Kuukausittainen arkisto:syyskuu 2017

Martina Haag: Olin niin varma meistä

Petra oli viitisentoista vuotta varma avioliitostaan. Mies kuitenkin pettää ja jättää, ja Petra vain tuijottaa sokeana odotushorisonttiinsa. Tämä on yksi puoli Martina Haagin romaanista Olin niin varma meistä (Atena 2017). Toinen on kolmen viikon reissu Lapin erämökkiin.

olin-niin-varma-meista

Nykyhetki tapahtuu tunturimaisemissa. Siellä Petra kirjoittaa erostaan. Samalla lukija saa takaumat eron vaiheista ruotsalaiseen tapaan. Kaikella kunnioituksella nyt vaivun stereotypioiden valtaan samoin tavoin kuin Petra kuvaa norjalaisvaeltajat vain omahyväisen pöyhkeinä.

Ero ruotsalaiseen tapaan siis näyttää tältä: ulkoisesti hillitynhallitun naisen tukahdetut aggressiot syövät naista sisältäpäin hulluuden partaalle. Kaiken keskellä petturimies vaikenee tai uskottelee, että erohan sujuu hyvin. Tätä on tuskastuttava seurata. Petran roikunta ex-mieheksi liukuvassa niljakkeessa on myös turhauttavaa, mutta on se myös uskottavaa, sillä Petra on sellainen, uskollinen ja sitoutuva, muutoksia kammoava.

Nyt on kaikki toisin. Kaikki pitää tehdä ensimmäistä kertaa. Minun on koettava ensimmäistä kertaa kaikki muutkin kuin vain juhlapyhät, kuten juhannus, syntymäpäivät ja jouluaatot. Kaikki tapahtuu ensimmäistä kertaa. Jos paistan lampaankyljyksiä, ajattelen: Kun viimeksi paistoin lampaankyljyksiä, olin naimisissa, nyt olen yksin. Vihaan avioeroja. Haluan ihmissuhteiden olevan ikuisia. Toivon vieläkin salaa, että ABBA palaa yhteen.

No tulee se sieltä. Lapin hiljaisuudessa Petra kirjoittaa: ”Nyt riittää.” Vai kirjoittaako? Onko sen kirjoittanut joku toinen? Kierosti romaaniin kuljetetaan kauhuviboja. Koska olen pimeänpelkoinen pikkurasahduksista säikkyvä henkilö, teksti paikoitellen aiheuttaa hermostuneisuutta. Ulkoisen uhan tuntua on tunturimökissä sisäisen myllerryksen ohella, mutta hienoista lässähtämistä on kauhupuolella havaittavissa. Loppu vetää niin sanotusti tunturipolun mutkat suoriksi.

Ihmettelen kyllä, miten Petra päätyy mökkivahdiksi. Vähän sitäkin päivittelen, miten pariskunnan pojat häilyvät hahmottomina. Tunturin pelkoelementeistä vihjaillaan osoittelevasti. Sellaista vasemmalla kädellä vetoa tekstissä vieroksun. Jätetyn naisen tunneheilahtelut kyllä tavoitetaan. Se onkin kirjan päätarkoitus: yhden naisen vaellus odotusten romahtamisesta uuteen alkuun. Petetyt ja jätetyt saavat vertaistukea – kukapa ei olisi niiden tunteiden kanssa taistellut. Kaikkien ei kyllä sen takia tarvitse matkustaa tunturiin.

– –

Martina Haag
Olin niin varma meistä
suomentanut Riie Heikkilä
Atena 2017
212 sivua.
Sain ennakkokappaleen kustantajalta.
Muita lukijoita ainakin Annika, Leena Lumi, Lukutoukka, Mai, Mari A. ja Ulla.

Päähenkilö on ammattikirjailija ja kirjoittaen hän pyrkii kriisiään selvittämään Lapin-matkailun lisäksi. Siispä se on mukana taiteilijaromaanihaastekirjoissani.

Taitelijaromaani

 

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Naistenviikko, Taiteilijaromaani

John Boyne: Poika vuoren huipulla

Natsiaihe ei kulu. Sen toistaminen toivottavasti pitää meitä varuillaan. Aiheeseen palaaminen muistuttaa siitä, miten varkain kuka vain voi luiskahtaa aatteeseen, joka ei kunnioita ihmisoikeuksia. Tällä kertaa on John Boynen vuoro palauttaa vaara mieleen: Poika vuoren huipulla (Bazar 2017). Tämän postauksen julkaisu osuu sopivasti Rosa Liksomin Everstinna-romaanin perään, sillä kummassakin ympäristö liu’uttaa päähenkilöt fasismiin. Vaikkeivät nämä kaksi kirjaa paini aivan samassa sarjassa,  voi vertaillen katsella sotienvälistä aikaa ja sotavuosia Rovaniemen ja Keski-Euroopan näkövinkkeleistä (ja Everstinnassa lisäksi on paljon muuta)

Poika vuoren huipulla alkaa sodanvälisestä Pariisista. Ranskalaisen äidin ja saksalaisen isän kuusivuotias poika Pierrot jää orvoksi ja päätyy mutkien kautta Hitlerin alppimökille. Siellä pitää salata vanha nimi ja varhaisvuodet juutalaisystävineen. Huomaavaiseen pikkupoikaan vaikuttaa isännän valta niin kuin voi isättömään poikaan vaikuttaa.

Tarina avaa natsismiin lankeamista olosuhteilla, jotka maailamansotien välissä vallitsivat. Ensimmäinen maailmansota kylvi katkeruutta, vihaa ja parantumattomia henkisiä arpia. Sodasta selvinneet hoitivat vammojaan heikompia kiusaten sekä syntipukkeja etsien ja rangaisten. Joten vihan kierre jatkui – ja jatkuu.

Etenkin kaikkien kirjassa kuvattujen yhteisöjen tai tilanteiden kiusaamis- ja nokkimisjärjestys pistää miettimään, mistä ihmisiin ajasta toiseen kumpuaa vallankäyttö, jossa sallitaan summittainen ja myös järjestelmällinen muiden ihmisten rääkkääminen.

Poika korkealla vuorella

Poika vuoren huipulla ei tavallaan tuo mitään uutta natsiaiheeseen, mutta se onnistuu yhden kasvutarinan keinoin herättämään tunteita viattomuuden turmeltumisesta. Mitkä ovat ne mekaniikat, joilla hyvyys niin helposti nujertuu? Natsivastenmielisyydet ovat kirjassa odotettuja, mutta vielä vastenmielisemmäksi ne tulevat, koska ne ujutetetaan tajuntaan hyväuskoisen päähenkilön välityksellä. Tämäntyyppiset kirjat laittavat peilin eteen katsomaan, näytänkö minä vääryyksiä myötäilevältä lampaalta, valta-aatteeksi kasvavan liikkeen lammasmaiselta jäseneltä vai vastarintaliikkeen rohkelikolta.

Kirja hieman avaa minulle myös sitä, mitä monesti olen pohtinut. Miten sodasta selvinneet natsit ja hitlerjugendiin kasvatetut selvisivät: hautautuiko aate vai hellittiinkö salassa, painettiinko villaisella vai hävettiinkö? Romaanin tärkein viesti on:

– – ; sinulla on monta vuotta aikaa miettiä osallisuuttasi siihen kaikkeen. Älä kuitenkaan väitä itsellesi, ettet tiennyt.

Boynen kirjan kieli on selkeää. Tietynlainen naiivi ääni kerronnassa sopii siihen, että kuvattavana on 6 – 16 -vuotias lapsi. Kirja tavoittaa sen, mitä poika ei tajua mutta ympäristö ja lukija jälkiviisaana ymmärtävät. Siksi päähenkilöpoikaa ensin houkutellaan säälimään ja hänestä pitämään – ja sitten se sattuu. Mietin kyllä, että Hitlerin sijasta kirjan vaikuttajanatsihahmo olisi voinut olla ”tavallinen” upseeri, jolloin ei iljettävyys henkilöityisi niin ilmeisesti vaan saavuttaisi lisää siitä, miten tavikset taipuivat aatteeseen.

En ole Boynelta lukenut muita suomennoksia, mutta Poika raidallisessa pyjamassa elokuvana on tuttu. Poika vuoren huipulla taitaa kovin tietoisesti olla sen veljesteos. Kirja sopii etenkin nuorille – ja siksi myös aikuisille. Toistan: meitä on hyvä säännöllisesti muistuttaa, ettei taas käy niin kuin vain ihmisikä sitten.

– –

John Boyne
Poika vuoren huipulla
The Boy at the Top of the Mountain
suomentanut Heli Naski
Bazar 2017
238 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Hanna-Reetta Schreck: Minä maalaan kuin jumala

Ellen Thesleffin (1869 – 1954) symbolistinen ja ekspressionistinen taide sekä poikkeuksellinen elämä pääsevät vihdoin kattavasti kirjoihin ja kansiin. Hanna-Reetta Schreckin kirjoittamalla taiteilijaelämäkerralla on komea, anteeksipyytelemätön ja kuvaava nimi: Minä maalaan kuin jumala (Teos 2017).

Schreck tekee Thesleffistä väitöskirjaa, ja sen etiäisenä ilmestynyt elämäkertakirja purkaa opinnäytettä vapaammin keskeisen suomalaismodernistin taiteilijaelämää. Kirja etenee melko kronologisesti, ja jokainen luku alkaa lukua kuvaavan ajanjakson teoksen analyysilla. Elämäntapahtumiin Schreck kytkee monipuolisesti taidetutkimukseen ja sosiaalihistoriaan liittyviä tietoja. Aiheeseen sopivasti nousee feministinen näkökulma, sillä naisen asema taiteilijana ja itsenäisenä toimijana oli Ellenin aikaan tyystin toinen kuin nykyään, eikä se tänäänkään ole ihan itsestään selvää.

