valitsimme joulukuun kirjakeskusteluun Finlandia-palkintoehdokkaan, jota emme olleet lukeneet. Kyse on Pasi-Ilmari Jääskeläisen romaanista Kuurupiilon anatomia (Atena 2023).

Kuurupiirin anatomia alkaa perheromaanina. Ydinperheessä päätöksiä tekevät jäyhänoloiset vanhemmat, joita kommentoi rempsakka äidinäiti. Kertojahenkilö on perheen tarkkailijalapsi. Hän ihailee ylivoimaista isoveljeään Alvaria. Minäkertoja-M huomaa, että perheessä piilotellaan salaisuuksia.

Romaani on myös kasvukertomus, sillä kertojaa seurataan aikuisuuteen. Hänen sukupuolensa ja nimensä vaihtuvat tai ovat määrittelemättömiä: M, Mara, Mymmeli ja Mureena. Kertojan katsantokanta ei ole tavanomainen, esimerkiksi hän havainnoi käynnistämällä mentaalikameransa – ulkoistaa kokemansa. Romaani rakentuu myös sen ympärille, että M etsii kadonnutta isoveljeään Alvaria ja poimii vihjeitä sieltä ja täältä:

”Siihen saakka, että saan katsoa Alvaria silmästä silmään, minun on kuitenkin annettava kuurupiilon ohjata minua.”

•

Iso osa romaania kertoo punkkareiden ja uusnatsien välisestä vihasta ja väkivallasta. Maaginen aines värisee tapahtumissa, miljöössä ja henkilöissä sekä arvoituksessa, joka liittyy M:n isoveljeen. Tunnelman epätodellisuuden voi ottaa todesta fiktioon kuuluvana.

Kertoja tarkkailee – ulkoistaa ja sisäistää samaan aikaan. Kun kertojan elämänkaari etenee aikuisuuteen, samalla käy selväksi, että punkporukoiden anarkia jää välivaiheeksi. Ehkä joillekin jäi asenne päälle, usein piilotettuna. Elämä etenee, aikakäsitys muuttuu.

”Seuraa ajallinen siirtymä: nuoruuteni päättyy ja elämäni loppuosa alkaa. Elän sen kohdan yli, jossa ajankulku nopeutuu tavalla, jota nuoren ihmisen ei ole mahdollista käsittää, sillä nuoruuden ytimessä on järkkymätön usko ikuiseen nykyhetkeen. Nuori ihminen on usein suunnittelevinaan tulevaisuutta, mutta sydämessään hän ei todella usko sen koskaan oikeasti tapahtuvan.”

•

Lukupiirissämme yhteisymmärrys löytyi tästä: jokainen meistä innostui romaanin ensimmäisestä noin 150 sivusta. Kerrontatapa, kieli, perhekuvaus ja M:n kasvuvaiheet jopa lumosivat ja saivat odotukset korkealle. Jäimme myös pohtimaan leikkiä: mitä oli Alvarin kuuropiilo M:n kanssa ja kuinka paljon kertoja leikki meidän kanssamme?

Sen jälkeen kokemuksemme eriytyivät. Johanna ja Taru eivät olleet aiemmin lukeneet Jääskeläisen kirjoja, joten he pohtivat kirjaa puhtaalta pöydältä. Minä olen lukenut aiemmin ilmestyneet maagis-realistiset romaanit.

•

Taru totesi ärsyyntyneensä, jopa tulleensa huijatuksi, miten romaani hienon alkuosan jälkeen eteni laahaten. Spefi-kerronta ei ole muutenkaan hänen suosikkilukemistoaan, joten maagisuus ei vedonnut. Punk kyllä on Taruun tehonnut, ja kirjassa oli mukavasti tunnistettavuutta aikakaudesta, mutta pitkitetty kuvaus hyydytti hänet.

Itse asiassa olimme kaikki siitäkin yhtä mieltä, että romaanin yönaakkojen elämäntavan dokumentoinnissa oli tiivistämisen varaa. Siitä huolimatta Johannan mielestä kirja oli kokonaisuutena kerrassaan kiehtova ja asettui vuoden mieleen painuvimpien kirjojen joukkoon. Hän innostui kerronnasta ja siitä, että romaanissa riitti tulkittavaa. Ajankuva oli onnistunut ja kertojassa piili epäluotettavuutta, mikä lisäsi kiinnostusta. Loppuosa loksahti paikoilleen, sen tietyt hämäryydet myös.

Minä jäin kelluskelmaan jonnekin välimaastoon. Tarun tavoin odotuksiani ei lunastettu ja pitkitys punkluolien tyyppigalleriassa rasitti. Silti arvostan Jääskeläisen omaperäisyyttä, vaikkei Kuuropiilon anatomia olekaan hänen paras romaaninsa, koska siinä on vähän väkisin pusertamisen tunnetta. Väliosa siis meni minulta lukusuorittamiseksi, mutta pääsin kiinni taas viimeiseen viiteenkymmeneen sivuun ja palautin uskoni Jääskeläisen taitavuuteen. Siksipä päätän pohdintamme ilmaisuvoimaiseen sitaattiin:

”Kun eri tavat nähdä, muistaa ja kertoa kohtaavat, olevainen järisee. Silloin sanat saattavat kadottaa merkityksensä, nousta siivilleen, pöristä aikansa kaiken yllä ja hyökätä sitten kaikkien osallisten kimppuun armottomina kuin katakombien hyönteiset.”

