Anna-Leena Härkönen sai juuri Suomi-palkinnon pitkästä ja monipuolisesta taiteilijaurasta. Tuorein teos Valomerkki (Otava 2017) on romaani masennuksesta. Härkösen taiteilijaromaanissa Anita tippuu depression mustaan kuiluun kesken kirjankirjoitusprosessin. Niin hänelle käy uuvuttavasti kirja kirjalta, kerta kerralta pahemmin.
Ansiokkaasti kirja kertoo päähenkilön suulla siitä, miten ainoa oikea elinkeino tuntuu samalla pahemmalta kuin kuolema. Kirjoitusprosessin vaiheita yhdistettynä syvenevään masennukseen avataan konkreettisesti. Angstin ankeus, masentuneen itsekeskeisyys ja ajatuskierteeseen hirttäytyminen välittyvät arkisesti – elävästi. Kepeä kerronta kohtaa sattuvat ja satuttavat syöverit.
Kirjoittamisen pakko ja samalla siihen liittyvä ylivoimaiselta tuntuva luomisen tuska alkaa tuntua Anitasta yhdistelmältä, jota hän ei enää 50 täytettyään kestä. Hän on valmis kuolemaan mutta haluaa itse valittuun kuolinhetkeen ystävän rinnalleen. Pelkkä tietoisuus siitä hänelle riittäisi. Niin Anita uskoo. Anitan isän kuolema tuntuu olevan teemallinen alateksti: rinnan kulkevat todellinen menetys ja kertojan oma kuvittelukuolema, jolla hän jahtaa ystäviään ja aviomiestään.
Pidän siitä, että romaanin avioliitto kuvataan lempeänä. Aviomies ymmärtää ja kestää: vaimo saa skitsoilla, se on osa häntä, se on osa yhteiseloa. Pidän myös siitä, että masennuksen lisäksi kirjassa korostuu toinen tärkeä aihe, ystävyys, jolle leimallista on suoruus ja huumori.
– Älä huuda mulle. Se eutanasiapaska on nykyaikaa. Päivitä ittes, pappa!
– Helvetin hermoheikko pikku diiva!
– Saatanan kärttyinen vanha homo?
– Äitis oli kun sua teki!
– Vittu!
– Tuommosta tötteröintiä sun touhus. Mutta odotellaan ku elämän laikka hioo vähän kulmia pois niin kyllä sustakin vielä ihminen saadaan.
– Susta ei saaha ihmistä mitenkään.
Alamme nauraa.
Romaanissa kuvataan pitkää ystävyyttä, jota kannattelevat rituaalit ja vankkumaton luottamus. Siitä esimerkkinä poimin edellisen sitaatin. Kirjassa on myös kollegiaalista ystävyyttä. Tärkeältä tuntuu kuitenkin sen kuvaus, mitä rohkeutta vaatii katkaista ystävyys, joka on alkanut tuntua pahalta tai aikansa eläneeltä. Romaanissa kerrotaan myös ammattiin liittyvästä pitkästä kirjailija-kustannustoimittaja-suhteeesta, jonka katkeaminen tuo turvattomuutta.
Härkönen osaa sorkkia tavalliselta tuntuvia asioita mutkattomasti mutta myös kärjistäen ja provosoiden. Ajattelen, että lopulta koko romaanin asetelma on provosointia: kaiken kauhean ratkaisuna voi kuoleman ajatuksella teoreettisesti hekumoida, mutta kun oikeasti onkin kuolla, teoria kääntyy itseään vastaan. Ravistelu elävien kirjoihin on paikallaan, ja se käy kokeneelta kirjailijalta olemisen sietämättömällä keveydellä. Valomerkki on virkeää viihdytysproosaa vakavista asioista.
– –
Anna-Leena Härkönen
Valomerkki
Otava 2017
romaani
252 sivua.
Lainasin kirjan ystävältä.
Valomerkistä on paljon postauksia, esimerkiksi Kulttuuri kukoistaa, Järjellä ja tunteella, Kirjasähkökäyrä ja Opus eka.
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 