Kuukausittainen arkisto:marraskuu 2023

28 marraskuun, 2023 · 7:01 am

Magdalena Hai: Sarvijumala

Magdalena Hai tiedetään palkituksi kirjailijaksi, joka kirjoittaa muun muassa tummasävyistä nuortenkirjallisuutta. Nyt hän on Finlandia- ja Topelius-palkintoehdokkaana nuortenkirjalla Sarvijumala (Otava 2023).

Sarvijumala käynnistyy sairaalavuoteelta: minäkertoja 17-vuotias Lauri toipuu kolarista, jonka seurauksena isä on koomassa ja äiti kuollut. Laurin jalka on kipsattu ja kylki kipuilee, kun hän pääsee toipumaan lounaissuomalaiseen pikkukylään Vanessa-tätinsä kotiin. Lehtojen perhe on Laurille läheinen, esimerkiksi Niko-serkku veljen veroinen. Sitten: ”Mun elämä on saanut oudon käänteen.”

•

Hain romaani käsittelee isoja teemoja – syyllisyys, kuolema, rakkaus, ystävyys, lojaliteetti ja monikulttuurisuus – ja tekee sen ovelasti. Lauri pyrkii torjumaan vaikeiden asioiden käsittelyn teinien tapaan, mutta oudot tapahtumat pakottavat hänet kohtaamaan niitä alitajunnan keinoin. Lukijalle konsti näyttäytyy kauhuromaanina: Lauri alkaa nähdä takaumia, kummia unia, kummitusmaisia hahmoja ja kuolleita.

”Yöllä sarvijumala seisoo mun ikkunan takana. Se on mahdottoman pitkä. Jos se yrittäisi tulla sisään, sen sarvien kärjet kolisisivat ovenkarmeihin.

Silti se tulee.”

•

Kauhuhahmot ja pelottavat tilanteet kuvataan kirjassa tehokkaasti. Rajantakaiset, silmättömät manalan hahmot lihariekaleineen ja hajuineen vakuuttavat. Uhkan ja arvoituksellisuuden tunnelmaa kuljetellaan hyvin kohti ratkaisua.

Vaikka romaanin nuoret ovat neuvokkaita, ei heistä kehkeydy rikkiviisaita viisikkolaisia, vaan sävykkäitä ikäisiään. Nuorten mutkattomuus ja heitä hiertävät tilanteet välittyvät luontevalla puhekielenomaisella kerronnalla, ja sopivasti pilkahtaa huumoria, myös romanssin virettä. Pojan eka kerta kerrotaan kiihkeän ilmavasti, ei lainkaan vaivaannuttavasti.

Romaani on hyvä yhdistelmä nuorten arkea ja kauhun väristyksiä. Pääosaan kuitenkin nousee Laurin tunteiden käsittely. Kirja arvostaa nuorta lukijaa, sillä Laurin tilanne, syyllisyydentunteiden syvyys, lähimenneisyys ja äitisuhteen vaikeus paljastetaan koukuttavan kitsaasti. Se tehoaa minuun, uskon, että myös nuoriin.

•

Magdalena Hai: Sarvijumala, Otava 2023, 163 sivua. Sain kirjan kustantajalta.

Keskiviikkona 29.11.2023 selviää, saako Sarvijumala Finlandia-palkinnon.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kauhu, Lasten- ja nuortenkirjat

Avainsanat:

26 marraskuun, 2023 · 8:52 am

Lilja Sigurðardóttir: Verenpunainen meri

Jääkylmä aurinko jäi keväällä siten mieleeni, että kiinnostuin heti lukemaan jatko-osan Verenpunainen meri (Docendo 2023). Lilja Sigurðardóttir kirjoittaa vetävästi henkilöihin keskittyvää jännitystä. Jokin siinä on, että islantilaisesta ympäristöstä minulta heruu dekkareihin lisäpisteitä.

Romaanisarjan päähenkilö Áróra on skotlantilais-islantilainen voimanpesä – vähän äkkiväärä, kookas ja puoleensavetävä. Isänsä kotimaisemiin Reykjavikiin hänet toi ensimmäisessä osassa sisaren katoaminen, ja siskoaan hän yhä etsii. Se vaikuttaa hänen valintoihinsa merkittävästi niin elämänsuunnittelun kuin romanssipoikasenkin suhteen.

Edellisosassa sisaren tapausta poliisissa tutki Daniel, ja nyt mies tarvitsee Áróran taitoja kidnapatun naisen tapauksessa. Äveriään liikemiehen vaimosta pyydetään lunnaita, ja Áróralla on viralliset luvat liikutella isoja summia. Epävirallisempaa on naisen hakkerointikyky, jolla hän selvittelee raharikollisten piilotettuja varoja.

Kidnappauksesta paljastuu koko ajan kummallisia seikkoja, ja Danielin poliisikollega huomaa satunnaisen sänkykumppaninsa sotkeutuneen tapaukseen. Muidenkin kirjan henkilöiden henkilökohtaiset suhdesotkut vaikuttavat tapausten kulkuun. Ehkäpä tuo henkilövetoisuus ja tunne-elämän tepposet ihmisten valinnoissa ja teoissa viehättävät. Reipasotteisen Áróran etenemistä islantilaisympyröissä on sen verran viihdyttävä seurata, että taas odottelen seuraavaa osaa.

  •  

Lilja Sigurðardóttir: Verenpunainen meri. Osa 2 – Áróran tutkimuksia, suomentanut Marjakaisa Matthiasson, Docendo 2023, 177 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

 

Marraskuisen dekkariviikkoni aikana julkaisen jutut:

Leena Lehtolainen: Pimeän risteys

Guillaume Musso: Tyttö ja yö

Satu Rämö: Jakob

Lilja Sigurðardóttir: Verenpunainen meri

 

1 kommentti

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus

Avainsanat:

25 marraskuun, 2023 · 8:16 am

Satu Rämö: Jakob

”Taivaalla roikkuvan paksun hopeanharmaan pilvimassan läpi ilmestyi suihkukone, joka oli laskeutumassa Keflavíkin lentokentälle. Jälleen uusia ihmisiä saapui saarelle. Uusia ihmisiä, uusia mahdollisuuksia katastrofiin, onneen tai johonkin ihan tavanomaiseen.”

