Päivittäinen arkisto: 8 lokakuun, 2017

Toinen tuntematon

Väinö Linnan romaani Tuntematon sotilas (1954) on ylittämätön suomalainen sotaromaaniklassikko. Kun paraikaa valmistaudumme kolmannen elokuvaversion ensi-iltaan, on paikallaan palata alkuperäisteokseen tai ruokkoamattomaan Sotaromaani-versioon (2000). Tärkeäksi rinnakkaislukemistoksi on juuri ilmestynyt novellikokoelma Toinen tuntematon (WSOY 2017).

Kirsi Pihan ideasta kirjoittaa Tuntemattomaan pohjautuvia naisnäkökulmaisia novelleja syttyi 22 kirjailijaa. Pihan pysäyttivät isoisänsä vaimolleen rintamalta lähettämät kirjeet, jossa eli toinen ihminen kuin Pihan tuntemassa isoisässä. Tästä kimpoaa toisten tarinoiden tärkeys. Pitäydyn siinä, en pohdi Suomi 100 -teemaa, itsenäisyysjuhlintaa sotamuisteloihin pitäytyen, leffapuffituoteperhekimaraa tai muuta aiheen oheista. On vain tämä kirja.

*

Novellikokoelman rakenne on lukijaystävällinen. Joka novellia edeltää sitaatti Linnan romaanista, jolloin lukija pääsee orientoitumaan, mikä romaanin henkilö ja minkälainen tunnelma tai tilanne on novellin lähtökohtana. Tuntemattoman sotilaan mieshenkilöistä suoraan tai mutkan kautta fokus siirtyy naisiin. Joukossa on romaanissa mainittuja kuten jokkantiita tanssahteleva Veruska, Rokan Lyyti tai Kariluodon vihkilomalla naitu vaimo. Mukana on myös Linnan kirjassa nimettyjä tai nimeämättömiä rintamalottia ja nimettömäksi jääneitä sotilaiden äitejä, vaimoja, lemmittyjä, siskoja, tyttäriä, tuttavia.

Novelleissa on kotirintaman naisia, rintamalla toimivia naisia, valloitettujen alueiden naisia tai sota-aikoja muistelevia naisia. Luonnollisesti näin moniääninen kokoelma on kirjava, hyvällä tavalla. Toinen tuntematon on tämän päivän kotimaista lyhytproosaa valottava katsaus. Vain aihe yhdistää, mutta sitä lähestytään hyvin eri tavoin, tyylein, kielimuodoin ja kerronnallisin ratkaisuin.

*

Todella moni novelli säväyttää minua. Ymmärrän hyvin, miksi esimerkiksi seksuaalisuus nousee useissa novellissa. Aikaa on kulunut sodasta, nyt nähdään ääriolojen miesten ja naisten kohtaamisten todennäköisyydet muuten kuin sensaationa tai rienaamisena. Useissa novelleissa kuvataan myös hyytäviä hetkiä, kun kotia lähestyy pappi mustan palttoon helmat lepattaen, kuolinuutista viestien.

Tavallisiin tarinoihin tuovat toisenlaisen kulman esimerkiksi novelli kotirintamalta, jossa on venäläisiä sotavankeja (Mikko Kalajoki), tai vähän käsitelty kaunokirjallisuusaihe suomalaisista sotarikoksista Karjalassa ja valloitettujen naisten kohtalo sodan jälkeen (Katja Kettu). Myös sotaoikeuden tuomitseman nuorukaisen hautajaiset järkyttävät (Tommi Kinnunen).