Thesleffin elämänvaiheissa riittää kiinnostavaa luettavaa. Rakastavassa ja sallivassa perheessä kasvaneena Ellen pääsi taiteilijaoppiin, vietti vilkasta elämää ja matkusti paljon. Etenkin matkusteleminen hätkähdyttää minua: jatkuva reissailu pitkin Eurooppaa ja etenkin Firenzeen auttaa ymmärtämään sen, että Thesleff sai reaaliaikaisesti taidekäsityksiä muuttaneet vaikutteet paikan päällä, nämä symbolismit, futurismit ja ekspressionismit. Kirjan myötä Thesleffeille merkitykselliset hämäläismaisemat Muroleessa alkavat näyttää jatkeelta muulle resuamiselle paikasta toiseen, vain eri valo erottaa sen Euroopasta. Sama ilmaisuvapaus.

Minä maalaan kuin jumala

Kirjassa on paljon kirjesitatteja. Schreck on tehnyt suurtyön, kun hän on selvittänyt runsasta ja monikielistä kirjeenvaihtoa, mutta se on kannattanut. Näin välittyy kohteen ääni, tapa lähestyä asioita, ilmaista visuaalisuus ja tunteet sanoin. Thesleffin omista teksteistä työntyy esiin fragmentaalinen vaikutelmakirjaaja, runoilija. Omapäinen, leikkisä, varma havainnoija resonoi kirjekirjoittajan tauluihin. Ja mitä tulee kirjan nimen tokaisuun, joka on suora sitaatti yhdestä taiteilijan kirjeestä, taideteosten luojan jumaluus selittyy esimerkiksi näin:

Vielä jää jotakin valmistakin – oi luoja – olen ymmärtänyt, että maalari on ensin väritaiteilija, sitten runoilija ja että jokainen päivän aurinkoinen hetki vaatii oman tekniikkansa – nyt olen kenties jo ymmärtänyt, että minä olen ymmärtänyt jotain, mitä kukaan ei ole ennen minua…

Kirjeenvaihto luonnollisesti paljastaa paljon Ellenin suhteista, mutta kaikki ei selviä, esimerkiksi itsellisen naisen hullaannus huikentelevaan englantilaiseen teatterimieheen jää silti arvoitukseksi. Paljon muutakin kiehtovaa kirjassa on niin taide-elämästä, naiskysymyksestä, kriitikoiden suhtautumisesta kuin muistakin ajanilmiöistä. Epäpoliittiseen taiteilijaan vaikuttivat sodat ja pula-ajat toisaalta samoin kuin kaikkiin muihin, toisaalta toisin – taiteeseen jälkiä jättämättä. Ellenin runoja on ruotsiksi julkaistu, ja niistä muutama on kirjassa suomennoksena. Rohkenisiko joku kääntää ja julkaista niitä enemmänkin suomeksi?

Thesleffien perheen innostusta valokuvaamiseen on kiittäminen, sillä kirjassa on paljon kotiarkistoaarteita. Valokuvat näyttävät muun ohella sisaruuden tärkeyden – nuo ihanat naiset rannalla (ja muualla) Ellen, Gerda ja Thyra katsovat aikojen takaa kuvista haastavina ja kauniina. Värikuvajäljennöksiä maalauksista soisin kirjassa olevan paljon enemmän kuin nyt on.

Schreck kirjoittaa jättityöstään: ”Olen halunnut saada Ellen Thesleffin elämäntainan loistamaan edes hetkeksi, jotta voisin jakaa eteenpäin tämän ihmeellisen ihmisen elämän energian.” Kirjan alkusanojen jälkeen olin valmis jo antamaan tietokirja-Finlandia-palkintoehdokkuuden. Pääosin teksti on elävää, joustavasti aihetta juoksuttavaa. Jonkin verran toisteisuus häiritsee, vaan ei haitaksi asti – ja asioihin palaaminen on tyypillistä tietokirjoille. Pidän siitä, että kirjoittaja näkyy välillä tekstissä ”minänä”, eli hän näyttää tulkintojaan suoraan, ja asianmukaisesti hän viittaa muilta lainattuihin tulkintoihin. Runsasta kirjaa luin nauttien pienissä osissa ja jäin koukkuun: tiesin aina jatkavani, kun arkiaskareista aikaa liikeni.

*

Melko lähellä Muroleen maisemia liikun säännöllisesti, niinpä minua sykähdyttävät sinne sijoittuvat Thesleffin maisemakuvat, ne tuntuvat  kumman läheisinä. Muistan myös yhden auringonlaskun Näsijärven rannalla, jolloin metsänreunan rajat harsoontuivat, taivas ja vesi väreili kultaa, pastellisen vaalenapunaista ja lilaa. Katsoin maisemaa, ja totesin modernin maalaustavan naturalistisen tunneytimen: maisema oli silkkaa Thesleffiä väreineen ja muotoineen.

Joka kerran, kun taidemuseokäynneilläni näen Ellen Thesleffin teoksia, ne hätkähdyttävät. Omaperäisyys ja sisäinen näkemys hyökyvät niistä katsomiskokemukseeni. Jos aikalaiskriitikot mutisivat jostain epämääräisestä yliesteettisestä hämyisyydestä, nykykatsojana olen kokenut sulautuvat värit, muodot ja liikkeen tunnun elävinä ja niiden selittävän abstrakteinakin ihmistä, luontoa ja tunnetta.  Siksi olen vuosien varrella silloin tällöin laittanut Ateneumin palautekanaviin toiveen Ellen Thesleff -näyttelystä. Mitään sieltä ei ole koskaan vastattu, eikä näyttelyä ole kuulunut. Turun taidemuseo ehti edelle, ja sain nauttia teoskoonnista keväällä 2015. Schreckin kirjan kiitossanojen loppu antaa ymmärtää, että Helsingin taidemuseossa olisi tekeillä uusi teemanäyttely. Tämän kirjan myötä odotan (jos mahdollista) entistä innokkaampana Ellen Thesleffin inspiroivan ja intensiivisen taiteen kokonaiskatselmusta. Ja sitten saan nähdä taas jotain ihmeellistä, niin Ellen jo eläessään lupasi:

Minulla on aivan uusi tapa työskennellä. Kuulehan: painaudun sydämeni syvyyttä myöden hiekkaan kuullakseni maapallon sydämenlyönnit, ja niiden lyöntien rytmin mukaan tartun väreihin varmana ja vapaana, myös tietysti viivoihin. Mitä siitä tulee, en tiedä, joka tapauksessa jotakin ihmeellistä.

– –

Hanna-Reetta Schreck
Minä maalaan kuin jumala. Ellen Thesleffin elämä ja taide
Teos 2017
ulkoasu Annukka Mäkijärvi
taiteilijaelämäkerta
400 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

Ellen Thesleff esiintyy Kati Tervon uutuusromaanissa Iltalaulaja (Otava 2017), ja ensi vuonna ilmestyy myös Pirkko Soiniselta romaani Thesleffistä.

Minä maalaan kuin jumala2

Ihastelen kirjan kaihtelemattoman vaaleanpunaista ulkoasua, niin ”elleniä” mielestäni: raikasta, pöyhkeää ja haastavaa. Kirjan ulkoasusta vastaa Annukka Mäkijärvi. Yllä olevan kuvan taustalla on Ellen Thesleffin maalaus Muroleesta, Lukuhetki (1906) – sen olen napsaissut Riitta Konttisen kirjasta Täältä tullaan!.

Jos naistaiteilijat kiinnostavat, suosittelen Riitta Konttisen kirjaa Täältä tullaan! Naistaiteilijat modernin murroksessa (Siltala 2016).

15 kommenttia

Kategoria(t): Asiaproosa, Elämäkerta, Kirjallisuus, Taide, Tietokirja

Antti Tuomainen: Palm Beach Finland

Antti Tuomaisen veijarijännäri Palm Beach Finland (Lika 2017) vaatii asemoimaan odotukset uuteen asentoon. Tuomaisen uutukainen jatkaa revittelylinjaa, mutta kovin toisin tavoin kuin edeltäjäromaani Mies joka kuoliAi että, miten viimevuotinen myrkytysmysteeri hykerrytti ja ihastutti tavallisten ihmisten yllätyksellisillä ja hissukseen avautuvilla rötöstelyillä.

Tätä uutukaista joudun sulattelemaan, sillä pala kerrallaan pitää hyväksyä monenmoiset epäuskottavuudet ja rajattujen ominaisuuksien henkilöt. Ymmärrän niiden sopivan kirjan mustanpuhuvan koomiseen tyylilajiin, jonka Tuomainen saa mainiosti haltuunsa. Ja se on kyllä uskottavaa, että pastelliväritetyssä  Palm Beach Finland -rantalomakohteessa lämpöä riittää kesällä vain +16 asteeseen.

Palm Beach Finland

Helsingin läheisen pikkukaupungin rähjäistä turistikohdetta isännöi Leivo, venkula mieheksi. Hän hamuaa upean rantavahti-Olivian perintöhuvilaa loma-alueensa jatkoksi ja palkkaa kaksi toheloa pelottelemaan naista, jolloin tuloksena on ulkopuolisen miehen kuolema. Vainaja sattuu olemaan yhden kostoa hautovan sosiopaattirikollisen veli. Selvittämätöntä kuolemaa saapuu salaa tonkimaan poliisimies Jan Nyman, jota pidän romaanin keskushenkilönä. Henkilökuvaus on tällä kertaa Tuomaisen kirjaksi aika suoraviivaista, silti hahmoista tiristetään mehukkaita yksityiskohtia ja jokunen ydinmakukin.

Tuomainen on irrottanut hanan ja antanut tarinan valua vuolaana. Juoni virtaa henkilöstä toiseen, mutta kerronta pitää hahmojen pinta- ja pohjavirtaukset hallinnassa – ehkä kaikessa auttaa se, ettei täällä pohjoisilla Itämeren rannikoilla lasku- ja nousuvesi sotke vedenpinnan eli tason vaihtelua. (Kirjaan sopivaa sisäpiiriläppää, valitan.)

