Päivittäinen arkisto: syyskuu 29, 2017

Martina Haag: Olin niin varma meistä

Petra oli viitisentoista vuotta varma avioliitostaan. Mies kuitenkin pettää ja jättää, ja Petra vain tuijottaa sokeana odotushorisonttiinsa. Tämä on yksi puoli Martina Haagin romaanista Olin niin varma meistä (Atena 2017). Toinen on kolmen viikon reissu Lapin erämökkiin.

olin-niin-varma-meista

Nykyhetki tapahtuu tunturimaisemissa. Siellä Petra kirjoittaa erostaan. Samalla lukija saa takaumat eron vaiheista ruotsalaiseen tapaan. Kaikella kunnioituksella nyt vaivun stereotypioiden valtaan samoin tavoin kuin Petra kuvaa norjalaisvaeltajat vain omahyväisen pöyhkeinä.

Ero ruotsalaiseen tapaan siis näyttää tältä: ulkoisesti hillitynhallitun naisen tukahdetut aggressiot syövät naista sisältäpäin hulluuden partaalle. Kaiken keskellä petturimies vaikenee tai uskottelee, että erohan sujuu hyvin. Tätä on tuskastuttava seurata. Petran roikunta ex-mieheksi liukuvassa niljakkeessa on myös turhauttavaa, mutta on se myös uskottavaa, sillä Petra on sellainen, uskollinen ja sitoutuva, muutoksia kammoava.

Nyt on kaikki toisin. Kaikki pitää tehdä ensimmäistä kertaa. Minun on koettava ensimmäistä kertaa kaikki muutkin kuin vain juhlapyhät, kuten juhannus, syntymäpäivät ja jouluaatot. Kaikki tapahtuu ensimmäistä kertaa. Jos paistan lampaankyljyksiä, ajattelen: Kun viimeksi paistoin lampaankyljyksiä, olin naimisissa, nyt olen yksin. Vihaan avioeroja. Haluan ihmissuhteiden olevan ikuisia. Toivon vieläkin salaa, että ABBA palaa yhteen.

No tulee se sieltä. Lapin hiljaisuudessa Petra kirjoittaa: ”Nyt riittää.” Vai kirjoittaako? Onko sen kirjoittanut joku toinen? Kierosti romaaniin kuljetetaan kauhuviboja. Koska olen pimeänpelkoinen pikkurasahduksista säikkyvä henkilö, teksti paikoitellen aiheuttaa hermostuneisuutta. Ulkoisen uhan tuntua on tunturimökissä sisäisen myllerryksen ohella, mutta hienoista lässähtämistä on kauhupuolella havaittavissa. Loppu vetää niin sanotusti tunturipolun mutkat suoriksi.

Ihmettelen kyllä, miten Petra päätyy mökkivahdiksi. Vähän sitäkin päivittelen, miten pariskunnan pojat häilyvät hahmottomina. Tunturin pelkoelementeistä vihjaillaan osoittelevasti. Sellaista vasemmalla kädellä vetoa tekstissä vieroksun. Jätetyn naisen tunneheilahtelut kyllä tavoitetaan. Se onkin kirjan päätarkoitus: yhden naisen vaellus odotusten romahtamisesta uuteen alkuun. Petetyt ja jätetyt saavat vertaistukea – kukapa ei olisi niiden tunteiden kanssa taistellut. Kaikkien ei kyllä sen takia tarvitse matkustaa tunturiin.

– –

Martina Haag
Olin niin varma meistä
suomentanut Riie Heikkilä
Atena 2017
212 sivua.
Sain ennakkokappaleen kustantajalta.
Muita lukijoita ainakin Annika, Leena Lumi, Lukutoukka, Mai, Mari A. ja Ulla.

Päähenkilö on ammattikirjailija ja kirjoittaen hän pyrkii kriisiään selvittämään Lapin-matkailun lisäksi. Siispä se on mukana taiteilijaromaanihaastekirjoissani.