•

Satu Rämön dekkarisarjan kolmas osa Jakob (WSOY 2023) ei pysy pelkästään Islannissa, vaan tapahtumat Suomen Lapissa tulevat mukaan kuvioon. Kuvioksi voikin hyvin kuvailla haarautuvaa juonta.

Yksi haara liittyy päähenkilö-Hilduriin ja hänen siskoihinsa. Björkiin hänellä on nyt kontakti, mutta Björk vaikenee kaksossiskostaan Rósasta. Siinäpä yksi pulma Hildurille selvitettäväksi. Toisena, moneen suuntaan haarautuvana juonena toimivat kummalliset päällekarkaukset, jotka ottavat mallia vanhasta islantilaisesta joulupukkilaulusta. Kolmanneksi kiemuraksi kehkeytyy Jakobin huoltajuusriidan oikeusistunto Lapsissa ja sitä seuraava murhatutkimus.

•

Kenties kirjassa on nyt liikaa aineksia. Jännityksen viritykseen olisi riittänyt joko islantilaiset tapahtumat tai vain Jakobin kiirastuli, johon kytkeytyy miehen lapsuustraumaa ja yllätyskäänteitä menneissä rakkaussuhteissa.

Jostain syystä Jakobin henkilöhahmon lihottaminen ei syvennä henkilökuvausta. Ehkäpä Jakob tuntuu vähän jopa eri henkilöltä kuin aiemmissa osissa, vaikka puikot heiluvat neulontatoimissa entiseen malliin. Jakobin kiltteyden kääntöpuoli on pelko ja ahdistettuna purskahtava viha. Toki näin dekkariin saadaan pohdintaa ihmisen julki- ja piilopuolista. Lisäksi Jakobin suhdesotkut tuovat esille kostonhalun ja vallankäytön vääristymiä.

•

Pohdin Rämön suosikkisarjaa kokonaisuutena. Ensimmäinen osa Hildur on kelpo perusdekkari, ja toinen osa Rósa ja Björk fokusoi hyvin Hildurin perhemysteeriin. Minulle tämä kolmas osa on liian täynnä tavaraa henkilökuvauksen ja jopa uskottavuuden kustannuksella. Päähenkilöiden pulmien ja kahden maan poliisitutkimusten ohella mukana on pohjoissuomalaista kaivostoimintavehkeilyä ja pimeää hevosverenkauppaa Islannissa.

Pidän kyllä kerrontakeinosta, jossa luvuissa näkökulma ja tapahtumapaikat vaihtelevat, sillä siitä kehkeytyvä palapelirakenne koukuttaa seuraamaan. Loppuun rakennetaan käänne ja uhka, joka tietää Hildurin ja siskojen tarinaan jännitysjatkoa. Toivottavasti fokusoidusti.

•

Satu Rämö: Jakob, WSOY 2023, 248 sivua. Luin BookBeatissa.

•

Marraskuisen dekkariviikkoni aikana julkaisen jutut:

Leena Lehtolainen: Pimeän risteys

Guillaume Musso: Tyttö ja yö

Satu Rämö: Jakob

Lilja Sigurðardóttir: Verenpunainen meri

Jätä kommentti

Kategoria(t): Dekkari

Avainsanat:

22 marraskuun, 2023 · 5:33 pm

Kirjailijatapaaminen: Katja Kettu

Malminkartanon kirjasto sai tiistaina 21.11.2023 vieraakseen Katja Ketun. Pääsin haastattelemaan häntä uutuusromaanista Erään kissan tutkimuksia (Otava 2023). Romaani on monikerroksinen, ja siitä on ammennettavaa kysymyksiin. Tunti tuntui todella lyhyeltä.

Käynnistimme keskustelun kissuudesta, niin Katja ketun kahdesta löytökissasta kuin romaania innoittaneista teoksistakin kuten Franz Kafkan novellin nimestä Erään koiran tutkimuksia, Bulgakovin Saatana saapuu Moskovaan kissahahmosta ja Haruki Murakamin romaanien lukuisista kissoista. 

Romaanissa on kolme erilaista kertojaa: Kirjailija lähiaikojen Eirasta, Eevan päiväkirja 1917-1979 ja kissa. Kertoja-kissa on kiehtonut Kettua jo viitisentoista vuotta, sillä senkaltainen välittäjähahmo saa romaaniin sävytystä ja hauskuutta. Kettu on joskus kuvaillut itseään: murheen humoristiksi. Sanoisin, että uutuusromaani käsittelee vakavia aiheita, mutta myös leikittelee hilpeästi.

Kettu kertoi kissan roolista Eevan päiväkirjojen ja Kirjailijan sanattoman kauden välillä: se selventää ja sitoo romaanin keskushenkilöiden kerrontaosia. Omaa hupiaan lisää kissan Henkiopas-tehtävä. Välillä kissa on silkka kissa vaistoineen, välillä myyttinen ja mystinen tutkija.

•

Kävi ilmi, että Katja Ketun kissa loikkasi joksikin aikaa omille teilleen Ketun isoäidin saaritalossa itärajan läheisyydessä – kissaan ei kuitenkaan saatu puhelinyhteyttä kuten romaanin kissaan. Selvisi myös, että kyseinen talo muistuttaa romaanin Eevan ja hänen miehensä Mahten taloa ja asuinseutua. Kettu kertoi myös tarinoita isoäidin isän seikkailuista 1910-30-luvulla, jotka muistuttivat Mahten taipaleita romaanissa. Kettu kuuli lapsena ja nuorena isoisovanhempiensa suhteesta, joka inspiroi häntä romaanin pariskunnan lämpimän liiton kuvaukseen. Suvusta löytyy merkillisiä tarinoita ja sattumia, mutta Kettu muistutti, että niitä on kaikilla ihmisillä.

Erään kissan tutkimuksissa on yhtymäkohtia kirjailijan sukuun, tuttuihin paikkoihin ja omiin viime vuosien kokemuksiin keskenmenoista, kiusaamisesta ja sanojen katoamisesta. Kirjan lähtökohta on, mitä jää jäljelle, jos Kirjailijalla ei ole sanoja. Merkitys löytyy kirjan mittaan, samoin sanat, ja niin täyttyy myös kirjan alun motto, suomalainen sananlasku: ”Kellä sanat, sillä valta.”

•

Keskustelimme kirjoihin lyödyistä määrittelyistä. Ketun romaani on historiallinen romaani, suku- ja perheromaani, yhteiskunnallinen romaani, spefi-romaani (maaginen realismi), omaelämäkerrallinen romaani, autofiktio ja avainromaani. Yhtä kaikki: se on romaani, kaunokirjallisuutta. Eniten runsasta yleisöä ja minua kiinnosti Ketun omaleimainen kieli ja kerronta, runsas ja rönsyävä, silti fokusoitu. Kettu kertoi keränneensä kaiken ikänsä sanoja – ja kiviä. Yksi kuulijoista kertoi kivien symboloivan viisautta, sillä kivethän ovat ikivanhoja. Selitys taisi miellyttää meitä kaikkia kuten myös se, että kirjailijaa kiehtoo sanojen kieputtelu.

Lopuksi siteerasin romaanista: ”Kuulen kissan kehräävän. Ja ymmärrän, että se on romaanin hyrinää.” Katja Kettu kertoi, että romaanin kirjoittaminen oli hänelle ilo, ja kun teksti pääsi vauhtiin, sitä syntyi virtaavasti. Ja kyllä se hyrisikin – ja hyrisee.

•

Kirjailijahaastattelu Malminkartanon kirjastossa 21.11.2023.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjailijatapaaminen, Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

21 marraskuun, 2023 · 7:13 am

Guillaume Musso: Tyttö ja yö

Ranskalaista suosikkidekkaristia on nyt suomennettu ensimmäisen kerran. Guillaume Musson romaani Tyttö ja yö (Siltala 2023) osoittautuu oikein vetäväksi jännitykseksi. Romaanin sipulimainen rakenne paljastelee vähitellen väärinymmärryksiä ja salaisuuksia. Poikkeuksellisesti kuuntelin kirjan, enkä oikein malttanut jättää kesken. 

Pääasiassa romaanissa kertoo Thomas, joka on perheestään vieraantunut menestyskirjailija. Hän on vuosia asunut New Yorkissa, mutta hän palaa kesällä 2017 Nizzan seuduille lukiojuhliin. Heti alkuunsa lukijalle selviää, että kertoja kantaa syyllisyyden taakkaa lapsuudenystävänsä Maxin kanssa. 

Salaisuudet keriytyvät 25 vuotta aikaisemmin kadonneeseen Vinca Rockwelliin, johon oli ihastunut yksi sun toinen kirjan henkilöistä. Totuutta jahtaavat ärhäkkä, luokkataistelua kannattava journalisti ja kauhua levittävä kostaja. Kostajan henkilöllisyyttä alkaa pöyhiä myös Thomas ja Max, jotka perheineen eivät ole turvassa vuosien takaisten tapahtumien vuoksi.

Jännitys tiivistyy koko kirjan matkan, ja sopivasti juonta heruttaa vaihtelu vuoden 2017 ja 1992 välillä. Joitain epäuskottavuuksia putkahteli, enkä käsitä, miksi piti tunnollisesti selostaa henkilöiden asukokonaisuuksia. Populaarikulttuuriheitot kirjoineen, leffoineen ja bändeineen maustoivat sen sijaan hyvin kuvausaikaa. Lukujen alkujen kirjallisuussitaateista nautin. Toimiva, henkilövetoinen jännityspläjäys.

•

Guillaume Musso: Tyttö ja yö, suomentanut Anna Nurminen, Siltala 2023, äänikirjana 9 tuntia 30 minuuttia, lukija Juhani Rajalin. Kuuntelin BookBeatsissa.

•

Marraskuisen dekkariviikkoni aikana julkaisen jutut:

Leena Lehtolainen: Pimeän risteys

Guillaume Musso: Tyttö ja yö

Satu Rämö: Jakob

Lilja Sigurðardóttir: Verenpunainen meri

2 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari

20 marraskuun, 2023 · 4:44 pm

Leena Lehtolainen: Pimeän risteys

Olen uskollisesti lukenut Leena Lehtolaisen Maria Kallio -sarjaa, mutta edellinen dekkari on jäänyt välistä. Se ei haittaa, vaikka kuuleman mukaan samoja henkilöitä oli jo siinä – no, luonnollisesti Maria Kallio ja hänen LaNu-tutkijaryhmänsä kuten Koivu ja Puupponen. Ryhmä penkoo lapsiin ja nuoriin liittyviä rikoksia.

Voin toistaa sarjan 16. kirjan Pimeän risteys (Tammi 2023) suhteen saman kuin ennenkin: tuttujen henkilöiden kuulumiset luen uteliaana. Kallion lapset ovat aikuistumassa, mutta huolenpidon tarvetta vielä on. Ammattinsa puolesta Kallion täytyy välillä pelätä, joutuuko perhe sijaiskärsijäksi tai uhatuksi. Aika väljähtäneeltä vaikuttaa suhde Anttiin, ja selvä muutos on odotettavissa ainakin pariskunnan urasuunnitelmissa. Lopussa iskee melkoinen sokkikäänne.