Koko tapahtumaketju saattoi olla yhdistelmä niistä kahdesta tulkintalinjasta, joita oli edistetty kutakin taholtaan: se oli sopiva sekoitus puhdasta sattumaa ja kunnianhimoista suunnitelmaa, jonka molemmat toteutushaarat lepäsivät täydellisten amatöörien harteilla.

Juoni todellakin nojautuu sattumiin ja amatöörien puuhasteluun. Niillä tyylitellään ja leikitellään. Tässä kirjassa juju on siinä, että lukijalle tarjoillaan asiantiloja suoraan, mutta kirjan henkilöt ovat niistä ja toisistaan pitkään tietämättömiä.

Tuomaisen laatutakeena pidän nautinnollisia kielikohtia, taitavaa ajatusten ja sanojen asettelua. Tuomainen on nyt entistä roisimpi, mutta tuttu romanttinen pohjavire pysyy. Palm Beach Finlandin teema on unelmat. Kaikille unelma ei tarkoita 10 000 eroa, vaikka siihen monen kirjan henkilön kohtalo kilpistyy. Onnen tavoittelusta jännäri kertoo kaihtelematta, samoin muutoksen mahdollisuuksista.

Nyman ajatteli että tuossa hetkessä, siinä silmänräpäyksessä, kun unelma muuttuisi joksikin konkreettiseksi pyrkimykseksi, oli jotakin niin alkukantaisen selkeää, jotakin niin voimakasta, että se ei pelkästään muuttanut unelmaa toiminnaksi. Se muutti ihmisen itsensä, ja se teki sen jo ennen kuin unelma oli lähelläkään toteutumistaan.

Siis viihdyn kirjan seurassa, mutta huomaan tekopalmujen katveessa kaipaavani edellisen Tuomais-romaanin sienimetsiin Haminaan. Sen sanon vielä, että oikeaan osuu Sofi Oksanen kirjan kansilehtikommentissa, jossa hän vertaa tätä romaania Coenin veljesten Fargoon. Tarina on loogisesti mahdoton ja silti viihdyttävä väläys ihmisten toiminnan sattumanvaraisuudesta ja ahneudesta sekä mahdollisuuksista pahaan, hyvään – ja onneen.

– –

Antti Tuomainen
Palm Beach Finland
Like 2017
jännitysromaani
333 sivua.
Sain yllätyksekseni kustantajalta signeeratun kappaleen.

Muissa blogeissa: Kirsin Book Club.

3 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus, Romaani

Rosa Liksom: Everstinna

Rosa Liksomin romaani Everstinna (Like 2017) kiskoo lukijan poikkeuksellisen naisen elämänkaarelle. Tosielämän everstinnan Annikki Kariniemen (1918 – 1984) tuotantoon tai biografiaan en ole tutustunut, joten tämä elettyyn elämään nojaava fiktio lehahtaa nyt itsenäisen kuukkelin tavoin lentoon, esikuvahenkilön sielunlintuna varmaan. Lujaa lentää, väkevästi vaikuttaa.

Kirja alkaa ja loppuu kohottavasti kuin pohjoisen taivaan korkeudesta katsottuna yleisnäkymänä. Kaikki siinä välissä on minäkertojan yhdenyönmonologia. Viimeisenä yönään minäkertoja pysähtyy elämän tärkeisiin tapahtumiin, liukuu niistä ajasta toiseen.

”Ko ihmisellä on rakhaus, vaikka sairas, hänelä on kaikki.”

Everstinnan tarinaa hallitsee 28 vuotta vanhempi jääkärieversti, jonka pauloissa minäkertoja on ollut tytöstä asti: Kummalisella, saihraala tavalansa se rakasti minua ja siksi mie en halunu tai osanu lähteä pois. Mitkään varoitukset eivät auta, ja  suhdehelvetti jatkuu pitkään, parikymmentä vuotta.

Everstin luonnehäiriöitaikapiirissä everstinna syttyy ja jäätyy. Väkivallan puistattavuus ja siihen liittyvä dynamiikka tuntuu todella pahalta, samoin ulkopuolisten suhtautuminen perheväkivaltaan. ”Everstinnana” oleminen on kuitenkin tärkeä ulkoinen status, ja muutenkin romaanissa erottuvat ulospäin näytetyt asiat ristiriitasuhteessa sisäiseen. Loppuelämän rakkaus on edellisen liiton täydellinen vastakohta, omanlainen outous sekin. Everstinnalle 28 vuotta nuorempi mies on luonteva jatkumo.

Näin ikhuisuus on maailman luonu, että vastakohat saavat yhessä aikhaan kokonaisuuen kutenka hapankaali ja praatvursti kuuluvat yhteen, tee ja vatelmahillo tai hunaja ja monet muut.

Everstinna.jpg

”Aattelin, että sanoja olellisempaa on aina tarina. Se tuntu aluksi hyvältä itealta.”


Noin kertoja sanoo omasta kirjallisesta tuotannostaan, ja siltä ensin tuntuu myös Liksominkin romaanissa. Vaan ei siinä kaikki. Vaikka Everstinnassa on oleellista Lapin kirjailijanaisen elämäntarina, fiktiossa loistavat sanat.

Etenkin lumoaa puhunnan rytmi, suohöyryisenpyörryttävä pohjoisen sanonta. Kuvailevuus kukoistaa kaikissa tunnerekistereissä. Kirjan lopussa on varmuuden vuoksi sanastoja, mutta teksti toimii sellaisenaan, kaikkine kirjakielelle vieraine värityksineen.

Ihmisen luonto tuntuu kielen kaikessa kauneudessa ja kauheudessa. Lisäksi silkat luontokuvaukset huikaisevat, eikä tätä kirjaa olisi ilman Lappia, vaikka muuallakin pistäydytään. Lapin luonnon sulautuminen ihmiseen kuvataan kirjassa pistämättömästi, esimerkiksi näin voimaannuttavasti:

Sielä loputtomana leviävän jänkän uumenissa, matalilla punasilla palsasuon mäthäilä, märilä kuljuila, kirkhaan vihreitten, petolisten rimmeitten keskelä mie kasvoin pikkuhiljaa omaksi ittekseni. Minua rauhotti korkeitten männyitten humina, virkisti talvipakkasten kitinä, ja kuplivavetisten kevätpurojen kilinä anto uskon elämänvoihmaan. Mie kasusuin täytheen ikhään, semmoseksi vallasnaiseksi, paljon nähneeksi naarasuroshirveksi, mistä mulla ei ollu ollu minkhäänlaista aavistusta etes. Luulin aina, että olen etikkaisessa veessä leijuva rahkasammallautta tai jonkulainen lehmä luontheeltani, mutta mie kasvoinki komeaksi sarvipääksi, joka kattoo jokhaista vastaantulijaa semmosilla silmilä, että tämän syän meinaa pysähtyä.

”Mie olen niin kiinostunnu kaikesta siittä mikä minun sisälä ellää, että mie en oikesthaan jaksa kiinostua kenestäkhään muusta.”

Ei everstinnaan voi samaistua, silti henkilökuva vetää imuunsa. Hän on topakka tyttönen, moninainen nainen ja väistyvä vanhus. Hän on tytär, rakastajatar, vaimo, everstinna, eronnut nainen ja – no – puuma. Hän on fasisti, luonnonsuojelija, eränkävijä  ja kulttuurihenkilö. Hän on sihteeri, opettaja ja kirjailija. Hän on hyväksikäytetty, hakattu ja verevä viettelijätär. En voi oikein käsittää, että romaanissa on vain rapiat 150 sivua, sillä niin runsaalta se tuntuu.

Liksom on kertonut haastatteluissa, että hän on suunnitellut romaaneistaan trilogian: ensimmäinen osa Hytti nro 6 käsittelee kommunismia, Everstinna fasismia ja tuleva romaani kapitalismia. Näen  Everstinnan aatekerroksen osana päähenkilön heiluvaa persoonaa, ihmissuhteita ja aikaa, ajankuvaa. Nuori tyttö marssii IKL:n joukossa, sitten naisena hän liehuu sota-ajan saksalaisseurapiireissä ja näkee sodan seurauksia meillä ja muualla. Hän tiesi, missä oli mukana. Hän ei kadu. Mutta kun sota on ohi, himmenevät aatteet, tulee muuta.

Elämäntaiteilija-everstinnan kirjailjuus ei romaanissa painotu, silti sekin puoli välittyy komeasti. Haluan kuvitella, että kirjan kirjailijuuskohdat heijastavat myös Rosa Liksomin omaa luomisprosessia – ja olen kaikkiaan vaikuttunut hienon romaanin kielestä, kerronnasta ja kirjan kuvaamasta kohtalosta.

Sen jälkheen ko asetuima tänne sinisseen pirthiin, mie kirjotin ko pörrö. Kirjotuskonheen musta kita sähisi ja karju. Mie vain kattelin niinko ulkoapäin, kuinka sen pikkuset mutta terävät hamphaat alko viskehleen sanoja valkoselle paperille. Mie porreilin kauheassa nostheessa ja pursusin sisästä varmuutta ko mikäki pulluva hete. Mie niinko liukenin kirjan henkilöitten tuntheissiin ja aistimuksiin, joista net lausseet synnyit.

– –

Rosa Liksom
Everstinna
Like 2017
romaani
157 sivua.
Ostin e-kirjan.

Muissa blogeissa: esimerkiksi Lumiomena liekittyy kovan luokan kirjasta ja Jorma Melleri temapautuu omaperäiseen kuvaukseen yksityisestä ja yleisestä.

Everstinna sopii taiteilijaromaanihaasteeseeni.