Taitelijaromaani

 

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Naistenviikko, Taiteilijaromaani

John Boyne: Poika vuoren huipulla

Natsiaihe ei kulu. Sen toistaminen toivottavasti pitää meitä varuillaan. Aiheeseen palaaminen muistuttaa siitä, miten varkain kuka vain voi luiskahtaa aatteeseen, joka ei kunnioita ihmisoikeuksia. Tällä kertaa on John Boynen vuoro palauttaa vaara mieleen: Poika vuoren huipulla (Bazar 2017). Tämän postauksen julkaisu osuu sopivasti Rosa Liksomin Everstinna-romaanin perään, sillä kummassakin ympäristö liu’uttaa päähenkilöt fasismiin. Vaikkeivät nämä kaksi kirjaa paini aivan samassa sarjassa,  voi vertaillen katsella sotienvälistä aikaa ja sotavuosia Rovaniemen ja Keski-Euroopan näkövinkkeleistä (ja Everstinnassa lisäksi on paljon muuta)

Poika vuoren huipulla alkaa sodanvälisestä Pariisista. Ranskalaisen äidin ja saksalaisen isän kuusivuotias poika Pierrot jää orvoksi ja päätyy mutkien kautta Hitlerin alppimökille. Siellä pitää salata vanha nimi ja varhaisvuodet juutalaisystävineen. Huomaavaiseen pikkupoikaan vaikuttaa isännän valta niin kuin voi isättömään poikaan vaikuttaa.

Tarina avaa natsismiin lankeamista olosuhteilla, jotka maailamansotien välissä vallitsivat. Ensimmäinen maailmansota kylvi katkeruutta, vihaa ja parantumattomia henkisiä arpia. Sodasta selvinneet hoitivat vammojaan heikompia kiusaten sekä syntipukkeja etsien ja rangaisten. Joten vihan kierre jatkui – ja jatkuu.

Etenkin kaikkien kirjassa kuvattujen yhteisöjen tai tilanteiden kiusaamis- ja nokkimisjärjestys pistää miettimään, mistä ihmisiin ajasta toiseen kumpuaa vallankäyttö, jossa sallitaan summittainen ja myös järjestelmällinen muiden ihmisten rääkkääminen.

Poika korkealla vuorella

Poika vuoren huipulla ei tavallaan tuo mitään uutta natsiaiheeseen, mutta se onnistuu yhden kasvutarinan keinoin herättämään tunteita viattomuuden turmeltumisesta. Mitkä ovat ne mekaniikat, joilla hyvyys niin helposti nujertuu? Natsivastenmielisyydet ovat kirjassa odotettuja, mutta vielä vastenmielisemmäksi ne tulevat, koska ne ujutetetaan tajuntaan hyväuskoisen päähenkilön välityksellä. Tämäntyyppiset kirjat laittavat peilin eteen katsomaan, näytänkö minä vääryyksiä myötäilevältä lampaalta, valta-aatteeksi kasvavan liikkeen lammasmaiselta jäseneltä vai vastarintaliikkeen rohkelikolta.

Kirja hieman avaa minulle myös sitä, mitä monesti olen pohtinut. Miten sodasta selvinneet natsit ja hitlerjugendiin kasvatetut selvisivät: hautautuiko aate vai hellittiinkö salassa, painettiinko villaisella vai hävettiinkö? Romaanin tärkein viesti on:

– – ; sinulla on monta vuotta aikaa miettiä osallisuuttasi siihen kaikkeen. Älä kuitenkaan väitä itsellesi, ettet tiennyt.

Boynen kirjan kieli on selkeää. Tietynlainen naiivi ääni kerronnassa sopii siihen, että kuvattavana on 6 – 16 -vuotias lapsi. Kirja tavoittaa sen, mitä poika ei tajua mutta ympäristö ja lukija jälkiviisaana ymmärtävät. Siksi päähenkilöpoikaa ensin houkutellaan säälimään ja hänestä pitämään – ja sitten se sattuu. Mietin kyllä, että Hitlerin sijasta kirjan vaikuttajanatsihahmo olisi voinut olla ”tavallinen” upseeri, jolloin ei iljettävyys henkilöityisi niin ilmeisesti vaan saavuttaisi lisää siitä, miten tavikset taipuivat aatteeseen.

En ole Boynelta lukenut muita suomennoksia, mutta Poika raidallisessa pyjamassa elokuvana on tuttu. Poika vuoren huipulla taitaa kovin tietoisesti olla sen veljesteos. Kirja sopii etenkin nuorille – ja siksi myös aikuisille. Toistan: meitä on hyvä säännöllisesti muistuttaa, ettei taas käy niin kuin vain ihmisikä sitten.

– –

John Boyne
Poika vuoren huipulla
The Boy at the Top of the Mountain
suomentanut Heli Naski
Bazar 2017
238 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus