Kuukausittainen arkisto:Tou 2015

Kyung-sook Shin: Pidä huolta äidistä

Jonkinmoinen kumu on jo kuulunut siitä, että Kyung-sook Shinin romaani Pidä huolta äidistä (suom. Taru Salminen, Into 2015) on koskettava. Kiitos lukijaystävälleni Ritvalle suosituksesta. Kirjabloggaajista muun muassa Minna, Ulla ja Sara ovat kirjoittaneet romaanin kauneudesta. Romaani on hiljalleen avautuva ja kaihertava kertomus eteläkorealaisen perheen elämästä ja suhteista.

Huomasin, etten tunne äitiä. Voi toki olla että siinä tilanteessa äiti ei voinut muuta kuin ajatella meitä. Mutta miten mekin saatoimme pitää äitiä aina vain äitinä? Minäkin olen äiti, mutta minulla on paljon unelmia, ja muistan lapsuuteni ja nuoruuteni elävästi enkä ole unohtanut mitään. Äidillä ei ollut mahdollisuutta toteuttaa unelmiaan. Hän kohtasi yksinään sen aikakauden heittämät haasteet, köyhyyden ja surullisuuden, eikä hänellä olllut muuta mahdollisuutta kuin selvitä siitä, tehdä parhaansa ja uhrata sille mielensä ja ruumiinsa. Miksi en koskaan uhrannut ajatustakaan äidin unelmille?

Näin perheen nuorin tytär kirjoittaa sisarelleen. Keskeisteema kuulostaa banaalilta – äitikin on ihminen – mutta toteutus on omaperäinen. Kiinnostavaa on myös lukea fiktiota eteläkorealaisesta elämänmenosta.pidä huolta äidistä

Perhe on peräisin maaseutumaisesta ympäristöstä. Vanhemmat on naitettu alle parikymppisinä, ja suku on muutenkin vaikuttanut jokapäiväiseen elämään. Ei ole ollut helppoa eikä auvoista. Pariskunnalle on syntynyt viisi lasta, joista eloon jääneet neljä on kukin vuorollaan muuttanut Souliin koulutuksen perässä.

Romaani käynnistyy siitä, että vanhemmat tulevat aikuisten lasten luo Souliin kyläilemään, ja äiti katoaa metroasemalla. Muiden pönkittämiseen keskittynyt ahertajaäiti tulee näkyväksi muille vasta kadottuaan. Romaanissa on sillä hilkulla, että äidistä luodaan madonnamainen pyhimyskuva – vaan ei sittenkään. Mukana on sopivasti särmää ja arvoitusta. Äidin lisäksi eri perheenjäsenten kehityskulku paljastuu vähitellen aika- ja näkökulmatasoja vaihdellen.

Olen aina vierastanut sinämuotoista kerrontaa. Alkuun se tässäkin romaanissa riepoo, kunnes ymmärrän, ettei kertojan ole tarkoitus sinutella itseään, vaan kertoja katsoo kaikennäkevin silmin ja mielin jostain ylhäältä rakkaitaan. Hän haluaisi puhutella juuri heitä, vaan kertoja yltää vain meihin lukijoihin asti. Minäkerrontaosuudesta viimeistään selviää, että äänessä on kadonnut äiti. Pidä huolta äidistä erottuu juuri katsantotavaltaan ja kerronnaltaan, sillä tarkkaavainen näkijä-kertoja pitää fokuksen kirkkaana.

Ensimmäinen eteläkorealaisen romaanin suomennos on siinä mielessä universaali, että jokainen on syntynyt äidistä. Siksi romaanin tematiikka koskettaa kulttuurista riippumatta, ja se, mikä on kulttuurisidonnaista, kuvataan kiinnostavasti. Vanhempien suhteeseen vaikuttaa järjestetty avioliitto, esikoisen asema on ylittämätön, ja äidin kunnianhimo ja tinkimättömyys lastensa suhteen on järeää, näin muutamia elementtejä mainitakseni.

Hienosti romaani tavoittaa perheen muutoksen. Perheyhteys katoaa kaupungistumisen, taloudellisen ja koulutuksellisen kehityksen edistyessä. Kiire ja tietty itsekkyys nielevät, esimerkiksi osuvasti on kuvattu koulutettujen tyttärien etääntyminen lukutaidottomasta ja maalaismaisesta äidistään.

Onhan tavallista, että vasta menetyksen jälkeen arvot kirkastuvat, kuten tässä romaanissa äidin merkityksellisyys. Pidä huolta äidistä kerii aihetta taitavasti ilmeisiä vältellen. Huomaan sujahtavani tarinaan, siedän sinäkerrontaa ja jopa pidän sitä perustavanlaatuisen oikeana valintana juuri tälle tarinalle, joka yhtenä monista mutta omanlaisesti muistuttaa toisten huomioimisen ja läheisten arvosta. Lukiessani pysähdyn aprikoimaan omia elämänvalintojani, samalla olen kaukana erään korealaisperheen luona.

En tiedä, miten pysäyttäisin nämä muistot, jotka puskevat ylös kuin kevään versot. Kaikki unohtuneet asiat vyöryvät pintaan. Riisikulhot keittiön hyllyllä, takapihan erikokoiset ruukut täynnä maustetahnoja, ullakolle johtavat puuportaat, muurin alapuolelta alkavat ja ylös asti kiemurtelevat rehevät kurpitsaköynnökset.