Taitelijaromaani

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani, Taiteilijaromaani

Olli Heikkonen: Teoria kaikkein pienimmistä

Olli Heikkosen kokoelman Teoria kaikkein pienimmistä (Tammi 2014) äärellä keikun mukavuusalueeni reunamilla. Proosarunoja olen aina vierastanut. En ole kyennyt selvittämään niiden olemusta runojen ja kokeilevien novellien rajapinnalla. Yritän taas.

Heikkosen proosarunot ovat noin sivun pituisia. Niissä on aina selkeä lähtötilanne. Juttu voi siitä lipsua suuntaan ja toiseen, mutta usein jollain tavalla jokin kuitenkin kytkeytyy alkuasetelmaan. Proosarunon jutun juonen seuraaminen vaatii ajatuksen herpaantumattomuutta, kun rakentelen kunkin proosarunon vihjeistä juonta ja noukin tekstistä viittauksia, kielikuvia – aukkoja täydennettäviksi. Sanajärjestyksen tarkkuutta ihailen, sillä järjestyksellä on väliä, paljonkin.

Välillä eksyn, mutta kun löydän, löydän itseni etenkin metsästä, välillä kaupunkikerrostalon uumenista ja ihmistenvälisistä tiloista. Kokoelman joka tekstistä voin poimia sanomisen helmiä. Nautin niistä erillisinä, vaikka ne loksahtavat myös kokonaisuuteen. Irrotan tähän muutaman palan.

Jokainen kertomus puhdistaa kuulijansa unelmoinnin kuonasta. Jokainen satu valmistaa ihmiskuntaa kuolemaan. (s. 30)

Iltaisin vuoren lumihuiput kastetaan vereen. (s. 31)

Terve taas. Syksy tuli, sain Susalta meilin. Hän halusi tietää, olenko löytänyt sisäisen lauhan. (s. 37)

Muutamat runot alkavat viestinä tai kirjeenä jollekin. Välillä tarkkaillaan naapuria tai tavataan psykologia, muuten välitetään havaintoja. Tunnelma keikkuu keveyden ja painavuuden välillä ryppyotsaisuutta väistellen. Viittauksia on niin Tintti-sarjakuviin kuin korkeakulttuurituotoksiin. Koska olen heikkona luontorunoihin ja luontometaforiin, Teoria kaikkein pienimmistä tarjoaa minua miellyttävää.

Teoria kaikkein pienimmistä.jpg

Etenkin alkupuolen syksyyn sijoittuvat runot metsän eläinten, kasvien ja sienten siimeksessä säväyttävät. Pienet metsän vintiöt virittävät verkkoa, kirittävät pirkkoa, lennä, lennä silmukasta sisään -alkuinen teksti (s. 13) huvittaa; runo pyörittää näitä kaikkein pienimpiä niin, että mittasuhteet muuttuvat ja luen sanoista ihmistä. Sivun 14 runo alkaa ”Kuoleman trumpetti, Cratellus cornucopioides, soi sammaleen läpi varpujen ja saniaisten loimi”, ja se etenee rytmikkäästi  luonnossa, johon ihminen on jättänyt jälkensä:

Muovipussi on revennyt polun yli. Se kerää vettä ja neulasia. Se kituu muttei kuole. Varvut hyräilevät trumpetin tahdissa, mutta muovi on mykkää. Sitäkö se on, ikuisuus, mietin, kun harppaan kori käsivarrellani muovipussin yli, syvää ja valkoista.

Teoria kaikkein pienemmistä sai syksyn alussa Einari Vuorela -palkinnon. Perusteluissa mainittiin runojen ponnahtelu luontoon ja luonnosta. Liityn kiitossanoihin, sillä Heikkosen runoista välittyy luonnon luonnollinen liitos kieleen. Kokoelman viimeinen runo valloittaa minut. Rytmi ja rentous vetävät mukaansa, ja runon lopetus jää mielen päälle.

Pidä maisemasta kiinni, ettei se karkaa, ettei se liukene sateessa, ettei se putoa kuin tyhjä kangas tyhjyyden edessä. Tässähän joutuu pian lepuuttamaan leukaperää, jos kohta kaikki kaunis on jo sanottu.

– –

Olli Heikkonen
Teoria kaikkein pienemmistä
Tammi 2017
proosarunoja
47 sivua.
Lainasin kirjastosta.

runo100 - jatko

2 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Runot

Ikitie elokuvakokemuksena

Epookkielokuva on vaativa laji ollakseen uskottava. Lavastuksen, puvustuksen, puheenparren ja henkilötyyppien tulee loksahtaa ajankuvaan. Ikitie kuvaa 1930-lukua Itä-Karjalassa ja saa minut uskomaan kuvaamaansa maailmaan.

Jussi Ketola (Tommi Korpela) muilutetaan itärajan taakse, ja siellä hänet pakotetaan Jussi Kariksi, Hopea-kolhoosin tiedonantajaksi. Pohjanmaalle jäävät vaimo ja lapset, kun itämaalla pitää perustaa uusi perhe. Elokuva tallentaa Jussin ahdinkoa menneen, olevan ja vääjäämättömän suhteen. Samalla elokuva valaisee 10 000 hyväuskoisen amerikkalaislähtöisen onnelarakentajan kohtuutonta kohtaloa Stalinin vainoharhavaltiossa.

Vaikka historiaa lukeneena tietää, mitä kolhoosilaisille tulee tapahtumaan, elokuvan väkevä voima on siinä, että se vie yksilöihin. Alkupuolen kuvaus tosin pitää minua etäällä, mutta loppupuoli menee ihon alle. Järkyttävät asiat voimistuvat, ja hetkelliset seesteisenkauniit tuokiot puolestaan lohduttavat. Eläytymistä edesauttaa näyttelijätyön luontevuus.

Ikitie

Elokuva on Tommi Korpelan, sillä kokonaisuudessa taitaa olla vain muutama sekunti ilman Jussia ja Jussin jylhää elämänpaloa. Jos etukäteen ihmettelin Sidse Babett Knudsenin valintaa neuvostovaimon rooliin, en tee sitä enää. Vahvuuden ja herkkyyden käväisyt naisen kasvoilla vakuuttavat. Arvosteluissa on huomauteltu Hannu-Pekka Björkmanin nallukkamaisuudesta, mutta minusta juuri pintaleppoisuus tekee hahmosta hyytävän.

Kuvaus myötäilee tarinaa, etenkin maisemakuvat hivelevät, ja toisaalta peittelemättömät lähikuvat puhuttelevat. Syväterävyydellä leikitellään aika paljon, ja silloin kuvan sumeuskin merkitsee. Musiikkitaustassa minua hieman häiritsevät jotkut modernit sovitukset – näytän olevan konservatiivi ajanmukaisuuden suhteen.

Ohjaaja AJ Annila saa Antti Tuurin romaanista toimivan, riipivän tositarinaelokuvan. Romaanina en Ikitietä ole lukenut, mikä varmasti on eduksi katsomiskokemukselleni. Näin en voinut elokuvan aikana ennakoida, kuinka Jussille käy. Jussi on minulle ennestään läheinen hienosta Taivaanraapijat-romaanista, joka kuvaa nuoren miehen kehityksen lisäksi pilvenpiirtäjätyöläisiä, työoloja ja aatevirtauksia 1920-luvun amerikansuomalaisessa yhteisössä. Olen lukenut myös Ikitietä seuraavan Rauta-anturan. Kirjat kuuluvat Tuurin Äitini suku -romaanisarjaan.

Ikitie liittyy Suomen 100-vuotisjuhlintateoksiin, ja sehän sopii, sillä historiaamme kuuluu parempien olojen etsintä niin lännestä kuin idästäkin. Ideologisista syistä on ihmisiä rääkätty niin meillä kuin muualla sekä vähemmistöjä tuhottu – ja valitettavasti niin tapahtuu koko ajan jossain.

– –

Ikitie (2017)
ohjaus AJ Annila
käsikirjoitus Antti Tuuri, Aku Louhimies, AJ Annala
rooleissa esimerkiksi Tommi Korpela, Sidse Babett Knudsen, Hannu-Pekka Björkman, Ville Virtanen, Jonna Järnefelt, Sampo Sarkola
Katso traileri linkistä.

4 kommenttia

Kategoria(t): Elokuvat, Kirjallisuus, Romaani

Mila Teräs: Jäljet

Jäljet-romaanin (Karisto 2017) loppusanoissa Mila Teräs kertoo, miten taidenäyttely Ateneumissa ravisti kirjailijan selvittämään, kuka oli Helene Schjerfbeck. Minuun taitelija teki lähtemättömän vaikutuksen teininä näkemässäni naistaiteilijanäyttelyssä, ja Helenen katse seurasi minua vuosikausia omakuvajulisteessa, joka roikkui opiskelijaboksini seinällä. Teräksen tekstistä saan selityksen, miksi minusta tuntui siltä, että julisteen nainen seurasi minua silmillään ja tiesi aina minua enemmän.

Monissa omissakuvissani oikea silmä katsoo ulos kehyksistä, mutta vasen silmäni, sydämeni silmä, haavoittuneen lonkan silmä, repeämä verhossa, se katsoo ilman pupillia sisäänpäin ja etsii.

Samaa konstia käytti Modiglian. Se siitä. Nyt on Teräksen sanamaalaaman kirjallisen muotokuvan vuoro.

Pidän romaanin rakenteesta, johon poimitaan taiteilijan elämästä muutamia vuosia ja paikkoja. Niihin saadaan hyvin upotettua Schjerfbeckin elämän tärkeät ihmissuhteet. Äidin oleellisuus ja suhteen ristiriitaisuus välittyvät hyvin, ja herrat Stenman ja Reuter välähtävät väkevinä kokemuksina. Mietinnät rooleista taiteilijana, tyttärenä ja naisena askarruttavat. Eniten minua säväyttää se, miten kirjassa pohditaan mallien sielun siirtämistä siveltimenvetoihin. Se on suorassa suhteessa taiteilijan ilmaisun ekspressiivisyyteen, jossa yhtyvät sanoin ilmaisematon, voima ja herkkyys.

Jäljet on romaani, josta soisin hullaantuvani täysillä. Se on kirja, josta paljon pidän, mutta sen ja minun väliin jää jotain varauksellista. En esimerkiksi löydä perusteluja sille, miksi haudantakainen ystävä tulee Helenen seuraksi viimeisen muotokuvan synnyttämiseen. Etenkin romaanin alkupuoliskosta löydän selittelevyyttä, vaikka taiteilijan näkemyksessä perätään:

Ei kirjoissakaan tarvita jokaista yksityiskohtaa, vaan totuus tulee paremmin esiin vihjeenä.

Totuutta tässä romaanissa etsitään kauneudesta. Siihen pyrkii kuvataiteilija kaikissa valinnoissaan, jotka liittyvät taiteen tekemiseen. Romaanille ominaista on kielellä maalaaminen, joka välillä tehoaa, välillä vaikuttaa yltäkylläiseltä: ajatukset kiertyvät kysymyksille kuin sotkuinen lankavyyhti; tunnetila sota-aikana muistuttaa kaakelinvihreää kauhua; talviyönä valvoessa aamu imee hangelta viimeisenkin sinisen luumumehun. Välistä teksti muistuttaa myös ajatelmakokoelmaa, sillä tärkeitä havaintoja tippuu tekstiin aforismien tapaan.

Mitä pitemmälle romaanissa etenen, sitä paremmin siinä tulee esille uskollisuus schjerfbeckmäiselle ilmaisutavalla: ”Vihje sielusta on todempi kuin realismin illuusio.” Jäljet antaa viitteitä siitä, kuka voisi Helene Schjerfbeck olla. Totuus ei ole oleellinen vaan vaikutelma, ailahdukset taiteilijan kokemuksista. Kirjailija on hyödyntänyt valtavaa lähdemateriaalia niin, että ihmiseen elimellisesti kuuluva salaisuus säilyy.

Olen lukenut Schjerfbeckistä kaikenlaista, myös Rakel Liehun romaanin Helene. Ihan hyvin tilaa on myös Teräksen Helene-näkemykselle. Myös muut taiteilijaromaanit kiinnostavat minua. Schjerfbeckin ohella minulla on toinen aikalaissuosikki, Ellen Thesleff. Hänestä postasin eilen, tai siis Kati Tervon Thesleff-näkemyksestä romaanissa Iltalaulaja.

Jäljet

”Päästää irti, sulkea suunsa ja siirtyä hiljaa paperiin, suurempaa vapautta ei ole.”

– –

Mila Teräs
Jäljet. Romaani Helene Schjerbeckistä
Karisto 2017
taiteilijaromaani
285 sivua.
Lainasin kirjastosta.

Kirja sopii taiteilijaromaanihaasteeseeni.

Taitelijaromaani

6 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani, Taiteilijaromaani

Kati Tervo: Iltalaulaja

Kultakauden suosikkitaitelijoistani on tänä vuonna ilmestynyt fiktioinnit. Keväällä julkaistiin Mila Teräksen romaani Helene Schjerfbeckistä (postaan siitä huomenna), ja nyt syyskauden kirjoissa Ellen Thesleff käväisee Kati Tervon romaanissa Iltalaulaja (Otava 2017). Thesleffistä ilmestyy lähipäivinä myös elämäkerta, jolla on vakuuttava nimi Minä maalaan kuin jumala (Teos 2017).

Tervon romaanissa iäkäs Ellen Thesleff sitkeästi matkustaa suvun kesäpaikkaan Muroleeseen. Voimat eivät ole entisellään, ja läheisen siskon poismenon ikävä sykkii taustalla. Suuri on kuitenkin taiteilijan halu näyttää, että hän pystyy entisiin kesärutiineihin.

Romaani ei ole yksin vanhan taiteilijan. Yhtä suuren sijan saa Taimi, kesäksi pestattu aputyttö. Taimin juoppo sotaveteraani-isä, Kuru-laivaturmassa traumatisoitunut äiti ja Helsinkiin muuttanut sisko saavat myös roolit tässä kesäkamarinäytelmältä vaikuttavassa tarinassa. Kamarinäytelmäksi vertaan tekstiä siksi, että tapahtumapaikka on tiiviisti rajattu, roolit selkeästi jaettu ja lavastus hallitusti hahmoteltu.

Toisaalta Taimi on tarpeellinen vastapaino, toisaalta Taimin tarina latistuu ”tavalliseksi tarinaksi”. Taiteilijan ja taiteilijuuden ihailu kylvää tytössä toiveita ja korjaa pettymyksiä, ja niin tarina tavoittelee psykologiseksi tutkielmaksi Taimista. Aineksia on kovin koskettavaan kohtaloon, mutten koskettunut, vaan luin ennalta arvattavaa.

Mutta Ellen! Ellenin ympärillä väreilee maailmannaisen avaruus, taitelijan vapaus, eletyn elämän suhteen sinuksi tulleen varmuus ja taka-alalla sykkivä tietoisuus luopumisen vääjäämättömyydestä. Niistä saan kiinni, vaikka kerronnan kannalta maalarin muistumat, toimiminen ja hetkessä eläminen muistuttavat enemmän selostusta tai impressiota kuin taiteilijalle luonteenomaista ekspressota.

Kun Ellen mielestään onnistui, sen näki kasvoista. Ilmeet sulivat ja kasvot silisivät, hän nuortui. Kun hän tavallisesti oli kiukkuisen näköinen, niin mielihyvää hän ei kätkenyt, jos aihetta oli.
Taiteilija rakastui kättensä jälkiin. Hän katseli uutta aikaansaannostaan, katse silitteli maalauksen pintaa.

Olisin mieluusti lukenut enemmän Ellenin maalaamisesta ja kokemuksista. Yksi maalaustilanne säväyttää. Siinä teksti tavoittaa hienosti taitelijan mielentilan, jossa katoaa aika; mennyt ja nykyinen sulaa aistien ja elämysten virraksi:

Ellen ei katsonut enää tyttöä. Hänen ei tarvinnut. Toisen läsnäolo riitti siihen, mitä hän tavoitteli. Valööri vaihteli, se vei hänen askeleensa poluttomaan valon ja varjon maahan. Etenikö hän metsään vai sittenkin niitylle, hyppelikö hän rannassa kiveltä toiselle, kulkiko sillan yli Tokoiseen, pitelikö haavia sillalla, kun pappa onki forelleja, lauloiko siskojen kanssa juhannusyön, tätä työtä hän teki sävyjä vaihdellen. Runojen muusa soitti panhuilua, vai oliko se lintu laulamassa rakkaimman lehmuksen, sen turmellun oksalla.

Elän joitain muitakin elämyksellisiä hetkiä Ellenin ränsistyneessä huvilassa, maalausreissuilla saareen ja ajatusten ajautumissa menneeseen. Muroleen maisemissa viivyn mieluusti, sillä Thesleffin maisemamaalaukset sieltä ovat aina tehneet minuun suuren vaikutuksen. Romaanikokonaisuuden osat eivät silti täysin loksahtele minussa paikoilleen, joten jotain jään Iltalaulajassa vaille.

– –

Kati Tervo
Iltalaulaja
Otava 2017
taiteilijaromaani
204 sivua.
Lainasin kirjastosta.

Muissa blogeissa esimerkiksi: Kulttuuri kukoistaa ja Nannan kirjakimara.

Iltalaaulajan liitän taiteilijaromaanihaasteen kirjaksi.

Taitelijaromaani

 

6 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Taiteilijaromaani

Tuloillaan Turun kirjamessut

Lokakuu hemmottelee kirjaharrastajia. Vaikken tavallisesti viihdy tungoksessa enkä sakeassa virikehärdellissä, kirjamessuja en välttele. Kirjatapahtumissa on vara valikoida runsaasta tarjonnasta itse asiaan pysäyttäviä tilanteita.

Ainakin lauantain 7.10. vietän Turun kirjamessuilla, joiden ohjelma vaikuttaa virkeän monipuoliselta. Nostan tähän juttuun muutaman tärpin.

Turun kirjamessut_banneri

*

Aloitan kirjaprosessin pohdinnalla. ”Rakas kustannustoimittaja” -otsikoidussa osuudessa Selja Ahava ja kustannustoimittaja Salla Pulli keskustelevat Ennen kuin mieheni katoaa -romaanista (Flore A-halli klo 10.30-11.00). Kirja on puhuttanut paljon, ja fakatan fiktiotuminen kiinnostaa kovasti.

Vai pitäisikö loikata tietokirjailijoihin ja tutkijoihin? Kari Enqvist ja Janne Saarikivi keskustelevat ateistinäkökulmasta elämän tarkoituksesta, otsikkona ”Ainoa mikä jää” (Kuisti B-halli klo 10.40–11.00). Voi ei: samaan aikaan Hanna-Reetta Schreck kertoo kirjoittamastaan Ellen Thesleff -elämäkerrasta Minä maalaan kuin jumala (Auditorio klo 10.45 – 11.00). Tätä tämä messuilu on, runsaudenpulaa.

Kirjoittamisen prosessit ja kokemukset kiinnostavat minua, joten suuntaan kuuntelemaan Pirkko Saision ja Petri Tammisen keskustelua ”Kirjailija ja hänen kustantajansa” (Auditorio klo 11.30 – 11.55). Kokeneilla kertojilla on varmasti kiintoisia kulmia aiheeseen. Taidan poiketa myöhemmin iltapäivällä kuuntelemaan lisää Tammisen Suomen historia -kirjasta (Agricola A-halli klo 13.00 – 13.20).