Eli privaatti ja kulloinenkin rikostapaus kutoutuvat jälleen yhteen. Kallio tiimeineen selvittää nuorikorikollisen murhaa. Hetken ennen kuolemaansa nuorukainen oli kuulusteltavana ryöstöistä. Keskeinen rikollispomo Biris kuuluu kuvioon, jossa espoolaisnuorilta ryövätään merkkituotteet päältä. Lehtolainen osuu usein ajankohtaisiin aiheisiin, nyt jengiytymiseen ja jengirikoksiin, ja yhtenä sivujuonteena tässä kirjassa on pimeä kauppa, joka levittää karkeaa väkivaltavideomateriaalia Ukrainasta.

Minuun osuu kipeästi kirjan nuorison kuvaus. Sosiaalinen huono-osaisuus ja epätasa-arvo sekä paine näyttää merkkivaatteineen katu-uskottavalta johtaa kaduilla viidakon lakeihin. Maahanmuuttajataustaisten nuorten vaara luisua arvomaailmaltaan arveluttavaan elämäntapaan hirvittää. Toisaalta kirja näyttää nurjaa puolta myös äveriään valtaväestön nuorista yhden käsipallojoukkueen tyttöjen kannalta.

Minuun Pimeän risteys tehosi paremmin kuin mariakalliot aikoihin. Kallion väsymys, poliisilaitoksen säästökurimus, muuttunut rikosmaailma ja ihmissuhteiden tila välittyivät hyvin. Minua jäi kutkuttamaan, minkä uuden edessä Maria nyt on.

•

Leena Lehtolainen: Pimeän risteys. 16. Maria Kallio, Tammi 2023, 229 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

•

Marraskuisen dekkariviikkoni aikana julkaisen jutut:

Leena Lehtolainen: Pimeän risteys

Guillaume Musso: Tyttö ja yö

Satu Rämö: Jakob

Lilja Sigurðardóttir: Verenpunainen meri

2 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari

Avainsanat:

17 marraskuun, 2023 · 7:26 am

Antti Hurskainen: Suntio

Antti Hurskaisen Suntio (Siltala 2023) on tarkan lauseen romaani. Pohdinnat uskosta, toivosta ja vastuusta nakuttavat sävykkäästi – suorasti ja kierosti tilanteisiin sopivasti.

”Kieli häiritsee, kun siihen kiinnittää huomiota. Kieli on kehitetty viestin välittymisen estämiseksi.”

Ehkä Hurskainen asettelee ansoja ja paikoitellen estelee viestiään, mutta se toimii tarinan puolella. Romaanin kertoo pienen seurakunnan suntio Turtola. Hän selostaa töitään ja arkeaan yksinhuoltajana pienen Monikan huolehtivana isänä. Iso osa romaania liittyy kohtaamisiin seurakunnan leipäpapin Sirénin kanssa:

”Olen uskon ammattilainen. Pätevimpinä päivinäni korjaan epäuskon kuin sähkömies induktiolieden kytkennän. Uskon puute kutistuu kiusalliseksi mutta väliaikaiseksi häiriöksi totuuden tiellä.”

Sirénin pragmaattisuus hiertää Turtolaa, jolle riittää, että Jumala on. Miehet keskustelevat muun muassa uskosta ja toivosta. Seurakunnan naiskappalainen Leppä häiritsee innovatiivisuudellaan alkoholisoituvan Sirénin rauhaa ja kismittää Turtolaa, joka roimii nykykirkon mielistelevää markkinahenkisyyttä. Lisäksi tapahtumiin liittyy kirkkomaan hautakivien kaataja. 

•

Turtolan ja Sirénin herkulliset keskustelut koskevat esimerkiksi Bergmanin elokuvia, ja he keskustelevat myös filosofiasta. Kitkaa Turtolassa herättää muun muassa Sirénin elämän velttous. Turtola toimii vastuullisena vanhempana, mutta se päätyy tragediaan.

Romaanin tragikoomiset puolet kallistelevat puolelta toiselle. Komiikkaa kauhon Sirén-kohtaamisien lisäksi Turtolan illusiottomista kulttuuri- ja kirjallisuushuomioista. Tragiikka kasvaa loppua kohti. Romaani loppuu eristetyn Turtolan lukuisiin kirjeisiin. Kirjeissä hän kiteyttää kantansa toteavan kitkerästi, ja lukijalle paljastuu Turtolasta ja tapahtumista uusia puolia.

•

Hurskainen (nimi kenties on enne) mainitsi Finlandia-palkintoehdokkuushaastattelussa, että hän on halkaissut itsensä kahtia, osa hänessä on Turtolaa, osa Siréniä. Kaunokirjallisesti halkaisu onnistuu erinomaisesti. Romaani pohtii ihmisen osaa niin, että ulkoisesti virsikirjalta näyttävältä teoksesta lukija saa ammentaa runsaasti sekä ajatuksellisesti että kielellisesti.

•

Antti Hurskainen: Suntio, Siltala 2023, 153 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

1 kommentti

Kategoria(t): Romaani

Avainsanat:

13 marraskuun, 2023 · 8:30 pm

Erotarinat ja muuta: Varpu & Valon ja pimeän sonaatit

Syksyn aikana luin Tuuli Salmisen ja Tiina Laitila Kälvemarkin uutuusromaanit. Salmisen Varpu (Gummerus 2023) ja Laitila Kälvemarkin Valon ja pimeän sonaatit (WSOY 2023) ovat tyylillisesti hyvin erilaiset mutta yhtymäkohtia löydän asetelmista.

Kummassakin romaanissa kertoja paljastaa romuttuneen avioliiton, vähitellen syitä ja seurauksia. Varpun nimihenkilö saa selville aviomiehen petturuuden, niin käy myös Valon ja pimeän sonaatit -kertojalle Saaralle. Romaanit kerivät vähitellen auki, miten naisten mieli murentui kriisissä ja minkälaisiin tekoihin pettymys ja muutos heitä on heittänyt. Kumpikin on lähtenyt pois ympäristöstä, jossa elämä on epäonnistunut.