– – –
Kyung-sook Shin
Pidä huolta äidistä
suomentanut Taru Salminen
Into 2015
209 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

André Brink voisi olla 80 v: haaste

André Brink kuoli alkuvuodesta. Koska hän olisi täyttänyt tänään 80 vuotta, pieni kirjabloggajaporukka postaa Brink-aiheisia juttuja. Vaikuttihan eteläafrikkalainen kirjailija merkittävästi siihen, miten 1970-80 -luvuilla hänen kotimaansa rotusortopolitiikka tuli maailmalla tutuksi ja tuomituksi.


 

Tässä on lista blogeista, jotka ilmoittautuivat Brink-haasteeseen. Katsopa, mitä linkkien takaa tänään löytyy – Brinkiä vai jotain muuta:

Kirjakaapin kummitus
Kirjava kammari
KirjaValas
Lukutoukan kirjablogi
Kuutar lukee
P.S. Rakastan kirjoja
Tuijata. Kulttuuripohdintoja

Haastepostaukseen pääset tästä.


 

Kun 1980-luvulla luin romaanin Valkoinen, kuiva kausi, muistan vaikuttuneeni. Uusintalukuun valitisin kuitenkin Ruttomuurin (suom. Seppo Loponen, WSOY 1984). Valintani oli sattumanvarainen, ehkä päävaikutin oli se, ettei minulla ole ensimmäisestä lukukerrasta minkäänlaista mielikuvaa.

Tuhoisia muistoja. Jotka teki mahdolliseksi – ei, väistämättömiksi – tämä paluu Avignoniin. Mandlan läsnäolo vieressäni, kaunani Paulia kohtaan. Ja siitä tuo outo vaikutelma, lähestyessämme sitä ihanaa kaupunkia joka yhä pelotti ja vaivasi minua, että nämä eivät olleet suinkaan muistoja jotka palautuivat vuosien takaa, eivät verukkeita tai päiväunia, vaan jotakin joka tapahtui minulle nyt, tällä hetkellä, jotakin joka kuului tämän päivän intohimoihin ja kapinaan: jatkeita ja lisäyksiä, välittämätöntä täydennystä.

Anderea etsii kuvauspaikkoja Paulin rutosta kertovaan elokuvaan ja reissulle lyöttäytyy pakosalla oleva Mandla. He kaikki ovat eteläafrikkalaisia, Paul valkoinen, muut mustia. Andrea kelailee suhdettaan poissaolevaan Pauliin, samalla hän pui mielessään aiempia suhteitaan, etenkin romanssiaan toiseen valkoiseen mieheen, Brianiin. Lisäksi muistot lapsuus- ja nuoruusvuosista eteläafrikkalaisessa perhe- ja rotusortokulttuurissa aktivoituvat. Mandla palauttaa Andrean näkemään juurensa.Ruttomuuri

Kerronnassa on vaihtelevuutta. Pääosin Andrea kertoo minämuodossa, mutta aina välillä, odottamatta, kuvaus etääntyy seuraamaan kuin yläviistoon: tapahtumia seurataan kolmannessa persoonassa. Aivan yhtä odottamatta vaihtelevat aikatasot muistikuvien liukuessa asiasta toiseen. Lisäksi mukana on väläyksiä ranskalaisista ruttoepidemioista 1300-, 1500- ja 1700-luvuilla.

Vai jäivätkö aiemmat rakkaudet piilemään vereen, hautumaan, odottamaan aikaansa puhjetakseen kuolettavaksi paiseeksi? Eivätkä vain rakkaudet, vaan kaikki mitä oli kokenut, kaikki mitä oli uskaltanut olla.

Kyllä, juuri niin käy. Ja ruttohommeli on luonnollisesti vertauskuva päähenkilön muhittamille muistoille ja koko Etelä-Afrikan tilanteelle. Rutto levisi ammoin Euroopassa muureista piittaamatta ja muutti pikkuhiljaa ajattelua, hitaasti mutta varmasti. Niin voi käydä kaikelle muullekin.

Ruttomuuri kohosi melkein ylittämättömäksi, mutta sisulla kapusin sen yli. Tarina ei käynnistynyt vetävästi, uuvuin suhdevatvontoihin. Elokuvahanke on turha, puolet tekstistä olisi surutta voinut karsia ja etsiä oleelliset ihmissuhteista, politiikasta ja ruttoyhteyksistä. En millään kiinnostunut henkilöistä. Periaatteessa Andrea on särmäisen jännittävä nainen, mutta hänelle käy, kuten Andrea jossain kohtaa sanoo, tyyliin ”mies ei voi koskaan oikein tietää, millaista on olla nainen”. Ihan kuin Brink olisi hekumoinut ihannenaisen itselleen, mutta minä näen hänet vain äijäkatseen kohteena, tirkisteltynä sanoma-agendana, johon pakonomaisesti ängettiin sexappealia.

Aika taisi rapauttaa Ruttomuurin. Kaikki kunnia kuitenkin kirjailijan elämäntyölle ja rodullista tasa-arvoa kunnioittavien teemojen nostamiselle.

– – –
André Brink
Ruttomuuri
Suomentanut Seppo Loponen
Romaani
WSOY 1984
Kirja löytyi kotihyllystä.