Tuntemattoman ikonisista hahmoista Koskela lähes sivuutetaan. Lammion kohtalo jää romaanissa auki, joten novellikokoelmassa on häneen liittyen kaksi erilaista ratkaisua. Minuun jää pitkäksi aikaa vaikuttamaan Joel Haahtelan kuvaus. Lehtokin mainitaan monesti, ja eritoten Sirpa Kähkösen Lehto-taustoitus säväyttää. JP Koskisen Lahtisen äiti kikkelikirkossa kertoo sanojaan enemmän. En voi tässä jokaista vaikuttavaa novellia pikakelata tai mainita, mutta otan vielä esille kaikkien sotapelkoisten symbolin Riitaojan: Petri Tammisen novellin eri näkökulmat kotirintamalta vievät tajuamaan yleisen ja yksityisen vaikutuksia, rintaman ja kotirintaman todellisuuden eroja. Ja nyt yli 70 vuotta sodan jälkeen näemme taas kaikki toisin taustoinemme, tietoinemme ja kokemuksinemme. Ei sitä paremmin voi sanoa kuin Hanna Weselius novellissaan:

Maailmassa tapahtuu asioita, ja heti tapahduttuaan ne muuttuvat kieleksi, kun niitä aletaan ajatella ja niistä aletaan puhua ja kirjoittaa. Sillä hetkellä kaikki hämärtyy, asiayhteydet muuttuvat ja todellisuus ja myytit alkavat sekoittua. Sota oli totta, sotilaiden vuotavat saappaat kylmässä mudassa ja verisiksi hiertyneet jalkarätit olivat totta, mutta myöhemmille sukupolville siitä kaikesta jäävät vain tapahtumille annetut merkitykset ja käsitteet – historia, tarinat ja laulut. Kuka sen kirjoittaa, kuka tarinat kertoo, kuka laulut laulaa, ja kenelle?

 

Toinen tuntematon

*

Toinen tuntematon saa vaikuttumaan. Se on – kuten jo totesin – kirjallisesti monipuolinen. Eduksi on, jos lukija on lukenut Tuntemattoman sotilaan, siten novellit aukenevat, saavat tulkintatukea. Lisäksi novellikokoelma on tärkeä kirja välittämään tunteita ja kokemuksia ääriolosuhteista. On tosiasia, että Suomi on sotinut, joten joka sukupolvelle kirjassa on mietittävää sodan vaikutuksista ihmisiin sodan aikana ja sen jälkeen. Yhä tänään.

Kirja on väkevä kokemus. Ainahan se on, mutta nyt myös erityisesti. Isäni kuului viimeisiin sotaan joutuneisiin ikäluokkiin. Hän puhui paljon sodasta muttei henkilökohtaisella tasolla. Luin teininä Tuntemattoman sotilaan ja se sai minut jotain käsittämään isäni kokemuksista – ja arvostamaan hänen selviämistään. En sitä voi hänelle enää kertoa, sillä veteraanin kuolemasta tulee kohta vuosi. Mutta tunnen hänet, muistan. Ja vaikka jotain jää jokaisesta tuntemattomaksi, aina voi vaalia sitä, minkä tuntee – ja tutustua lisää. Kirjallisuudenkin avulla.

– –

Toinen tuntematon
toimittaneet Johanna Catani ja Lari Mäkelä
WSOY 2017, julkaistu yhteistyössä Ellun Kanojen kanssa
22 novellia
376 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

Toisen tuntemattoman marssia voi seurata esimerkiksi kirjan kotisivulla tai Facebookin Toinen tuntematon -sivulla. Kirjan novellien kirjoittajat:

Toinen tuntematon2

6 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Novellit

Turun kirjamessuilla lauantaina

Väkeä vilisee messukäytävillä, kirjoja hiplataan, kirjailijoiden haastattelupisteillä kuhistaan, nimikirjoitusjonoissa jaksetaan odottaa kirjailijan signeerausta ja kassakoneet kilahtelevat. Kirjamessuilla saa mitä tilataan: kirjasäpinää.

Minun messupäivääni vaikutti kuluneen viikon mediateema, joka torstaina pääsi aivan lööppiin (Ilta-Sanomat 5.10.2017) asti. Siksi valitsin kaksi pääkokemusta messuraporttiini. Siksi valitsin kaksi melko marginaaliin jäävää kirjallisuusaihetta.

lööppi

Runokritiikki

Kolme runokriitikkoa keskusteli aiheesta, mikä on olennaista runokritiikissä. Pienilevikkinen kirjallisuus tuppaa jäämään hupenevien kulttuurisivupalstojen poisto-osastolle, vaikka Mervi Kantokorpi kiteytti lyriikan merkityksen paljonpuhuvasti: ”Runous on ihmiskunnan äidinkieli.”

Miikka Laitinen pitää tärkeänä antaa kaikenlaiselle kirjallisuudelle mahdollisuus. Kriitikko taistelee kaikin keinoin saadakseen tilaa myös runoudelle. Mielenkiintoisesti keskustelun mittaan tuli esille se, miten runolla on aikansa ja paikkansa – ja eri paikka myös kriitikon ajassa. Laitinen totesi kerran teilanneensa runokokoelman, jonka arvon hän on sittemmin aikojen saatossa ymmärtänyt merkittäväksi.

Siru Kainulainen puhui paljon siitä, mitä hallaa tehdään toistelemalla ajatusta runojen vaikeudesta. Se voi estää tarttumasta runokirjoihin, vaikka lähtökohta on se, että lukija saa mahdollisuuden kohdata runon kokemuksena. Kainulainen sanoi runojen lukemisesta, myös kriitikon runojen lukemisesta: ”Lukemalla ja kuulemalla kirjallisuutta oppii kirjallisuutta.” Kritiikki eroaa yksityisestä lukukokemuksesta siten, että kritiikissä ei heti hypätä lausumaan hyvä/ huono/tykkään/en tykkää -ajatuksia, vaan kritiikki perkaa auki teoksen lähtökohtia.

Mervi Kantokorvi kertoi tavoitteestaan kriitikkona: hän haluaa sytyttää lampun, kiinnostuksen runoihin. Hän kirjoittaa usealle yleisölle yhtäaikaa: paljon, vähän tai ei ollenkaan runoja lukeville. Kaikkia luonnehdintoja, jotka karkottavat lukijoita, on vältettävä, esimerkiksi epiteettiä ”kokeellisuus”. Oleellista on se, miten runo resonoi tässä ajassa, elämässä. Kantokorven mielestä runoudessa hiljaiset signaalit näkyvät ehkä ensin, mutta silti runous ja proosa ovat yhteydessä toisiinsa joka ajassa.

Jenni ja sauli

Kuluneen kirjakauden menestysrunokirjan toimittaja Jenni Haukio puolisoineen messuväen keskellä. Hienoa, että runot päätyvät koteihin myös tällaisessa paketissa kuin Katson pohjoista taivasta. Ja sitten sen perään jokainen voisi ostaa jonkun uuden runokirjan.

Runokritiikkikeskustelusta innostuneena menin pöyhimään yhden kustantajan tarjontaa ostaakseni tietyn uutuusrunokirjan. Kirjavyörystä löytyi vain kolme runoteosta:  Jenni Haukion toimittama antologia sekä näyttelijä-kirjailija Antti Holman ja tangokuningas-Mäkimattilan runokirjat. Sillälailla – sellainen valinnavara ja runotarjonta.

Selkokirjapaneeli

Kustannustoimittaja Katja Jalkanen haastatteli sadan kirjan miestä Pertti Rajalaa, melkein sadan kirjan miestä mutta ensimmäisen selkoromaanin kirjoittanutta Tapani Baggea ja ensimmäiset selkomukautukset tehnyttä Hanna Männikkölahtea. Selkokirjat on yksi vaihtoehto, kun tarjotaan vähän lukeville tai lukemisen vaikeaksi kokeville luettavaa.

selkopaneeli

Miten onnistuinkaan ottamaan vakavan kuvan eloisasta ja iloisesta keskustelusta? Kuvassa Pertti Rajala, Tapani Bagge, Hanna Männikkölahti ja Katja Jalkanen.