•

Kummankin romaanin naisten ammatillinen identiteetti järkkyy. Varpun saksan kielen lehtorin ura ei tosin ole ollut järin menestyksellinen mutta vakaan elämän oleellinen osa. Saaran journalistiurassa on ollut näkyvyyttä ja loistoa, joskin hän on omilla valinnoillaan sössinyt sen.

Romaaneiden naisten kuvaukseen kuuluu myös äitiys: Saaralla on kaksi aikuista tytärtä ja välillä ontuva yhteydenpito heihin. Saaran itsenäistyvä tytär on suivaantunut äidilleen, ja yhteydenpidossa on ongelmia.

Panen merkille, että kummankin romaanin selviytymistarinoissa on synkät puolensa mutta edetessään toivoa. Rohkaisevasti nousu omilleen etenee ystävyyden voimin, eikä niissä tukeuduta romansseihin.

•

Entä romaanien eroavaisuudet? Ovathan ne merkityksellisiä. Tuuli Salmisen romaania Varpua hyrisyttää vino huumori. Varpun totisuus ei tuota tosikkomaista tekstiä, vaan päähenkilön kipupisteet kutittelevat nauruhermoja, ei ääneen naurattaen vaan elävistä tilannekuvauksista hymähtäen. 

Tavanomaisesta erotarinasta ei sittenkään ihan ole kyse, vaan keski-ikäisen voimaantumistarinasta, jossa koko naispuolinen suku on osallinen, tätivainaita myöten. Tavanomaista kenties on ex-mies-pahis, mutta taitaa paha saada palkkansa uusperheessään. Loppua kohti kirjassa on Varpun osalta aikuista satumaisuutta, onnenkantamoisia, mutta kyllähän ne hänelle suo. Romaani on sujuva, ihmisläheinen virkistäjä.

•

Tiina Laitila Kälvemarkin romaanissa vain yksi puoli on Saaran tarinaa. Saarassa leimallista on se, että hänen ei niin miellyttävät puolensa ja toimensa paljastuvat vähitellen. Saara on paennut muutostilanteen vuoksi Pariisista pikkupaikkakunnalle äidin ja tädin helmoihin. Nämä vanhenevat kotinaiset piristävät muuten kovin vakavaa kuvausta.

Oleellinen osa romaanista kietoutuu ns. Käärmepojan tapauksen ympärille. Kylälle on saapunut samoihin aikoihin Mikael, jonka Saara tunsi lapsena. Mikaelin lapsuustragedian vaiheet kuvataan romaanissa pikkuhiljaa: hänet kaapattiin muutamiksi kuukausiksi 13-vuotiaana. Siihen liittyvät julmuudet välittyvät kirjassa kipeästi. Kaappauksen jälkeen puhumaton Mikael kirjoittaa ja lopulta vähän myös puhuu Saaralle tarinansa. Saaran dilemma on, käyttääkö hän omaan journalistiseen urapaluuseensa Mikaelin kärsimyskertomusta.

Valon ja pimeän sonaatit –romaanin rakenteessa ajat ja tekstilajit vaihtelevat – kerronta on taitavaa. Täysin ei minulle osaset loksahtele paikoilleen, ja aihelmia tuntuu olevan jopa liikaa ihmissuhdeproblematiikasta, mielenterveysongelmista, salaisuuksista, karuista kohtaloista, julmuuksista, kohujournalismista musiikin voimaan. Silti hotkaisin kirjan yhdellä istumalla.

•

Tiina Laitila Kälvemark: Valon ja pimeän sonaatit, WSOY 2023, 352 sivua. Lainasin kirjastosta.

Tuuli Salminen: Varpu, Gummerus 2023, 181 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Romaani

Avainsanat: ,

8 marraskuun, 2023 · 7:16 am

Silvia Hosseini: Kirjallisuuden kiihottava historia

Kahden hienon esseeteoksen jälkeen Silvia Hosseini ottaa haltuunsa kirjallisuushistorian. Hän tarttuu harvoin kokonaisuutena käsiteltyyn teemaan, erotiikkaan, seksiin ja pornografiaan kaunokirjallisuudessa antiikista 2000-luvulle. Kirjallisuuden kiihottava historia (Gummerus 2023) todistaa kirjoittajan sanat kirjan alkusivuilla: ”Erotiikka ja pornografia ovat aina olleet länsimaisen kulttuurin elimellisiä osia, sanan kummassakin merkityksessä.”

Hosseinin taitava sanankäyttö ilmenee edellisessä, lyhyessä sitaatista, ja nokkelasta tekstistä saan nauttia pitkin kirjaa. Keskivertohistoriikkia reippaammin kirjoittaja näkyy tekstissä tinkimättä sisällön faktapohjasta. Minun makuuni sopii, että kirjoittaja kommentoi ja tuo havaintoihinsa komiikkaa. Saattaa olla, että aihe sallii sellaista enemmän kuin kenties joku muu. Toisaalta se, että seksikuvausten käsittelyyn tuodaan mukaan huumoria, keventää mukavasti.

Tässä todistavana makupalana sitaatti Ovidiuksen käsittelystä:

”Samansuuntaisesti sanaillaan Erotiikan historiassa. Sen mukaan Ovidiuksen lukija ei tunne todistavansa ’järisyttävää tunne-elämystä, joka kourii runoilijaa hänen sielunsa syvyyksiä myöten’.

Ei tosiaan, Ovidiuksen tekstissä kouritaan ihan muita paikkoja kuin sielua.”

•

Hosseinin taustatyö vaikuttaa tunnolliselta, miksei työläältäkin. Lähdeluettelo on vaikuttava. Käsitelty ajanjakso on pitkä ja aihepiiri kirjava. Hetero- ja homoseksi sekä kaikki siltä väliltä mahtuvat kirjaan. Lisäksi Hosseinin on kaivellut kaikkiin aikakausiin naisten kirjoittamaan kirjallisuutta, mikä ei ole ollut ennen nykypäiviä valtavirtaa. Näkökulmia tulee lisäksi arabikirjallisuudesta, joskin niiden seksiaiheet tyrehtyvät, mitä lähemmäksi tullaa näitä aikoja.