Nostan hattua sille, että messut ottavat huomioon monenlaiset lukijat. Selkokirjoista on tunnin mittainen paneeli, jota käyn kuuntelemassa klo 12.00–13.00 (Jukola 2. krs). Kirjahuumassa saattaa muuten unohtua, että myös helppolukuisia kirjoja tarvitaan.

Lauantaina on kiitettävästi tarjolla runo-ohjelmaa. Ohjelmaa selatessa heti alkoi kutkuttaa ”Vaikuttavia upotuksia nykyrunouteen” (Kallas klo 15.20–15.50), keskustelemassa Matti Kangaskoski, Eino Santanen ja Jussi Tiihonen. Koska runoista kirjoittamisen ilo ja tuska välillä minua liekittää, käyn myös seuraamassa, mitä runokriitikot asiasta pakisevat: Runokritiikki (Kuisti B-halli klo 13.20–14.00).

Koska messuilla paikasta toiseen rientäminen on tämmöistä, pysähdyn hetkeksi Onko teillä tämmöistä -kirjan tunnelmiin, joista Sinikka Nopola kertoo (Kallas klo 14.00–14.20). Heti perään samassa paikassa voi kuunnella Raili Mikkasta edelläkävijänaisesta, Hiljasta.

Sitten on genrekattaus aika vakuuttava, jos vielä pysähdyn novellistiikan seuraan: ”Novellin voima” (Kallas klo 14.40–15.20). Silloin keskustellaan novellikeinoista ja jännitteen lataamisesta, mukana kirjailijat Olavi Koistinen, Harry Salmenniemi, Tuuve Aro ja Marja Mäenpää.

Lisäksi messuilla on laadukasta lasten- ja nuortenkirjaohjelmaa. Ja luonnollisesti joka genren menestyskirjoja on kaupan, ja monia tänä vuonna kirjoja julkaisseita kirjailijoita voi bongata monista haastattelupisteistä. Jokaiselle on jotakin.

*

Nyt kun pitää aamukammasta kiskoa päiviä ennen messujen alkua, saa h-hetkeä odotellessa nautiskella riemastuttavasta twiittausvirrasta. Turun kirjamessut on haastanut kirjoittamaan klassikkokirjoista enintään twiitin mittaisia luonnehdintoja (#MontaÄäntä, #montaääntä, #klassikkotwiitti). Ai kun maukasta!

*

Saatat päästä messuhumuun, kun kommentoit tähän postaukseen, Instagram-tililleni (@tuijata1), Twitteriin (@tuijata_) tai Facebookiin. Arvon vastanneiden kesken yhden lipun 1.10.2017.

Turun kirjamessut_Tuijata.jpg

– –
Turun kirjamessut 6. – 8.10.2017: http://www.kirjamessut.fi/

14 kommenttia

Kategoria(t): Kilpailu, Kirjallisuus, Kirjamessut, Listaus, Tapahtuma

Kansallisteatteri: Koivu ja tähti

Keväisellä bloggariklubilla Pirkko Saisio kertoi Kansallisteatterin tilaaman juhlanäytelmän lähtökohdan sisältävän kaikki kipsaavat tekijät: Suomi 100 vuotta ja Kansallisteatterin iso näyttämö. Saisio otti avukseen modernin parviälyn ja kysyi Facebookissa, mitä ihmiset haluavat nähdä tällaisessa juhlanäytelmässä. Monet ehdottivat suurnaisia, muita juhlakaluteemoja tai sisällissotaa. Toisin kävi:
– Valitsin aiheita, jotka minua aidosti kiinnostavat. Punavihreä kupla näyttää olevan aihe, jota ei saa mainita. Näytelmään siirsin itseään analysoivan keskiluokan, joka määrittelee kaikkea. Rapujuhlista metsän keskellä kehittyy dystopia arvaamattomassa tilanteessa.

Näytelmän nimi liittyy luonnollisesti Topeliuksen klassikkosatuun Koivu ja tähti. Saisiota kiinnostaa se, mitä tapahtuu, kun satu loppuu.

*

Koivu ja tähti.jpeg

Kolmetuntinen Koivu ja tähti käynnistyy keski-ikäisten sisarusten rapujuhlavalmisteluista, joista vastaa thai-kotiapulainen. Sisarukset ja sekalainen toverijoukko sitovat polveilevaa juonta. Tulkitsen kuitenkin näytelmää niin, että pysyvintä on metsä ja 1700-luvulta peräisin oleva torppa, jotka jäävät juhlaväen jälkeen uuden porukan käyttöön.

Juhlanäytelmässä katsotaan suomalaisia yhden suvun välityksellä lyhyin historiasykäyksin päätyen tulevaisuuteen, jolloin äkkiarvaamatta voivat tiet katketa eristysmuurein ja metsissä vilistä suomalaisugrilaisia pakolaisia. Kuvaavaa on, että hyvinvoiva väki veivaa ideologioihin ja elämäntapaan liittyviä asioita, eivätkä huomaa, mitä tapahtuu todelle tai mitä todella tapahtuu. Paljo puhe osoittautuu merkityksettömäksi. On aika vähän asioita, joilla lopulta on merkitystä. ”Kurjet tulevat aina joka kevät. Vain se on tärkeää.”

Kurkien merkitys hivelee eritoten minua, jolle jokavuotinen kurkien saapuminen on huippuhetki ja lähtö haikeuden lähde. Kurkien myötä näytelmässä välittyvät kiertokulku, lajitovereiden ryhmäturvan merkitys ja luonnon luonnollinen julmuus. Saision näytelmässä luonnolla on muutenkin suomalaisuuteen sopivasti keskeinen rooli. Näytelmässä kurkien lähtöön limittyy luonnon päätyminen epätasapainoon. Muutokset eivät tunnista maan rajoja: esimerkiksi jääkarhun elinympäristö on siinä tilassa, että karhu ottaa osaa viimeiselle matkalle.

Esityksessä on paljon yllätyksellisyyttä, mitä sirpalemainen eteneminen korostaa. Pidän pönöttämättömyydestä, ja lisäksi koomisten tilanteiden tiputtelu keventää aihelmien runsautta. Esimerkiksi jääkarhu paljastuu teatterikriitikoksi ja hylätyn ideologian Lenin-patsas raahataan kesämökkikorpeen – tällaisia absurdeja kohtia putkahtelee sieltä täältä. Kaikessa on kuitenkin asiaa takana, ja mikä parasta, pääosin selityksiä katsoja voi kaivella mielestään esityksen aikana ja pitkään sen jälkeen. Jonkin verran dialogissa osoitellaan, ei kuitenkaan puhkiopeteta. Kohtauksesta toiseen liu`utaan liukkaasti, ja tuntuu väkevästi siltä, että draamateksti ja Laura Jäntin ohjaus pelaavat samaan maaliin.

Henkilöihin en pääse syvälle, pidän heitä enemmänkin ihmisten edustajina. Sisaruussuhteesta irtoaa jotakin, elämäntavasta aatevaihteluineen yhtä ja toista. Vasta vähitellen luulen älyäväni, miksi historiapätkät ovat sellaisia kuin ovat: 1700-luvulla ei ollut varaa lapsihempeilyyn, kun lapsia kuoli solkenaan ja suomalaiset olivat Ruotsin valtakunnalle lähinnä tykinruokaa; 1900-luvun alussa nainen saattoi agitoida tasa-arvoa ja samalla epäsolidaarisesti rähjätä pikkuasioista; sota-aika näkyy vain lättäjalkaisen öykkärin, rintamakarkurin ja desantin tasolta. Nykyajassa muunmaalaiset muka-suvaitaan apulaisina tai tyttöystävinä, mutta pakolaiset rämpivät omin päin metsikössä. Ja aina voi tulla äkkikäänne, joka katkaisee kaiken. Sitä eivät itseensä käpertyneet eläjät oikein käsitä – Tuonelan virrallakin täytyy ottaa vielä yksi selfie.

Veli (Jukka Puotila) ja sisar (Tiina Weckström) kannattelevat tarinaa ennen, nyt ja tulevaisuudessa. Muut näyttelijät urakoivat joustavasti useita rooleja. Pyörivä lava rytmittää liikkeillään tapahtumien kulkua. Toistoelementtinä toimii perinteinen mökki aikojen saatossa. Tila rauhoitetaan vain sille, mitä tapahtuu lavalla: huomaan innostuvani siitä, ettei esityksessä käytetä videokuvaa (no, yksi lyhyt poikkeus on). Lumoava lavastusosa on viitteellinen metsä ja sen hengiksi heräävät, raukean ajattomasti sanailevat puut.

*

Bloggariklubilla Saisio sanoi kansan identiteetin muodostuvan siitä, että kansalla on kirjoitettua historiaa ja kirjallisuutta. Suomalaisuus merkitsee Saisiolle kieltä. Se näkyy esityksessä. Juhlanäytelmä aluksi hämmentää aikaloikilla ja puheen pulputuksella, mutta mitä enemmän tunteja ensi-illasta on vierinyt, sitä enemmän Koivu ja tähti minua viehättää. Runsaudesta ponnahtaa asioita, hetkiä, näyttämökuvia, jotka selittyvät nyt tai vaivaavat monimerkityksellisinä, hihityttävät tai vievät syntyihin syviin. Loppukuvat lautalla ovat hienoja ja avonaisia, ja kaikista tuhon enteistä huolimatta niihin sisältyy lohdullisuutta. Kukaan ei tiedä, mitä kaikkea on tapahtunut, tapahtuu nyt tai tapahtuu, kun kaikki loppuu. Kurjet kuitenkin tulevat taas keväällä.

