Päivittäinen arkisto: 4 marraskuun, 2023

Miki Liukkonen: Elisabet

Tänään on pyhäinpäivä, vainajien muistopäivä. Kesällä murheellinen uutinen Miki Liukkosen (1989 – 2023) kuolemasta kivisti. En tuntenut kirjailijaa, mutta muistan häntä nyt runokokoelman Elisabet (WSOY 2012) annilla. Kirjat jäivät meille luettaviksi.

Elisabet on Liukkosen toinen julkaistu kirja. Siinä on kuusi osaa, tunnelmiltaan erilaisia. Osat selitetään kirjan takakannessa rennon humoristisesti. Samaa irtonaista henkeä on monessa runossa. Kuten takakansi lupaa, osan 3 matka Pariisiin on ilkamoiva

Luen kirjasta nuorta, irrottelussakin varmaa sanankäyttäjää, tuoreiden kielikuvien suoltajaa. Luistavaa liu’untaa osoittaa sekin, että selvästi nuoren, hurjan Pariisin-matkaajan osuudesta siirrytään kirjassa seuraavassa osassa 1200-luvun tunnelmiin, joissa ei pysytä vaan käydään muun muassa lähimenneisyyden pyöräonnettomuudessa. Runossa ”T. S. Eliotin ja muiden järkyttyneiden kanssa” sisältää säväyttäviä väläyksiä mahdottomasta maailmasta. Poimin runosta esimerkin Liukkosen tavasta yhdistellä yllättävää:

”voisin myydä sieluni numerolle

ja ostaa parasta kangasta

tai painaa kasvoni veteen ja kuunnella

höyhenten laskeutumista”

Ajatus itsemurhasta kytee runossa ”Kauniita esineitä” – kauheaa kyllä, kauniisti:

”nuuhkin kukkaroon kerättyjä omenan siemeniä

   se on ihan kielenkärjellä

                            kirkas sulkeva lopetus”

Ja runo jatkuu ja loppuu myöhemmin näin, elämä jatkuu:

                            ”lasken kuukausia rystysistä

kunnes laitan omenan siemenet maahan siinä se onkin

              kirkas sulkeva lopetus

kun

omenapuu viimein kukkii minä olen vanha &

                  silloin sadevesitynnyrin miehinen enkeli

kävelee puun luo ja istuu sinne nauramaan”

Kokoelman viides osa ”Elisabet” on kirjoitettu Miki Liukkosen kuolleelle äidille. Huomaan hänen syntyneen samana vuonna kuin minä, kuolleen vain 45-vuotiaana, jolloin Miki Liukkonen oli 19-vuotias.

Osa alkaa kerrassaan kauniilla, rytmikkäällä runolla enkeliksi sublimoitumisesta. Muuten runoelma etenee ”muistikuvien rytmissä” äidin viimeisistä ajoista, ”viimeistä kaikki”. Suru, lohduttomuus, vilpitön paljaus välittyy sanoista, rytmistä ja muodosta, johon runon ajatukset ja tunteet on puettu. ”Mitä annettavaa ylipäänsä / tässä kohduttomassa todellisuudessa”.

Tämän jälkeen kokoelman aiempi Pariisi-ilottelu asettuu uuteen asentoon, sillä ”Elisabet”-runosikermästä selviää, että yhteinen matka Pariisiin oli äidin ja pojan unelma, joka jäi toteutumatta.

Toivottavasti ei ole vielä liikaa kulunut tämä: sääli ja suru, mitä Miki Liukkonen olisi vielä taiteellemme tarjonnut. Elisabet-kokoelma osoittaa, että karnevalismin ja musertavan murheen yhdistäminen luontui kirjailijalta, jonka elämän ja kuoleman pohdinnat saivat monia muotoja.

Elisabet-kirjan viimeinen osa ”Talvinen puutarha” tuntuu nyt kuin testamentilta, vaikka kokoelman ilmestymisestä on yli 10 vuotta. Runoissa ihanuus ja katoavaisuus kietoutuvat toisiinsa, ja viimeisessä runossa ”Viimeinen runo” kimpassa kulkevat mahdolliset ja mahdottomat asiat, alhainen ja ylhäinen. Runo päättyy:

”niin kaikki tämä

kaikki kuultu ja mitä tulevaisuudessa kuullaan

kaikin sydämin nähkää.”

Miki Liukkonen: Elisabet, WSOY 2012, 76 sivua. Ostin kirjan.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Runot