6 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus

Rein Raud: Rekonstruktio

Onpa romaanilla osuva nimi! Rein Raudin kirjassa Rekonstruktio (suom. Hannu Oittinen, Like 2015) Enn-isä kokoaa pala palalta kuolleen Anni-tyttärensä viimeisiä aikoja. Isä on perimmäisten kysymysten äärellä:

– – että minun mielestäni ei ole tärkeää, onko se mitä uskomme välttämättä totta. Onko jumala olemassa, lämpiääkö ilmasto, pystyykö kaksi ihmistä rakastamaan toinen toisiaan läpi koko elämän? Tärkeää on se, millaiseksi se meidät tekee.

Rekonstruktio
Isä kertoo omasta ja tyttärensä elämästä tulkiten ja merkityksiä etsien kuten taakseen katsova ja elämän rajallisuuden tajuava tekee. Hän haastattelee Annin tavanneita henkilöitä, ja nämä kertomukset kertoja dokumentoi huolella, tietoisena, että joku – minä – luen ne.

Omat muistikuvat ja kokemukset kertoja-Enn tallentaa havainnollisesti, ja niihin usein limittyy painavaa pohdintaa. Elämännäkemys versoo kuoleman läheisyydestä, ja se terävöittänee havaintoja. Pidän kertojan tavasta ilmaista ajatuksenjuoksujaan. Vaikka niissä on moneen kertaan lausuttua, ei niitä esitetä falskisti.

En ole koskaan epäillyt, etteikö maailmassa olisi muutakin minun lisäkseni, ja siitä seuraa, että kaikki ne paikat, joissa en itse parhaillaan ole, elävät omaa elämäänsä täysin riippumatta minusta ja minun mielihaluistani. On silti eri asia tietää, aivan eri asia tuntea.

Romaanin alku vie tehokkaasti tarinaan ja kertojan tilanteeseen. Alan odottaa jatkostakin samaa. Vaan käy oudosti: en tutustu Anniin, en pääse kiinni hahmoon, vaikka eläydyn isän tarpeeseen ymmärtää lastaan ja hänen valintojaan. Myös loppuromaanin provokaattorihahmo Android ja hänen merkityksensä jäävät minulle arvoitukseksi.

Uskontoon ja epäuskoon (uskontoa sekin) liittyvät filosofeeraamiset valtaavat loppuromaanissa alaa. Silloin keskiössä on Annin viimeinen pysähdyspaikka, hihhulimaiseksi kehittyvä yhteisö. Taiteellis-elämänkatsomuksellisen porukan kuvauksessa on terävä, jopa piikikäs ote. Mutta voi minua, sillä vaivun hortoilemaan omiin ajatuksiini enkä käsitä uskonteon tavoitteita. Tai en hyväksy. Tähdennän silti, että fundamentaalisuushurahdusmietinnät ovat tärkeitä ja ajankohtaisia.

Luoksesi vain ilmaantuu joku oikeaan aikaan silloin kun elämäsi on karilla, hän painelee oikeita nappuloita – lohduttaa, esittää kysymyksiä, seisoo rinnalla – ja järkevinkin meistä, elämänmyönteisinkin sielu on valmis luopumaan vakiintuneista periaatteistaan. Ei hänestä heti uskovaista tule, mutta uskolle altis ja uskoa kaipaava, ja se on jo ensimmäinen askel, jota pian seuraavat toinen ja kolmas. Ja on pelkkää sattumaa, onko se mistä tulee korkein totuutesi jokin vanha institutionaalinen uskonto, joka parhaassa tapauksessa opettaa suhtautumaan muihin sallivasti, vai jokin sekopäiden lahko, joka pitää jaloimpana ilmaisumuotonaan itsensä räjäyttämistä keskellä toria, myrkkykaasun toimittamista metroon tai kollektiivista itsemurhaa kauniissa talossa lähellä Viljandia.

Rekonstruktio ei tällä lukemalla juuri tässä hetkessä ollut minun kirjani. Selkeä kieli ja kerronta kyllä miellyttävät. Sisältö mietityttää, ja on myönnettävä, että ajoitus ei ole hyvä, sillä hiljattain lukemani Kun aika loppuu ja Viimeinen sana ovat jo tematiikasta tarjonneet rautaisannoksen. Kuten jo totesin, monet kertojan havainnot herättivät ajattelemaan – vaikkapa hetkien ainutlaatuisuutta ja jokaisen omaa tapaa nähdä, tulkita ja rekonstruoida ne.
_ _ _

Rein Raud
Rekonstruktio
Suomentanut Hannu Oittinen
romaani
288 sivua
Lainasin kirjastosta.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Ulitskaja ja Tšehov

Lukijaystäväni Johanna toi luettavakseni kirjaparin. Ljudmila Ulitskajan Iloiset hautajaiset on ilmestynyt venäjäksi 1990-luvun lopulla, Anton Tšehovin Tarpeettomia ihmisiä -kokoelman novellit syntyivät 1800-luvun loppuvuosikymmeninä. Ensinnäkin on erityisen hauskaa saada minua ajatellen valittu Ulitskajan kirja, josta en tiedä etukäteen mitään. Toisekseen kutkuttaa saatu kirjakaveri, aikojen takainen klassikko, jota kirjasuosittelija tietystä syystä tarjoaa rinnakkaiseksi.