– –

Koivu ja tähti
Kansallisteatteri 13.9.2017 (ensi-ilta)
Pirkko Saisio (teksti) ja Laura Jäntti (ohjaus)
Kati Lukka (lavastus), Tarja Simonen (puvustus), Morten Reinan (valot)
Rooleissa: Tiina Weckström, Jukka Puotila, Karin Pacius, Riku Nieminen, Heikki Pitkänen, Sonja Salminen, Petri Manninen, Harri Nousiainen, Elsa Saisio, Matti Lehtonen, Jukka-Pekka Palo, Katariina Kaitue, Paula Siimes
http://www.kansallisteatteri.fi/esitykset/koivu-ja-tahti/

P. S. Käsiohjelmassa on valaisevat tausta-artikkelit Topeliuksen sadusta ja uralilaisista kansoista.

 

4 kommenttia

Kategoria(t): Draama, Kirjallisuus, teatteri

Marjo Heiskanen: Mustat koskettimet

Tartun Marjo Heiskasen romaaniin Mustat koskettimet (Siltala 2017) illalla, jolloin selviää Mai Lind -pianokilpailun voittaja. Romaani alkaa epäonnistuneesta kisasoittoyrityksestä, mutta katsomassani suorassa tv-lähetyksessä kisavirtuoosi antaa sormien liverrellä koskettimilla pelotta ja epäilyksettä. Kuuntelen pianokilpailun finaalilähetyksen, siirryn kirjaan ja sitten virittelen kirjan kylkiäseksi siihen sovitetun Spotify-soittolistan. Fiktioesitys voi alkaa.

Hetkittäin epäilen selviänkö, sillä niin sisällä romaani on musiikissa ja muusikkoudessa – ja minä niistä ihan ulkona. On kuitenkin iloiten todettava, että sanojen soljunta ei syrji maallikkoa. Vaikka soittamiseen ja musiikkiin liittyvät kysymykset ovat keskeisiä, yhtä keskeistä on henkilöiden paikka suhteessa muihin ja itseensä.

Romaanin osat on nimetty musiikkitermein: Trio, Duo, Duo ja Sola. Aluksi on pianisti Sere, viulisti Laura ja sellisti Mats, lopulta enää Sere. Vai lopultako on jäljellä taka-alan assari? Huomio! Koko ajan mukana, katveessa seuraa assari-Sari, jota ei lasketa varsinaiseen lukumäärään – siinä yksi kimmoisa suhdetarkastelupiste.

Voimme ajatella, että assari kadehtii toisten unelmia, voimme tulkita hänen vain katkeruuttaan ärisevän, että halveksimalla tuhoavat elämänsä, mutta ikävä hänen on silti nähdä kaikki niin selvästi kuin näkee, kateellinen tai ei. Musisointi tuottaa mielihyvää, siksi siihen niin moni jää koukkuun ja ponnistelemaan, vaikka ei kannattaisi, ammatillisessa mielessä.

Musiikia kuvaillaan lumoavasti, etenkin tunteita, joissa yhteissoitto sujuu. Sulautuminen yhteissoiton virtaan on kirjan monille henkilöille ainoa tapa päästä kosketukseen itseen ja toisiin. Kun sitä ei saavuta, on koko elämä epätahdissa.

Hankaukset, säröt, epävarmuus ja huonoudentunteet välittyvät väkevästi. Ei ole epäilystäkään, miten kilpailuhenkistä muusikkous on. Soittaja on niin hyvä tai huono kuin on viimeisin esitys – muusikkona ja ihmisenä.

Mustata koskettimet.jpeg

Mustat koskettimet soi moniäänisesti. Kaipa kerrontaa voisin pitkälti kuvata musiikkitermein ainakin polyfoniseksi. Kaikkitietävä kertoja tunkeutuu kerrontakohteiden mieleen, luonteeseen, tilanteisiin, nykyisyyteen ja menneisyyteen. Upeasti joustavat tilanteesta ja henkilöstä toiseen siirtymät tai yhtäaikaiset äänet – myös soraäänet mutta jotain myötäilyjäkin on havaittavissa. Merkillepantavaa on se, että teema kuljettuu ennalta-arvaamattomasti.

Kertoja vetää mukaan minut ja kirjan lukijakollektiivin osoittelevasti, tietoisesti, herkullisen omavaltaisesti tyyliin ”Tapaamme trion harjoittelemasta Matsin kotoa”. Sehän saattaisi olla ärsyttävää, vaan ei ole. Kertoja ikään kuin lavastaa tilanteita, tarjoaa ne fokusoituina, tarkentaa lukijan katseen – en silti voi olla varma, johdatteleeko hän minut suoraan kohteeseen vai harhaan.

Sujuvuus, syvyys, terävyys ja leikkisyys, kipeys, julmuus – kaiken kirjo kielessä ja kerronnassa herättävät ihastuksen tunteen. Tekstissä on myös pistävyyttä ja piikkejä, esimerkiksi assari-Sarin silmin usein monomaaninen ja omahyväinen Sere esiintyy nimellä p-nisti – kuvaavaa, ilkeää, ilmaisullista.

Hetkittäisiä herpaantumisen merkkejä koen romaanin loppupuolella ja havaitsen tiivistämisen tarvetta, mutta kirjaan sovitetun soittolistan soidessa taustalla nautiskelen harvinaisen omaperäisestä verbalisoinnista finaaliin asti.

P. S. Mustat koskettimet käynnistää osaltani taiteilijaromaanihaaste-postaukset. Julistin haasteen avatuksi tänään.

Taitelijaromaani
– –

Marjo Heiskanen
Mustat koskettimet
Siltala 2017
romaani
352 sivua.
Lainasin kirjastosta.

Soptify-soittolista löytyy romaanin nimellä.

Romaanista Omppu on kirjoittanut. ”Heiskanen kirjoittaa järkyttävän kunnianhimoisesti ja hyvin.” Kyllä.

4 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Taiteilijaromaani

Taiteilijaromaanihaaste

Tämän vuoden mittaan olen havahtunut siihen, että monissa lukemissani kirjoissa päähenkilö on taidealalta. Keskushenkilöinä on ollut etenkin kirjailijoita, kuvataiteilijoita ja muusikoita. Siispä on aika tehdä katselmus taideromaaneihin, joten haastan sinut postaamaan niistä. Koska en juuri nyt muista yhtään tanssitaiteen edustajaa romaanihenkilönä, julistan haasteen päättyvän 29.4. eli kansainvälisenä tanssitaiteen päivänä.

Taiteilijaromaanihaaste

1. Ilmoittaudu mukaan tämän postauksen kommentissa.
2. Postaa ainakin yhdestä romaanista, jossa taiteilijuus, taiteilija tai taide on keskeistä. Taiteilija voi olla fiktiivinen tai faktisesti taiteillut. Mikä tahansa taideala käy. Viittaa postauksessa haasteeseen (#taiteilijaromaani) ja käytä halutessasi taiteilijaromaanihaasteen banneria.
3. Julkaisen koontipostauksen 29.4.2018.
– Liitä siihen linkki juuttuusi/juttuihisi.
– Voit myös kirjoittaa oman koosteen pohtien taiteilijoiden määrää, laatua, merkitystä tai ylipäätään taiteilijuutta romaaneissa. Liitä oma koostejuttusi linkki koontipostaukseeni.
4. Teen yhteenvedon haasteesta ja julkaisen sen 1.5.2017.

 

Taitelijaromaani

Lähiaikoina esimerkiksi olen postannut Paul Austerin romaanista 4321 ja Kjell Westön romaanista Rikinkeltainen taivas, joissa kirjailijuudella on iso rooli. Mieleenpainuvia valokuvaajia on ollut esimerkiksi Arturo Perez-Reverten (Taistelumaalari) ja Pauliina Vanhatalon (Pitkä valotusaika) romaaneissa. Kevääni kirjakuvataiteilija oli päähenkilö Joel Haatelan romaanissa Mistä maailmat alkavat. Arkkitehti kaupunkivisualistina löytyy Pasi Ilmari Jääskeläisen Väärän kissan päivä – romaanista, ja näyttelijöitä esiintyy Sadie Jonesin kirjassa Ehkä rakkaus oli totta. Noin muutaman mainitsen.

Tänään korkkaan taiteilijaromaanihaasteen Marjo Heiskasen muusikkokirjalla Mustat koskettimet. Julkaisujonossa odottavat juttuni Mila Teräksen Schjerfbeck- ja Kati Tervon Thesleff-romaaneista sekä Anna-Leena Härkösen uusimman romaanin kirjailijakuvauksesta. Varsinainen tuplajättipotti on Asko Jaakonahon romaani Valon juhla Katri Valasta ja Olavi Paavolaisesta. Ja lisää aivan varmasti ilmestyy toukokuun loppuun mennessä.

P.S. Tämän haasteen rinnalla kannattaa pitää mielessä Oksan hyllyltä -blogin Naisen tie -naistaiteilijaelämäkertahaastetta. Ainakin minä odotan Kati Tervon Thesleff-romaanin Iltalaulaja rinnalle pian ilmestyvää elämäkertaa Minä maalaan kuin jumala.

17 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Romaani, Taiteilijaromaani

Asko Sahlberg: Amandan maailmat

Asko Sahlbergin romaani Amandan maailmat (Like 2017) vaikuttaa ajankohtaisena ja paikattomana. Tarina voisi tapahtua Suomessa, Ruotsissa tai muualla Euroopassa – maailmalla nyt ja huomenna.

Romaanin Amanda on 85-vuotias tervaskanto, joka elää eristäytynyttä elämää mökkirähjässään. Naapurissa asuva eläkeläis-leskimies-Jansson auttaa tarvittaessa, joskin jotkut osat naapurusten YYA-sopimuksesta hämmentävät. Käänteen Amandan elämään aiheuttaa pieni pakolaispoika. Ihmisenä ihmiselle oleminen pakottaa Amandan toimimaan toisin kuin koskaan ennen.