Vaikka jo esipuhe vahvistaa, että seksikuvauksia on ollut aina, silti välillä hätkähdyttävät roisit sitaatit. Kirjaa varten on suomennettu ennen suomentamattomia otoksia siitä, mille mikään inhimillinen ei ole vierasta – ihmisen seksifantasioista. Hosseini korostaakin sitä, että kyse on fiktiosta: kirjallisuuden seksikuvauksia ei ole tarkoitettu tosissaan otettaviksi vaan mielikuvituksen tuotteiksi, joista jokainen voi nauttia tavallaan – lukien.

•

Kirja jakautuu lukuihin tyylikausien mukaan, ja joka kaudelle mahtuu naiskirjailijoita, minkä jo totesinkin. Erotiikka on suorien seksikuvausten ohella mukana siksi, että aktien lisäksi saadaan mausteeksi vihjailevaa virittäytymistä. Onhan ollut aikoja, jolloin ajan häveliäisyyspaineet saivat naiskirjailijat vain viittaamaan sänkykamarin suuntaan.

Kotimainen kirjallisuus ei Hosseinin kirjassa juhli. Kansanrunous, Juhani Aho ja Minna Canth mainitaan, ja muutaman tekstikappaleen saa Eeva Kilven Tamara. Muuten kirja lähinnä paneutuu muuhun länsimaiseen kirjallisuuteen. Minkälainen opus mahtaisi syntyä kotimaiseen kirjallisuuteen keskittyen?

•

Kaipaisin kirjaan hakemistoa mainituista kirjailijoista. Muuten ei kaipaukselle jää tilaa. Kirjallisuuden kiihottava historia antaa sitä, mitä otsikko lupaa, ja kaupanpäälliseksi sain rennon, reipashenkisen käsittelyotteen. Nautin (mutten paljasta, tarkoitanko sanan kaikissa merkityksissä). Lisäksi kirjassa on aistilliset, taidehistorialliset kansikuvat.

•

Silvia Hosseini: Kirjallisuuden kiihottava historia, Gummerus 2023, 379 sivua. Sain kirjan kustantajalta.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

6 marraskuun, 2023 · 7:02 am

Finlandia-romaaniehdokkaani 2023

Riskillä mennään! Minulta on paljon lukematta tämän vuoden romaanitarjonnasta, eli siinä on ensimmäinen rajaus valintoihini. Toinen on se, että olen ollut melko konservatiivisella päällä, eli erityisen kokeellinen kirjallisuus ei ole kolahtanut – tai olen jopa jättänyt lukematta. Ruotsiksi en pysty kaunokirjallisuutta lukemaan, sekin rajoittaa. Lisäksi karkaan omille teilleni vain kuudesta ehdokkaasta. 

Biofiktiot

Ensimmäinen ja voittoehdokkaani on Iida Turpeisen Elolliset. Aiheen käsittelyn kiehtovuus koukutti heti romaanin alussa, eikä hellittänyt koko kirjan ajan Joskus eläneet henkilöt saivat vaikuttavan kirjallisen elämän, puhumattakaan sukupuutosta ja merilehmistä.

Toinen biofiktioehdokkaani on Vappu Kannaksen Kimalaisten kirja, jossa kerrotaan amerikkalaisrunoilija Emily Dickinsonin perheestä, ei niinkään runoilijasta – tai hänestä vain muiden kautta. Kerronta on varmaa, ja henkilöiden erisuuntaiset intressit välittyvät.

Autofiktiot ja omaelämäkerralliset

Luokittelen tähän lokeroon myös kirjoja, joista vain ounastelen omakohtaisuutta. Se kertoo, että eletystä saa elävää kaunokirjallisuutta.

Niko Hallikaisen Suuri Märkä Salaisuus täräyttää vakuuttavan kasvukertomuksen lähiöstä. Postinumeropohjainen luokkakuvaus on säälimätön, köyhyyden, yksinäisyyden ja sosiaalistumisen kuvaus, kielellisesti taitava.

Sirpa Kähkösen 36 uurnaa asettaa uuteen asentoon hänen perhetaustansa ja samalla Kuopio-sarjan. Se on kaunokirjallinen äidin perunkirjoitus, perinnön perkaaminen. Toden ja maagisen yhdistelmässä hyrisee ymmärrys.

Katja Ketun Erään kissan tutkimuksia ilahdutti leikkisänä vaikkakin pohjaa romaanin Kirjailijan elämänkriiseihin. Romaania kantaa edellisten polvien kokemukset yli sadan vuoden ajan, ja niiden kuvaaminen vakuuttaa. Uutuus on paljon parempi romaani kuin Ketun edellinen, ja sitä ryydittävät maagiset elementit värikkään kerrontatavan lisäksi.

Kenties silkkaa fiktiota

Tommi Melenderin Aurumin koin romaaniksi, joka leikkii fiktiolla luoden sukutarinan, jossa kerronta vaihtelee ja luo hersyviä henkilöitä. Romaani on myös yhteiskunnallinen ja poliittinen. Varmaa kerrontaa!

Juhani Branderin Amerikka on listallani kiikunkaakun, mutta nostan sen sinne perinteitä kunnioittamaan. Romaani loksahtaa kotimaisen kurjalistorealismin linjaan liukuen loppupuolella kuvitelmiin ja säilyttäen järkyttävyytensä. Hienosti kirjoitettu lapsikuvaus.