Iloiset hautajaiset (suom. Elina Kahla, Siltala 2013) on sirkushenkinen kertomus venäläisemigranttien muutamasta päivästä 1990-luvun alussa, kun taakseen jäänyt kotimaa, äiti-Neukku, hajoaa Venäjäksi. Newyorkilaisasunnossa vietetään Alikin kuolinvuodevalvojaisia, joissa ravaa tuttuja ja vähemmän tuttuja, myös ortodoksipappi ja juutalaisrabbi.Iloiset hautajaiset

Kerronta on irtonaista. Siinä yhdistyvät kuvattu nykyhetki sekä vaihtuvat tarinat, joissa poukkoillaan eletyissä elämissä. Vaikka hahmoruuhkassa on välillä vaikea samoilla, reitittyy sisältö kerrassaan hienosti. Romaanin henkilöistä välittyy slaavilaisboheemi hetkellisyys. Touhusta hersyy elämäntotuuksia, ja pintapälpätyksen takana jäytää kärsimys.

Tässä pilailevassa sananvaihdossa kaikki oli syvällisempää kuin pinnalta näytti, kumpikin oli siitä selvillä ja tehdessään hölmöjä kysymyksiä tähtäsi siihen tärkeään joka on ominaista ihmisten välisessä kanssakäymisestä – kosketukseen jonka jälki ei kulu pois.

Iloiset hautajaiset on tiivis näytös venäläisyydestä, emigranttiudesta, rakkaudesta ja kuolemasta. Suuria tunteita lähestytään sirpaleisen sattuvasti, joten romaanista kehkeytyy kiinnostava sekamelska elämästä.

Tarpeettomia ihmisiä (suom. Juhani Konkka, Kirjayhtymä 1964) on sekä Tšehovin novelleista kootun kirjan nimi että yhden keskeisen novellin otsikko. Sananen siis siitä. Novellissa on tilannekuva isästä huvilaan saapumisen päivänä ja -iltana. Pientä, arkista säätöä – samalla erityisen oleellista ihmiselosta ja rakkaudesta. Ulitskajan romaanin tapaan porukkaa lappaa, heitä majoitetaan sohville ja lattioille. Suurisydämistä hetkessäelämistä ja vaihtelevia tunteita.Tsehov Tarpeettomia ihmisiä

Siinä missä Ulitkajan teksti kimpoilee henkilöstä ja elämänkokemuksesta toiseen, Tšehov keskittää. Tietysti novellirakenne asettaa omat rajansa. Pidän Ulitskajan vauhdikkaasta ilmaisutavasta, eikä sitä vähennä se, että selkeän Tšehovin parissa olen kuin virkistävien vetten äärellä. Kerronnan kirkkaus elvyttää, ja täytyn ihailusta. Kiitän, että minut palautettiin vuosikymmenten tauon jälkeen tämän klassikkokertojan luo.

Aika ei kuluta taidokkaan kertojan terää. Tšehovilta voi oppia yhä paljon, esimerkiksi esipuheen siteeraaman mestarimiehen opetuksen: ”Lauseet on rakennettava huolellisesti, siinä kirjailijan koko taito.”

_ _ _
Ljudmila Ulitskaja
Iloiset hautajaiset
Suomentanut Elina Kahla
Siltala 2013
romaani
183 s.

Anton Tšehov
Tarpeettomia ihmisiä
Suomentanut Juhani Konkka
Kirjayhtymä 1964
novelleja
228 s.

Sain kirjalainat ystävältä.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Kirjallisuuspohdintoja

Audrey Magee: Sopimus

Minua ovat useasti askarruttaneet fanaattiset liikkeet, jotka elävät toisenlaisten sorrosta ja eliminoimisesta. Eniten jaksaa ihmetyttää se, miten niin sanotut kunnon ihmiset lähtevät joukolla mukaan väkivaltaisiin tekoihin tai ainakin hyväksyvät ne. Niinkö minullekin kävisi, jos tarpeeksi vakuutetaan, tarjotaan hyötyhoukuttimia minulle ja läheisilleni tai uhataan, pelotellaan, kiristetään?

Natsi-Saksa on kulunut mutta keskeinen esimerkki edellä esittämästäni meiningistä. Onhan se hämmentävää, että kristinuskoon perustuva arvopohja (”älä tapa”, ”rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi” jne.) on mahdollistanut karkean väkivallan ja riiston. Sotatoimien raakuuksista puhumattakaan. Audery Magee tarjoilee näkymiä ko. dilemmaan. Sopimus (suom. Heli Naski, Atena 2015) on romaani, joka sen kummemmin selittelemättä näyttää toisen maailmansodan kotirintamaihmisiä Berliinissä ja rintamamiehiä marssilla Neuvostoliiton valloitukseen.

”Meidän täytyy tehdä osuutemme. Noudattaa määräyksiä.”
”Seurauksista välittämättä.”
”Muuten syntyy kaaos.”
”Tämä on joka tapauksessa yhtä kaaosta.”
”Se tulee olemaan sen arvoista.”

Niinpä niin. Perheessä ja yhteiskunnassa auktoriteetti- ja hierarkiasysteemi on täydellisesti nielty. Toimintaa tukee kuuliaisuuden lisäksi pelko: jos ei ole näkyvästi systeemin puolella, on sitä vastaan ja tuhon oma. 

Romaanikeskiössä on yksi perhe. Herra Spinelli on ensimmäisen maailmansodan käynyt mies, joka uskoo vahvasti Saksan ylemmyyteen. Rouva Spinelli myötäilee, kunnes perheen poika uhrataan yhteisen hyvän nimissä. Tytär Katharina nai sotaponnistelusyistä tuntemattoman sotilaan Peter Faberin. Faber syttyy apen ja avioliiton myötä aatteeseen ja leimuaa sitä rintamalla. Mutta nälkä voittaa aatteen. Muutenkin tappiot turmelevat ihmisten tahtoa.