Tunnen, että Sahlberg esittää minulle kysymyksen: mihin riittää yhden Amandan inhimillisyys, jos joku muu sallii toiminnan, jossa ihmisellä ei ole koskemattomuutta eikä arvoa?

amandan maailmat.jpeg

Sahlberg julistaa nyt entistä selvemmin. Syrjäytyneiden ja syrjäytettyjen heikosta asemasta ei ole epäilystä. Hieno sisarteos Irinan kuolemat on uutukaista hienovaraisempi. Sama keskeisteema kummassakin toistuu eli viattomien kohtalo, kaltoinkohtelu. Mielestäni Amanda-vanhus vertautuu hylkiölapsiin: Amandaa on kohdeltu heikkolahjaisena ja häntä on vahingoitettu suojeluksesta huolimatta.

Sahlberg taitaa waltariaanisen lavean historiapoosan – MOT: Herodes ja Pilatus. Minua hän puhuttelee etenkin Amandan maailmojen kaltaisissa tiiviissä teksteissä, joiden taiturimaisen tiheän ja ilmaisuvoimaisen sanonnan hän hallitsee niin kuin esimerkiksi romaanissa He tai Irinan kuolemat. Näin tunnelmaan ja mielentilaan liu’uttaen alkaa Amandan maailmat:

Pihalta aamuisin kaikkoavat varjot saivat Amandan ajattelemaan ihmisiä, jotka eivät tulleet koskaan tapaamaan häntä. Ehkä nuo ihmiset olivat muuttaneet muualle, ehkä he olivat kuolleet. Ehkä heitä ei ollut koskaan todellisuudessa ollut – myös varjot tuntuivat joinakin kalpeina aamuina epätodellisilta, unista unohtuneilta. Niiden imeydyttyä kasvavaan valoon ne alkoivat tuntua hävyttömän ihmisen keksimältä valheelta.

Pääsin tapaamaan Amandan mielenmaailmoita, joiden päällä leijuu utu, mutta välillä se kirkastuu paljastaen nykyisyyttä ja mennyttä. Kuluneesti voisin sanoa, että Sahlberg on pienen ihmisen humaanilla asialla, ja vaikka hetkittäin tarinassa on ennalta-arvattavuutta ja osoittelua, Amandan maailmat kannattaa ehdottomasti lukea. Sievistelemättömästä elämän rujoudesta irtoaa huikean kauniita ailahduksia ja mieltä horjuttavia hetkiä.

Romaanin loppu rutistaa sisuskalut kasaan. Siinä ympyrä ikään kuin sulkeutuu, ja minä jään miettimään niitä, joita ei kukaan muista, joista ei kukaan välitä elävinä eikä kuolleina. Kirjallisuuden monista tehtävistä mainitsen rutistamisen ja ravistamisen. Ne Sahlberg osaa.

– –

Asko Sahlberg
Amandan maailmat
Like 2017
(pienois)romaani
137 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

Postaan samanaikaisesti kahden muun blogin kanssa: Kulttuuri kukoistaa ja Reader, why did I marry him?. Kihelmöi, mitä kollegat kirjoittavat.

 

10 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Lukutaitopäivä & Komisario Palmu selkokielellä

Kansainvälinen lukutaitopäivä 8.9. muistuttaa siitä, miten merkityksellinen lukutaito on ihmisen hyvinvoinnille. Viidennes maailman aikuisista on lukutaidottomia, mikä on monitahoinen terveyteen, toimeentuloon ja tasa-arvoon vaikuttava riskitekijä. Myös lukemisen vaikeudet tuottavat samanlaisia riskejä. Suomessa kuvitellaan, etteivät lukutaito-ongelmat juurikaan koske meitä ja unohdetaan, että täkäläisistä on ainakin 10 % lukijoita, jotka eivät selviä kirjallisista lomakkeista, ohjeista tai muista asiointiteksteistä.

Lähes 30 vuotta on Suomessa kehitetty selkokieltä, kielimuotoa, joka tukee osallisuutta ja tasa-arvoa. Selkokieli on sanastoltaan, rakenteeltaan ja sisällöltään yleiskieltä helpompaa. Näin mahdollistuu mahdollisimman monille tekstien ymmärtäminen ja siitä nauttiminen. Selkokielellä esimerkiksi Yle julkaisee päivittäin uutisia, ja myös selkokieliset esitteet ja verkkosivut ovat yleistyneet. Selkokielisiä tieto- ja kaunokirjoja ilmestyy vuosi vuodelta enemmän. Silti esimerkiksi selkokirjat eivät juurikaan ylitä medianäkyvyyskynnystä, joten selkomateriaalit jäävät suurelta yleisöltä piiloon. Moni lukemisesta kiinnostunut mutta vaikeisiin teksteihin kompastuva hyötyisi selkokirjojen myötä tunteesta: lukeminen sujuu, teksti on ymmärrettävää ja kirjan lukeminen herättää elämyksiä.

Selkokirjailija Pertti Rajala on noin sadan selkokirjan tekijä. Hän on kirjoittanut kaikenikäisille kaikenlaista. Viimeisimpiä tietokirjoja on esimerkiksi kotimaan juhlavuoteen sopiva 100 totuutta Suomesta. Viime vuosina häneltä on ilmestynyt useita klassikkomukautuksia kuten Juhani Ahon Rautatie tai Stevensonin Aarresaari. Viimeisin selkokielelle kääntynyt klassikko on Mika Waltarin Komisario Palmun erehdys (Avain 2017).

Komisario Palmun erehdys

Selkokirjaksi Komisario Palmun erehdys ei ole helpommasta päästä esimerkiksi jo siksi, että se on lähes 200-sivuinen. Kappaleet ja osin myös virkkeet ovat aika pitkiä, eikä tekstin rivitys aina etene perusselkoperiaattein. Jännitysjuoni on tietysti melko polveileva, mutta lukija autetaan alkuun henkilöluetteloin ja joka luvun alun johdattelutiivistyksin. Jälkimmäiset toimivat oikein hyvin tarinan kannattelijoina.

Pidän kirjassa siitä, että siinä säilyy mainiosti alkutekstin henki. Seuraavan sitaatin alkuvirke voisi olla selkokirjoittamisen määritelmästä mutta onkin Palmun rikostutkintametodiikkaa:

Erotetaan jutusta kaikki epäolennaiset asiat
ja henkilöt, jotka eivät kuulu asiaan.
Kuta pidemmälle pääsemme, sitä enemmän
murhaaja alkaa pelätä.
Nyt hän on tehnyt jo kaksi ratkaisevaa erehdystä.
Ne eivät riitä osoittamaan murhaajan
syyllisyyttä, mutta ne osoittavat,
että hänen hermonsa tulevat pettämään.

Henkilöt välittyvät särmikkäinä ja eloisina. Komisario Palmun persoona erottuu ilahduttavan ärhäkkänä, ja murhatarinan muut henkilöt vilahtavat sopivan erikoisina hahmoina. Minäkerronta sopii mainiosti kuvailemaan tapahtumia ja henkilöitä tarkkailijan tavoin. Myös muiden ääni kuuluu sujuvassa dialogissa, ja takautumakertomukset erottuvat kursivoituina.

Teksti etenee liukkaasti, joten uskon kirjan innostavan lukijoita, jotka haluaisivat lukea dekkareita, mutta kavahtavat tiheätekstisiä romaaneita lukemisen hitauden ja hahmottamisen vaikeuksien vuoksi. Rajalan Palmu on helppolukuinen kirja, joka toivottavasti lisää Waltari-lukijakuntaa.

Komisario Palmun erehdys on tunnettu riemastuttavana elokuvana, ja siitä on napsaistu muutama pysäytys kirjan kuvitukseksi. Iki-ihana lounaskohtaus, jossa Palmun apuri Kokki puhkeaa laulamaan ”Silmät tummat”, on kirjassa mukana – tilanteesta voi myös nauttia tekstin rinnalla vaikkapa Youtube-klippinä.

Infonurkka

Selkokirjauutuuksia löydät Selkokirjaesitteestä ja Selkokeskuksen selkokirjasivuilta, jossa voi selata tietoja uutuuksista ja tehdä hakuja selkokirjatietokannasta.

Esimerkkejä selkokaunokirjoista

Jännitys, kauhu ja seikkailu
Tapani Bagge, Alligaattori (Avain 2017)
Leena Lehtolaisen Maria Kallio -sarjasta viisi osaa, viimeisin Tuulen puolella, mukautus Leena Kaivosoja-Ukkola (Avain 2017)
Reijo Mäki, Pimeyden tango;  Vares-dekkari, mukautus Ari Sainio (Opike 2015)
Salla Simukan Lumikki-trilogian kaksi ensimmäistä osaa Punainen kuin veri ja Valkoinen kuin lumi, mukautus Hanna Männikkölampi (Avain 2017)
Bram Stoker: Dracula, mukautus Ari Sainio (Opike 2017)

Fantasia
Maria Turtschaninoffin Helsingin alla, mukautus Leena Kaivosoja-Ukkola (Opike 2016)
Satu Leisko, Unohtuut maa (Opike 2014)

Klassikot
Juhani Aho, Rautatie, mukautus Pertti Rajala (Opike 2016)
Anna-Leena Härkönen, Häräntappoase, mukautus Johanna Kartio (Opike 2013)
Rudyard Kipling, Viidakkopoika, mukautus Pertti Rajala (Avain 2016)
R.L. Stevenson, Aarresaari, mukautus Pertti Rajala (Avain 2015)

Huomaa myös selkokieliset Raamattu, Kalevala, Seitsemän veljestä, Romeo ja Julia, Robin Hood – ja monet muut.

Novellit
Panttivanki ja muita kertomuksia, nykykirjailijoiden novelleista selkomukautuksia, mukautus Ari Sainio (OPH 2015)

Runot
Tuija Takala: Kierrän vuoden (Opike 2016)
Tuija Takala: Onnen asioita (Avain 2017)

Muista myös tämä: Turun ja Helsingin kirjamessuilla on selko-ohjelmaa.

– –

Mika Waltari
Komisario Palmun erehdys
Selkomukautus Pertti Rajala
Avain 2017
192 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

5 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus, Selkokirja