Domenico Starnone: Kepponen

Domenico Starnonen romaani Kepponen (WSOY 2019) sopii lukijalle, joka nauttii särmäisestä ihmissuhdeproosasta. Solmutromaani silpoi avioliittoa ja suhdetta lapsiin, nyt sirkkelissä on 75-vuotiaan isoisän koko elämä, joka vertautuu nelivuotiaaseen tyttärenpoikaan.

Vaari saapuu vastentahtoisesti muutamaksi päiväksi Milanosta Napoliin lapsenvahdiksi, kun matikistivanhemmat lähtevät esitelmä- ja aviokriisimatkalle. Vaarilla ei ole tapana pitää yhteyttä, joten vaari ja Mario-poika eivät tunne toisiaan. Tilannetta ei helpota se, että heikkokuntoista kuvataiteilijavaaria painaa kehnosti edistyvä kirjankuvitustyö. Koska tytär perheineen asuu vaarin lapsuudenkodissa, hyökyy mennyt elämä kertojan mieleen samalla, kun hän huonolla menestyksellä kaitsee suvun nuorimmaista.

20190414_153704.jpg

Starnonen viileän tarkkaileva minäkertoja välittää ikämiehen ajatukset tilanteesta niin, että niiden kauheus sisältää sirpaleen komiikkaa. Se siru kyllä saa satuttaa:

”Mihin ihmeeseen olin ryhtynyt, olin pyytänyt pikku räkänokkaa arvioimaan työtäni vain siksi, että tosiasiassa kaipasin rauhoittelua. Tähän oli tultava stoppi.”

Stoppi tulee, hykerryttävän hirveä käänne, jonka seurauksena vaari joutuu uudelleenarvioimaan käsityksensä lapsen ymmärryksestä ja kielitajusta sekä omasta pyrkimystentäytteisestä elämästään ja ulkopuolisuudestaan. Paradoksaalisesti vaari alkaa nähdä tyttärenpojassa itsensä – lapsessa, jonka ulkoiset ja persoonalliset yhteydet itseensä hän aiemmin on torjunut:

”Muutaman vuosikymmenen kuluessa, tehdäkseen elämästään helpompaa, hän tukahduttaisi suuren osan itsestään – mittavan potentiaalin, jota hän lakkaisi vähä vähältä hyödyntämästä – ja jahtaisi sen sijaan jotakin kangastusta, josta alkaisi myöhemmin käyttää ilmaisua minun kohtaloni.”

Starnonella on taito tehdä hienoa kaunokirjallisuutta vuorovaikutusongelmista, turhautuneisuudesta, elämänpettymyksestä ja ikäkriisistä. Se, miten tarinassa yhdistyvät kertojan mennyt, nykyisyys, työn alla oleva kuvitus ja tapahtumat lapsen kanssa, on kuin eripaksuisten kudelankojen taidokasta solmimista. Romaanin lopun päiväkirja, jossa kirjan tapahtumat toistuvat toisessa muodossa, ensin askarruttaa minua, lopulta se täydentää kiehtovasti kokonaisuuden.

Eihän tätä malta olla lisäämättä, koska Napolin merkityksellisyys ja jankkaaminen sen murteesta pakottaa spekuloimaan. Ainakin jollain tavalla Starnonella on sormensa pelissä Elena Ferrante -feikkihahmossa – sen sortin ankaraan tyyliin Starnone raatelee samanlaisia teemoja kuin Ferranten kirjoissa tehdään.

– –

Domenico Starnone
Kepponen
suomentanut Leena Taavitsianen-Petäjä
WSOY 2019
romaani
238 sivua.
Lainasin kirjastosta.

Muissa blogeissa mm. Kirja vieköön!, Kirsin Book Club, Kulttuuri kukoistaa ja Nannan kirjakimara.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

2 responses to “Domenico Starnone: Kepponen

  1. riitta k

    Hienosti käytit sanaa sirkkeli tästä romaanista! Sitähän se oli. Minusta tämä on yksi tämän vuoden parhaimmista! On se niin viiltävän terävä heppu, tämä charmantti Starnone ❤

    • Riitta, niin on partaveitsen terävä! Tai vielä voisi verrata kylmäpäiseen kirurgiin: niin järjestelmällisesti avaa. Vieläkin tulee väreet, kun muistelen Solmuja. Tai Ferranten Hylkäämisen päiviä. Ja noin vain aina sotken hänet Ferranteen…

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s