Romaanin kalsea kerronta on oikea tapa pysäyttää. Ei paisutella. Ei myöskään säästellä, esimerkiksi rintamatapahtumien kaameutta ei kaunistella. Dialogi on iskevää, osin töksähtelevän karua. Henkilöissä on lojaalit puolensa ja sitten ne puolet, jotka mahdollistavat kaiken kauhisteltavan piittaamattomuuksista ja raakuuksista takinkääntöön.

Hyytävä on natsihierarkia, ja niin on myös hyväuskoisten kotirintamahölmöjen usko sotimiseen ja nopeaan voittoon. Kuvaava on tilanne, jossa nuori morsmaikku lähettää pari suklaalevyä sulholle ”retkievääksi”. Sotilasmies kahlaa paksuissa kinoksissa Venäjän aroilla kohti Stalingradia nälän ja raakuuksien näännyttämänä, aseveljien suolenpätkiä kokoillen. Siitä ei suklailla selvitä. Ei myöskään sodan jälkiselvittelyistä.

Sopimus on nopealukuinen mutta vaikutukseltaan pitkäkestoinen. Tyly tarina, valitettavan uskottava.Sopimus – – –

Audrey Magee

Sopimus

The Undertaking

Suomentanut Heli Naski

Atena 2015

332 sivua

Lainasin kirjan kirjastosta.

Muita lukijoita riittää, esimerkiksi kirja imaisi Nannan, se vei Ompun sodan lähietäisyydelle, ja Villasukkaa vavahduttivat minun laillani kerronnassa käytetyt kontrastit.

5 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Minna Lindgren: Ehtoolehdon tuho

Kuolema Ehtoolehdossa (Teos 2013) tutustutti hurmaaviin yhdeksänkymppisiin palvelutaloasukkeihin. Ehtoolehdon pakolaiset (Teos 2014) jatkoi tuttujen ikäihmisen seurantaa kotihoidon kurimuksessa. Kolmas osa Ehtoolehdon tuho (Teos 2015) palauttaa porukan tuttuun palvelutaloon – tai oikeastaan tuntemattomaksi remontoidun vanhusvankilan virtuaalihoivaan. Minna Lindgren räiskii täyslaidallisen nykyisen ja tulevan vanhushoidon tilasta. Ehtoolehto on monitoroidun vanhustenhoidon pilottihanke, jossa älylaitteet ja robotit hoitavat hommat monikansallisen pörssiyhtiön piikkiin.

Tämä tirkistelyyn perustuva vanhustenhoiva on vielä suurempi vitsi kuin tehostettu kotihoito! Absurdimpaa on vain kierosilmäinen kyklooppi.

Harvoin pääsee lukemaan näin överiksi äityvää kuvausta hoiva-ajattelusta ja teknologian käytöstä. Vesissä silmin nauran romaanin alkupuoliskon tilanteille, joissa vanhusväki hiplaa älylaitteita, kuuntelee robottiääniä sekä vastaanottaa näyttöjen tiedotteita ja Raamatun värssyjä. Nauruntyrskeessä tajuan, että oikeastaan pitäisi itkeä, sillä Lindgrenin kauhuskenaario on liian lähellä.

Huumori perustuu tilannetajuun ja taitavaan verbaliikkaan. Sanailut ja oivallukset ihastuttavat suuresti. Kerrassaan upeasti Lindgren tavoittaa ikiaikaisesti eläneiden vanhusten kokemushistorian ja kielenkäyttötavat. Niiden valossa nykytavat ja -ilmaisut näyttäytyvät naurettavina. Aivan yliveto on Ehtoolehtoa luotsaavan Jerry Siilenpään konsulttikieli:

Mykkyyden autuus on vapauttava tekijä! Kun kumppani edustaa inhimillistettyä automaatiota, itsellä on vapaus olla kommunikoimatta. Sä päätät itse. Tällä tiellä kun edetään, päästään siihen, että geronteknologia ja inhimillistetty automisaatio lisäävät loppupeleissä loppukäyttäjän itsenäisyyttä, päätäntävaltaa ja valinnan vapautta. Selvällä suomen kielellä sanottuna sä päätät itsen tekemisistä. Eeppistä, vai mitä? Tällainen ympäristö niin kuin Ehtookehto, on kustannustehokas, asiakasystävällinen ja se on sitä 24/7. Juurikin niin. Tää ei ole dadaa, tää on tätäpäivää.

Jälleen kerran totean, että Ehtoolehto-sarjan tulisi kuulua pakollisiin tenttikirjoihin sosiaali- ja terveysalalla. Ehtoolehdon tuho -romaani on irvokas kärjistys sopeuttamistoimien seurauksena tekoälyloukkuun jätetyistä hoidokeista. Hyväksyn äärimmäisyyksiä hipovan satiirin, sillä aihe vaatii ravistelua. Niin hoito- kuin uskontobisnes saavat kuulla kunniansa. 

Jännärigenrestä isketään kipinää, heikosti tosin, sillä varsinainen roihu syttyy lennokkaasta kerronnasta juonikkaan ihmisyyden nimissä. Kaiken kerrotun hulabaloon sanoma on äärimmäisen vakava: ihmiset tarvitsevat ihmisiä, kuulluksi tulemista kasvokkain ja arvostaen sekä aidosti koskettaen. Siihen ei skype eikä robottihylje riitä.