Pertti Rajala totesi, että kaikilla on kulttuurinen oikeus kirjallisuuteen – siksi on selkokirjoja. Pitää olla kiinnostavia ja koskettavia kirjoja myös helppoa kieltä tarvitseville. Tapani Bagge kiertää paljon kouluissa, ja hänelle opettajat ihmettelevät, että tutkimustulos heikkojen lukijoiden osuudesta oli yllätys. Opettajat arvioivat mutu-tuntumalla, että heikkojen lukijoiden osuus on enemmän kuin noin 10 % ikäluokasta.

Rajala on paljon mukauttanut klassikoita, jotta kaikilla on mahdollisuus päästä osalliseksi. Hän on mukauttanut esimerkiksi KalevalanSeitsemän veljestäAarresaaren ja Rautatien. Uusin on Waltarin Komisario Palmun erehdys (Avain 2017). Myös uutta kirjallisuutta on tärkeä saada selkokieliseksi, jotta mahdollisimman moni pääsee jakamaan kokemuksia samoista kirjoista kuin muut. Hanna Männikkölahti on mukauttanut Salla Simukan Lumikki-sarjaa. Kaksi ensimmäistä osaa on jo ilmestynyt: Punainen kuin veri ja Valkoinen kuin lumi (Avain 2017). Lisää on tulossa. Männikkölahti haluaa mukauttaa myös kirjoja, joissa joka sivulla on jotain hauskaa.

Baggen selkoromaani Alligaattori on suoraan selkokieliseksi kirjoitettu kirja. Reipas äijätarina voisi osua vähän lukevien miesten makuun. Mutta miten tieto selkokirjoista saadaan leviämään, sillä media ei niitä noteeraa? Miten väärät ennakkoluulot ”erilaiseksi” leimaamisesta poistetaan? Siten, että selkokirjoja tarjotaan ”tavallisten” kirjojen rinnalla kotona, kouluissa, kirjastoissa ja mediassa.

Muuta

Viihdyin lukumyönteisessä kirjamessuhumussa. Messumieleeni jäivät vielä tällaiset väläykset:

– Tuomas Kyrön lapsuudenmuistot mummon hoivasta ovat siirtyneet mutkan kautta Mielensäpahoittaja-kirjoihin.

– Pirkko Saisio vaihtoi oitis kustantajaa, kun kustannustoimittaja alkoi ronkkia kirjailijan tekstiä lauserakenteita muutellen.

– Petri Tamminen on loihtinut vain kahteen kirjaan otsikon, muut ovat kustannustoimittajan kanssa syntyneitä (tai kustannustoimittajan ideoita).

– Lyhyt kohtaaminen Paula Havasteen kanssa ilahdutti, ja kirjailija vahvisti, että Kertte-sarja oli nyt tässä – jotain uutta on tulossa.

– Lukuseikkailu-kirjaa koskevassa haastattelussa iloittiin siitä, että lastenkirjoissa on aiheita joka makuun – kirjojen  pitää vaan päätyä kotiin. Vaikkapa Prisman hedelmäosaston vierestä.

– Äidinkielenopettajien paikallisyhdistyksen haastattelupistettä arvostan yli kaiken: nuoret haastattelevat kirjailijoita ja levittävät haastatteluihin valmistautuessaan vertaiskokemuksia kirjojen lukemisesta.

– Juha Hurme haastatteli hurmioituneena Satu Taskista Lapset-romaanista, ja haastattelun jälkeen ohitin kirjailijat ja kuulin yksityisestä keskustelusta, miten otettu Hurme oli Lapsista. Uskon, että kirjailijoiden keskinäiset kohtaamiset ovat tärkeitä.

– Ilo oli kohdata kirjabloggaajia. Kirjallisuuden jakamisen kokemukset yhdistävät.

Aloitin juttuni korostamalla melskettä ja tungosta. Hienoa, että Turun kirjamessuilla oli myös hiljentymishuone, jossa vartin kerrallaan kirjailijat kävivät lukemassa teoksiaan. Hetken ennen messuilta lähtöä viivähdin siellä kuuntelemassa Satu Taskista.

Taskinen

 

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani, Runot, Selkokirja, Tapahtuma