•

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Kuuropiilon anatomia, Otava 2023, 374 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

•

Luimme joulukuun lukupiirissä myös toisen kirjan, Juha Ruusuvuoren Nokian nuoriso-ohjaajan. Se oli F-ehdokkaana 20 vuotta ennen Jääskeläisen kirjaa, ja kirjoja yhdistää realismin rikkominen – sitä emme arvanneet kirjoja valitessamme. Ruusuvuoren kirjasta julkaisin jo aiemmin kirjapiirimme kokemukset.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Kirjapiiri, Romaani

Avainsanat:

2 tammikuun, 2024 · 5:11 pm

Selja Ahava & Emma Puikkonen: Rakennenautintoja

Selja Ahava ja Emma Puikkonen ovat kirjailijoita, joiden romaaneita olen ihaillut. He ovat kokeneita ja taitavia prosaisteja erikseen, ja yhdessä heidän esseekokoelmastaan Rakennenautintoja (Kosmos 2023) kehkeytyy nautinnollinen kaleidoskooppi romaanikerrontaan. Alaotsikko Esseitä kirjoittamisen ja lukemisen ilosta kertoo kirjoittajien lähtökohdasta – kirjoittaminen ja lukeminen tuottavat nautintoja ja riemua. 

Kyllä kirjassa tulee esille myös kirjailijanäkökulmasta kirjoittamisprosessin raskaus, välillä epätoivokin, mutta seuraa siitä myös iloa. Minä koin iloa tämän kirjan monipuolisen ja havainnollisen esitystavan seurassa.

*

Aloitan kolmiosaisen kirjan pohdinnan keskeltä. Kirjan toisessa osassa Ahava ja Puikkonen möyrivät omien teostensa muoto- ja rakenneratkaisussa. Ahava avaa autofiktion kirjoittamista, eli romaani Ennen kuin mieheni katoaa saa ikään kuin ruumiinavauksen. Emma Puikkonen puolestaan omassa esseessään kuvailee Eurooppalaiset unet –romaanin tietoiset ja tiedostamattomat ratkaisut.

Esseet houkuttavat lukemaan romaanit uudestaan. Ylipäätään on harvinaista ja nautittavaa tutustua näin perin juurin romaanien taustoihin ja ratkaisuihin kirjailijoiden itsensä esitteleminä.

*

Kirjan alkuosassa on kirjoittajien omia ja yhteisiä esseitä aukoista, ajasta, kertojapositiosta inhimillisestä ei-elolliseen, fragmenteista ja musiikkirakenteesta. Näissä esseistiikka kukoistaa: omakohtaista, pohdittua ja lukuisia eläviä esimerkkejä kirjallisuudesta ja muista taiteista.

Loppuosa ruotii määrittelyjä. Kirjoittajat järjestivät esseekirjansa kirjoittamisen oheen kirjallisuuskeskusteluja, ja niiden herätteitä on monissa esseissä. Esseessä ”Romaanin rakenteen perusteet” kirjoittajat maistelevat esseessään Laura Piipon ja Sinikka Vuolan keskustelun hedelmiä, kun aihe pureskelee romaanin määrittelyä. Romaani karttaa sellaista: ”Romaani on liukas pentele, joka pakenee tarkkoja rajauksia.” Syyt siihen välittyvät esseestä monipuolisesti. Lopussa on myös napakka käsitemäärittelyosuus.

*

Poimin juttuuni vain päällimmäisiä ajatuksia. Olisin voinut napata monia lainauksia kirjan havainnoista ja kirjassa mainittuja kirjailija- ja romaaniesimerkkejä. Se pisti silmääni, että Olga Tokarczukin kirja Päivän talo, yön talo mainittiin useasti. Siis lukulistalle.

Esseeteoksessa on kirjallisuusammattilaisille varmasti tuttua teoriaa ja käytäntöä (mitä sitten!), vaan kyllähän avartaa tällainen kirjailijoiden avoimuus käsitellä heitä kiinnostavia näkökulmia romaanitaiteesta. Ainakin tällaista kirjoista ja kirjoittamisesta nauttivaa osa-aikaharrastaja vakuuttui ja ilahtui. Rakennenautintoja lunastaa lupauksensa kääntää katse:

”Kirjan muotoon liittyviä valintoja nimetään harvoin erikseen, niihin saatetaan viitata jollain lauseella, mutta kirjailijan tekemien rakenneratkaisujen yhteyttä esimerkiksi kirjan aiheeseen tai siihen, miten nuo rakenneratkaisut tuottavat merkityksiä, aika harvoin pysähdytään erittelemään.”

Nyt pysähdytään ja pysäytetään lukija.

*

Selja Ahava & Emma Puikkonen: Rakennenautintoja. Kosmos 2023, 304 sivua. Sain kirjan kustantajalta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Esseet

Avainsanat: ,