Romaanin yksi keskeisteema on kuolema. Sen läheisyys on lähes satavuotiaille luonnollinen, muille ei. Monet kuolevat valitettavasti laiminlyömisen tuloksena, mutta koetaan kirjassa yksi erityisen kaunis, liikuttava kuolema. Lindgrenin kerrontaskaalaan kuuluu lämpö, joka kurkistaa älykkäiden kärjistyskulmien takaa.Ehtoolehdon tuho

Ehtoolehdon elo vertautuu Mannin Taikavuoreen, vilahtaapa myös yhteys Camus’n Ruttoon. Klassisen musiikin sävelet siivittävät usein ehtoolehtolaisten eloa. Kultturelli kehys sopii mainiosti raamittamaan elämänarvoja, joita eivät sähkökatkokset eivätkä verkkovirukset pimitä. Jotain kärpästenherramaisuuttakin kirjassa on: henkilöt ovat eristyksissä oman onnensa nojassa. Hoito- ja omaisväki loistavat poissaolollaan.

Ehtoolehto on myös satu. Siinä hyviksiä ovat neuvokkaat mummelit. Hoitokodeissa ja vanhusosastoilla käyn säännöllisesti, enkä Siirin, Irman ja Anna-Liisan kaltaisia näe, eivätkä dementiaan uponneet onnettomat ole hellyttävää hoitoloiden rekvisiitta. Hyvässä sadussa saa reaalirajoja rikkoa, sillä sadussa on sanoma ja opetus sen lisäksi, että tavoitteena on kerätä väki seuraamaan tarinaa ja viihtymään. Lindgren onnistuu siinä mainiosti.Tämän opin: Ehtoolehdon sivistyneet kaverukset pitävät toisistaan huolta kunkin kummallisuuksista ja höperyyksistä huolimatta. He odottavat hyvää kuolemaa – ja sitä ennen haluavat elää ihmisarvoista elämää lempeässä, inhimillisessä hoidossa.

– – –
Minna Lindgren
Ehtoolehdon tuho
Teos 2015
romaani
289 sivua
Sain kirjan kustantajalta.

2 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus

Brittijännitystä televisiossa

Poliisi- ja etsiväsarjat houkuttelevat. Ehkä taustalla on yksinkertaisesti se, että väärät teot paljastuvat vähä vähältä, ihmisessä oleva paha tulee näkyväksi ja kiinni otetuksi. Kotisohvalla toisten synkkyyksiä seuraten voi unohtaa omansa ja heittäytyä asteittain kiristyvään juoneen, elää mukana selvittäen arvoitusta.

Huomaan usein, että minulle ei pelkkä juoni riitä. Liiallinen väkivalta ja verellä mässäily karkottavat, tarvitsen mukaan ihmisen repaleista moninaisuutta. Minut houkuttelevat sarjaseuraajaksi päähenkilöt, joissa on persoonaa. Vera Stanhope ja George Gently ovat tänä keväänä olleet sellaisia.

Valitettavasti viimeinen osa George Gentlyn tutkimukset -sarjasta (yhteensä kuusi tuotantokautta, 19 osaa, BBC 2007 – 2011) esitettiin juuri YLE1:llä, mutta kuuleman mukaan on uusi kausi tekeillä. Yksi sarjan viehätystekijä on 1960-luvun ajankuva, joka on todella huolellisesti tavoitettu. Puvustus ja lavastus myötäilevät aikaa, puhumattakaan Gentlyn apurin John Bacchusin tukkatyyleistä. Myös sorahtelevan töksähtelevä paikallismurre miellyttää. Värimaailma on ruskeanharmaa ja tunnelma kireä monestakin syystä.

Vakiokaavaan kuuluu pomo-alainen-suhde, ja keskeinen se on Gently-sarjassakin. Korruptiota vastustava rehti Gently on viisas, kokenut kettu, välillä ärähtävä, välillä lempeän empaattinen tyyppi. Leskimiehellä on menneisyys, mutta nykyisyydestä ei hänestä kaikkea meille näytetä. Leimahteleva ja tunteella törmäilevä, nulikkamaisen asenteellinen Bacchus on särmää lisäävä vastapari. Minulle ainakin käy niin, että varsinaisia jännärijuonia oleellisemmaksi käy päähenkilöiden suhde ja hermoilevan Bacchuksen yksityiselämä. Suurin ansio tietysti lankeaa uskottaville näyttelijöille. Minä ainakin sulan Gentlyn (Martin Shaw) altakulmainkatseen alla ja seuraan levottomana Bacchusin (Lee Ingleby) säntäilyä.

George Gently perustuu Alan Hunterin dekkareihin (joita en ole lukenut) ja Vera Stanhope Ann Cleevesin kirjoihin (joita olen jokusen lukenut). Vera Stanhope -sarjaa on aiemminkin YLE1 esittänyt, nyt on menossa neljäs tuotantokausi (ITV 2013), ja viides on tulossa.

Vera Stanhopea kulmikkaampaa naishahmoa saa hakea. Aluksi vierastin Vera Stanhope tutkii -sarjan Brenda Blethyn jopa karikatyyrisesti esittämää naamanmutristelijaluomusta, mutta olen tottunut häneen samoin kuin fiktiohahmon alaiset, jotka tavoittelevat pomonsa kanssa jonkinmoista kauhun tasapainoa. Kompleksisen hahmon erikoista lapsuutta väläytellään persoonan perusteluksi.