Siten heilun kahden perushyvän perhetarinan kesken: otanko listalle vai en. No, mainitsen ne kummatkin. Karoliina Niskasen Muamo tuo esille lähes unohdetun kansan, karjalankieliset. Myös Maritta Lintusen sukuromaani Sata auringonkiertoa lähtee Karjalan evakoista, ja sitten päädytään siirtolaisiksi Ruotsiin. Kumpikin romaani tuo kotimaisesta katsannosta tunnetasoa elämään vieraalla maalla ja juuriin.

Keväällä minuun teki vaikutuksen Joel Haahtelan romaani Yö Whistlerin maalauksessa. Siinä elämän sattumanvaraisuuksien ja takaiskujen takaa kuultaa rauha ja kauneus.

Trendejä

Historialliset aiheet ja henkilöt selvästi kiinnostavat nykykirjallisuutta. Lisäksi realismia puhkotaan maagisilla ja kansanperinteen aineksilla. Yhä enemmän kirjoitetaan yhteiskuntaluokkatietoista proosaa ja ekoromaaneita. Ja kyllähän autofiktio jatkaa väkevästi yhtenä kaunokirjallisuusvirtauksena.

Nyt jään odottamaan virallista ehdokasasettelua tämän viikon torstaina ja lopullista valintaa 29.11.2023. Finlandia-palkinto juhlii 40-vuotista taivaltaan, ja olemme saaneet äänestää kaikkien aikojen voittajaa, joksi paljastui Ulla-Lena Lundbergin romaani Jää. Hieno romaani sekin; minä kyllä äänestin Olli Jalosen Taivaanpalloa.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, kirjapalkinnot, Listaus, Romaani

Avainsanat: , , , , , , , ,

4 marraskuun, 2023 · 8:29 am

Miki Liukkonen: Elisabet

Tänään on pyhäinpäivä, vainajien muistopäivä. Kesällä murheellinen uutinen Miki Liukkosen (1989 – 2023) kuolemasta kivisti. En tuntenut kirjailijaa, mutta muistan häntä nyt runokokoelman Elisabet (WSOY 2012) annilla. Kirjat jäivät meille luettaviksi.

Elisabet on Liukkosen toinen julkaistu kirja. Siinä on kuusi osaa, tunnelmiltaan erilaisia. Osat selitetään kirjan takakannessa rennon humoristisesti. Samaa irtonaista henkeä on monessa runossa. Kuten takakansi lupaa, osan 3 matka Pariisiin on ilkamoiva. 

Luen kirjasta nuorta, irrottelussakin varmaa sanankäyttäjää, tuoreiden kielikuvien suoltajaa. Luistavaa liu’untaa osoittaa sekin, että selvästi nuoren, hurjan Pariisin-matkaajan osuudesta siirrytään kirjassa seuraavassa osassa 1200-luvun tunnelmiin, joissa ei pysytä vaan käydään muun muassa lähimenneisyyden pyöräonnettomuudessa. Runossa ”T. S. Eliotin ja muiden järkyttyneiden kanssa” sisältää säväyttäviä väläyksiä mahdottomasta maailmasta. Poimin runosta esimerkin Liukkosen tavasta yhdistellä yllättävää:

”voisin myydä sieluni numerolle

ja ostaa parasta kangasta

tai painaa kasvoni veteen ja kuunnella

höyhenten laskeutumista”

•

Ajatus itsemurhasta kytee runossa ”Kauniita esineitä” – kauheaa kyllä, kauniisti:

”nuuhkin kukkaroon kerättyjä omenan siemeniä

   se on ihan kielenkärjellä

                            kirkas sulkeva lopetus”

Ja runo jatkuu ja loppuu myöhemmin näin, elämä jatkuu:

                            ”lasken kuukausia rystysistä

kunnes laitan omenan siemenet maahan siinä se onkin

              kirkas sulkeva lopetus

kun

omenapuu viimein kukkii minä olen vanha &

                  silloin sadevesitynnyrin miehinen enkeli

kävelee puun luo ja istuu sinne nauramaan”

•

Kokoelman viides osa ”Elisabet” on kirjoitettu Miki Liukkosen kuolleelle äidille. Huomaan hänen syntyneen samana vuonna kuin minä, kuolleen vain 45-vuotiaana, jolloin Miki Liukkonen oli 19-vuotias.

Osa alkaa kerrassaan kauniilla, rytmikkäällä runolla enkeliksi sublimoitumisesta. Muuten runoelma etenee ”muistikuvien rytmissä” äidin viimeisistä ajoista, ”viimeistä kaikki”. Suru, lohduttomuus, vilpitön paljaus välittyy sanoista, rytmistä ja muodosta, johon runon ajatukset ja tunteet on puettu. ”Mitä annettavaa ylipäänsä / tässä kohduttomassa todellisuudessa”.

Tämän jälkeen kokoelman aiempi Pariisi-ilottelu asettuu uuteen asentoon, sillä ”Elisabet”-runosikermästä selviää, että yhteinen matka Pariisiin oli äidin ja pojan unelma, joka jäi toteutumatta.

•

Toivottavasti ei ole vielä liikaa kulunut tämä: sääli ja suru, mitä Miki Liukkonen olisi vielä taiteellemme tarjonnut. Elisabet-kokoelma osoittaa, että karnevalismin ja musertavan murheen yhdistäminen luontui kirjailijalta, jonka elämän ja kuoleman pohdinnat saivat monia muotoja.

Elisabet-kirjan viimeinen osa ”Talvinen puutarha” tuntuu nyt kuin testamentilta, vaikka kokoelman ilmestymisestä on yli 10 vuotta. Runoissa ihanuus ja katoavaisuus kietoutuvat toisiinsa, ja viimeisessä runossa ”Viimeinen runo” kimpassa kulkevat mahdolliset ja mahdottomat asiat, alhainen ja ylhäinen. Runo päättyy:

”niin kaikki tämä

kaikki kuultu ja mitä tulevaisuudessa kuullaan

kaikin sydämin nähkää.”

•

Miki Liukkonen: Elisabet, WSOY 2012, 76 sivua. Ostin kirjan.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Runot

Avainsanat:

3 marraskuun, 2023 · 6:56 am

Sara Al Husaini: Huono tyttö & Maria Peura: Esikoinen

Lokakuun kirjakokemuksiini kuuluivat lähes peräkkäin kaksi kirjaa perheessä koetusta väkivallasta. Kirjat kertovat eri kulttuureista mutta kummassakin väkivalta seuraa sukupolvesta toiseen, ja kummassakin minäkertojilla on vaikea äitisuhde. Kummassakaan ei peitellä omakohtaisuutta, mutta romaanimuotoon ne on aseteltu. Luonnollisesti eroja on runsaasti, sillä Sara Al Husaini kertoo irakilaisesta pakkoavioliitosta, ja Maria Peuran kirjan vain yksi aihe on väkivalta perheessä. 

Sara Al Husaini: Huono tyttö

Sara Al Husainin romaanissa Huono tyttö (Like/Otava 2023) minäkertoja kuvaa aikaa sahaten lapsuutta ja nuoruutta vuoteen 2016, jolloin hänet  23-vuotiaana pakkonaitetaan irakilaiselle serkulle. Kirjan Saaralle se on raiskaus ja viimeinen pisara patriarkaalisesta tyttöjen ja naisten tahdonvastaisesta toiminnasta.

Romaanissa on heleitä hetkiä sisarten kanssa, Irakissa lapsena ja Itä-Suomessa. Varjo lankeaa kasvatusilmapiiristä, jossa isien ja poikien ylivalta otetaan annettuna niin, että sitä myötäilevät äidit ja tyttäret.

”Nyökkäilin tietenkin ja sanoin sen mikä minut oli opetettu toistamaan, kuin ennalta tallennettu ääniviesti toistin suustani toisten sanoja ja päätöksiä, jotka koskivat minun kehoani. Se on minun valintani ja teen sen rakkaudesta Allahiin. Pukeudun huiviin vain poikien ja miesten edessä, koska rakastan Allahia. Haluan olla tikkari, jossa on kääre, koska muuten pojat riehaantuisivat, ehkä jopa nuolisivat tikkaria luvalla tai luvatta.” 

Ongelmia syntyy, kun minäkertoja etääntyy uskosta ja kyseenalaistaa feministinä miesvallan. Tukahduttava häpeäkulttuuri koskee vain tyttöjä ja naisia, heidän seksuaalisuuttaan. Siihen liittyvä (vähintään) henkinen väkivalta kulminoituu avioliittoon, jota minäkertoja vastusti. 

Räikeää epätasa-arvoa kirja kuvaa siekailematta. On paikallaan, että epäkohdista kerrotaan kulttuurin sisältä. Silloin riipivä ristiriita rakkaan perheen ja väärinkäytösten kesken näyttäytyy väkevästi. Huono tyttö on kirjoitettu luistavasti ja kiihkeästi, ja se välittää irtioton vaikeuden ja väistämättömyyden.

•

Sara Al Husaini: Huono tyttö, Like/Otava 2023, 6 tuntia 37 minuuttia, äänikirjan lukija Fanni Noroila. Kuuntelin BookBeatissa.

Maria Peura: Esikoinen

Esikoinen (Otava 2023) on väkevä kuvaus sukupolvien ketjusta, ja ketjuttumiseen sisältyy hyvää ja pahaa. Romaanin nimi juontaa juurensa kertojan esikoispojan kanssa kokemiin kasvukipuihin. Poika löytää hämärät päihdepiirit varhain, ja pelastaakseen poikansa kertoja tukeutuu huostaanottoon.

”Lapseni, olit ensimmäiseni, harjoituskappaleeni, sanon hänelle, kun käymme keskusteluja, kertaamme yhdessä, missä kohtaa meni pieleen, miksi niin mahtoi olla, mitä minä olen tehnyt hänen kanssaan väärin ja mitä oikein.”

Lastensuojelusta kertoja kuvaa onnistuneita ja vähemmän onnistuneita kohtaamisia kuten myös muiden suhtautumisesta levottomaan esikoiseen. Tällä tarinalla on onnellinen loppu, sillä poika motivoituu kotiin paluuseen ja opiskeluun.

Onhan kirjan kertojaäidin hätä riipaisevasti kuvattu. Sen ohella hän käy läpi suhdetta esikoisen isään ja vanhempiinsa, ja niin kirjaan tallentuu elämänkaaren kipukohtia. Kertoja on ajautunut väkivaltaisiin suhteisiin, esimerkiksi raskausaikana esikoisen isä potkii kertojaa raskausvatsaan. Kuten Sara Al Husainin kirjassa, isä on kasvatettu luomakunnan kruunuksi, jolla on oikeus kohdella muita mielensä mukaan.

Minuun vaikuttaa suuresti kirjan kerrontatapa, eli kertojan mielen mukaan vaihtuvat aikatasot hänen lapsuudestaan nykyhetkeen. Nykyhetkessä kertoja käy auttamassa huonokuntoisia vanhempiaan ja samalla aktivoituvat lapsuudenkokemukset epätasapainoisessa ja väkivaltaisessa perheessä. Mukana on vihaa rikotuksi tulemisesta mutta myös riipaisevaa tiliä menneestä samalla, kun kertoja on haurastuvien vanhempien apuna.

”Vanhuudenheikkouttaan he ovat tulleet lapsikseni. Samalla, kun autan heitä, autan itseäni. Mitä enemmän autan, sitä paremmin muistan ja hahmotan oman lapsuuteni. Palaan varhaiseen yhteyteemme, tulen osaksi kokonaisuutta.”

Romaani kohoaa edetessään itseterapioinnista kaunokirjallisuudeksi, joka vakuuttaa kerrontataidosta, virkevahvuudesta ja sanankäytöstä. Niin kättä lyövät aiheet, sisältö, kieli ja muoto.

•

Maria Peura: Esikoinen, Otava 2023, 270 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat: ,