Työsuhteessa Joe Ashworthin kanssa on tiettyä nyrjähtäneisyyttä. Pomo pompottaa mutta mukana on hermostunutta äidillisyyttä ja pingottunutta mustasukkaisuutta. Nuorehko komistusetsivä (David Leon) on hieman pökkelö roolissaan muttei haittaa. Tunnelma on riippuvainen kiukkuisen Stanhopen tuulenpuuskista. Ja taaskaan en vaivaudu mainitsemaan mitään itse dekkarijuonista; ihan kelpo kuljetusta niissä on, mutta päähenkilö ja sivuhenkilöpoliisit peittoavat ne kiinnostavuudellaan.

Kesän iloksi Hercule Poirot (BBC:n 70 jaksoa vuodesta 1990 lähtien) palaa perjantai-iltojen kotoiluseuraksi 19 tv-elokuvassa. Katsoin ensimmäisen osan, Stylesin tapaus, ja voin vain kumartaa syvään pieteetillä toteutetulle ajankuvalle. David Suchetin luoma Poirot on todella huolellisesti Agatha Christien kirjoista elävöitetty salapoliisi. Roolityön tarinan voi tv-sarjan täydentäjäksi lukea näyttelijän kertomana. Minäkin luin, ja pitkäpiimäisyydestä huolimatta kirja on oiva tausta tv-seurannalle; David Suchet: Hercule Poirot ja minä (Minerva 2015).

2 kommenttia

Kategoria(t): Draama, Elokuvat

Elina Hirvonen: Kun aika loppuu

On tavallinen akateeminen perhe. Vanhemmilla on vastuulliset työt ympäristönsuojelualalla, ja aiheesta riittää kotikeskusteluihinkin. Välillä vanhemmilla on eripuraa ja kohtaamattomuutta. Isosisko Aava huolehtii pikkuveljestä, vetäytyy sitten oman elämän rakentamiseen ja työhön sota-alueiden avustustöissä. Pikkuveli Aslak ei saa ystäviä, eikä kukaan osaa auttaa. Vakava, pohtiva poika katoaa salattuun sisimpäänsä. 27-vuotiaana Aslak ryhtyy ankarin keinoin eliminoimaan liikakansoitusta.

Se, mitä minun lapseni nyt tekee, on paljas ja armoton kuva minusta. Hänen tekonsa paljastaa pimeän, jonka minä olen yrittänyt kätkeä.

Elina Hirvosen romaani Kun aika loppuu (WSOY 2015) pureutuu etenkin äitiin, ja siihen on äitinä kivuliasta samastua. Myös siskon tuska tuntuu pahalta. Itse Aslak jää etäälle, kaikille. Perheenisä on lähinnä puhumaton. Hirvonen kohdistaa vakavan katseen koko perheeseen, kun Pärttyli Rinne käsittelee samaa teemaa Hirvosta rajatummin keskittyen vain nuoriin romaanissaan Viimeinen sana. Kummatkin jyräävät nuoren miehen väkivaltateoilla.

Hirvosen romaanissa on isoja asioita kuten ympäristökysymykset, katastrofiapu ja ihmisarvo. Ääriliikkeisiin lipuminen niin lännessä kuin islamistisissa maissa on sekin vaativa aihe. Sukupolvilta toiselle siirtyvä selviytymispaine on kova teema, ja sitä sivutaan äidin kokemusten kautta. Vaikean lapsen lamaannuttava vaikutus parisuhteeseen ja sisaruksiin värisyttää sekin. Aihepaino on musertaa alleen. Lapsen vanhempien – vain äiti on äänessä – syyllisyysahdinko vetoaa minuun, vaikka muuten taitava teksti pitää minua kummasti käsivarrenmitalla etäällä. En tiedä, miksi. Ehkä kaikkea on liikaa.

Koko ruumiissani läikähti onni. Miten ihmeellistä oli pitää sylissä ihmistä, joka jonakin päivänä astuisi maailmaan ilman minua, haastaisi ajatuksillaan minut.

Toiveet ja totuus törmäävät. Nyt ratikoissa ihastuttavat pikkulapset toimivat parinkymmenen vuoden perästä – niin miten? Kuin Aslak? Mitä ja miten meni ja menee vikaan? Joitain selityksiä voi tekstistä lukea, joukossa on kulunuttakin osoittelua erilaisuudesta ja nettiryhmistä. Kukaan vanhempi tai sisarus ei ole virheetön, on tavallista rakastaa vajavaisin taidoin. On tavallista tuntea maailmantuskaa. On kammottavan yleistä jäädä yksin, masentua. Mikään näistä ei oikeuta tappamista. Käsittämättömyys on osa ahdistavuutta: on kyse teosta, jolle ei ole hyväksyttäviä perusteita, vain läheisten parantumaton syyllisyydentunne.Kun alika loppuu

Romaanissa on perhedynamiikan takautumakatselmusta, mutta se ei tapahdu räikeästi jälkiviisastellen. Tunteet ovat tanassa, pakahtumispiste kohteena. Näkökulmatekniikkaa viljellään nykyisin runsaasti, ja sen käyttö sopii tähän kokonaisuuteen.

– – on kuvat jotka vain toinen muistaa ja yhteiset hetket, joista jää jokaiselle erilainen jälki.

Kenellekään ei soisi tapahtuvan romaanissa kuvattua ajan loppumista, mutta niin vain on käynyt tasaisin väliajoin meillä ja muualla, siksi aihe on tärkeä, sitä sietää valottaa, vaikkei valoa paljon olekaan. Kun aika loppuu on jättää pimeään, ja sittenkin tekstistä voi ottaa vastaan toivon:

Loputtoman väkivallan keskellä ei ole mitään tärkeämpää kuin puolustaa elämän merkitystä, sitä sitkeämmin, mitä turhauttavammalta, toivottomammalta ja lohduttomammalta se tuntuu.

– – –
Elina Hirvonen
Kun aika loppuu
WSOY 2015
romaani
Lainasin kirjan kirjastosta.
Romaanin ovat monet lukeneet, esimerkiksi: Omppu pohtii romaanin turhan laajaa haarukointia, Elina kompasteli ja vaikuttui, Kristan kirja jätti hieman etäälle, Arjaa romaani ravisteli ja Sara pakahtui.

5 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Anneli Kanto: Pyöveli

Sanoin, että olen Saksanmaalla opinkäynyt pyöveli. Olen ollut Lyypekissä, Hampurissa, Wismarissa, Räävelissä ja Oolannissa. Osaan mestata miekalla ja kirveellä, taidan hirttää, hukuttaa ja haudata elävältä. Voin rakentaa polttorovion ja polttaa elävän taikka kuolleen. Tiedän kovan kuulustelun menettelytavat. Olen nuori, joten palveluani voidaan käyttää monet kymmenet vuodet. En juo enkä tappele.

Vakuuttava työpaikkahaastatteluavaus, vai mitä! Tällä tavalla Johann markkinoi itsensä isänsä seuraajaksi Vaasan ja ympäröivän maakunnan pyöveliksi 1600-luvun loppupuoliskolla. Eikä muutenkaan tässä romaanissa kaihdeta kertoa asioita suoraan – etenkään sitä, miten ihmiseltä otetaan työn puolesta henki pois. Koska ennen kuolemaa eletään, on romaanissa siitäkin paljon sanottavaa. Anneli Kanto on kirjoittanut karkeanhoukuttelevan historiallisen romaanin Pyöveli (Gummerus 2015).

Pyövelin jäljiltä olen pyörryksissä: julma ammatti tehdään lähes käsitettäväksi, kun tuomioonpano ja sitä edeltänyt tuomarointi hoidetaan enempiä kärsimyksiä tuottamatta. Ei kuvaus käännyttänyt minua kuolemanrangaistuksen kannattajaksi, mutta teksti vie varmalla otteella 1600-luvun ihmisten ajattelu- ja toimintatapoihin sekä elinympäristöihin. Innostun juuri tällaisesta henkilövetoisesta tekstistä, jossa on taiten hallitut kerrontakeinot ja lisäksi fokusoitua sanottavaa elämästä, ajasta ja ihmisen ihmeellisestä ja kauheasta tavasta toimia. Pyöveli on ammatti, jonka äärimmäisyys johtaa käsittelemään teemoja oikeudenmukaisuus, jumaluskon epäloogisuus, kanssaihmisten kohtelu ja muiden elämästä päättäminen.

Kanto taitaa keinot, joilla henkilöistä syntyy seuraamista vaativia persoonia. Johann-pyöveli on selkeä päähenkilö, ja hänen kasvunsa, kehityksensä ja kohtalonsa on vaiherikas. Pidän siitä, että kaksi muuta erisäätyistä kertojaa avartaa ajankuvaa, vallankin kun hahmot ovat näin mielenkiintoisia kuin tuomari Wisander ja Pieti-apteekkari. Tekisi mieli pitkästikin laverrella esimerkiksi Johanin oppivuosista, Pietin viidestä elämästä tai tuomarin naimahuolista ja otteen lipeämisestä. En voi: haluan sinun kohtaavan nämä miekkoset avoimin mielin.

Kieli ja kerronta vakuuttavat. Johann-pyövelinpoika, tuomari Wisander ja puotipojasta apteekkariksi kohoava Pieti Sipinpoika kertovat jokainen heidän taustaansa sopivaa ja uskottavaa kieltä. Alkupuolella terävänäköinen ja -kielinen Wisander on jopa riemastuttavan rehevä sanailija. Pieti suunnittelee suuria, se näkyy ilmaisussa, joka on laskelmoivan miehen selkeää ja napakkaa tyyliä. Pyövelin tekstissä äly, tunne ja kehitys näkyvät karusti. Hulppeitakin hetkiä on, esimerkiksi saksalaisten pyöveleiden kokoontuminen on kuin ammattiliiton tyhy-päivä, jossa vertaillaan työmenetelmiä, valitellaan epäkohtia ja rentoudutaan. Välillä kolmen minäkertojan osuuksia lavennetaan ulkopuolisen kerrontakulmin. Tiukan elävästä ilmaisusta esimerkiksi käy vaikka seuraava raskaustilan kuvaus.

Vatsan pehmeä pussi täytyi hiljalleen ja valui kohti kylkiä. Se alkoi kohota ja pullistua kireäksi. Terävän harjan halkaisi tumma ura. Napa ponnahti esiin kuin tappi. Sinertävät suonet kirjavoivat mahan. Ne olivat samannäköiset kuin piiskaniskun arvet tuomitun selässä.

Romaanin loppuosan noitavainokiihkoilu paljastaa entisistä järkimiehistä kääntöpuolen: ”Kuin kuumetauti ja päähulluus olisi iskenyt tuomareihin, lautamiehiin ja pappeihin.” Aluksi pidän päätösjaksoa jokinsortin notkahduksena. Tapahtumia vauhditetaan ja tempaistaan äkkiratkaisuja. Olkoon niin. Ymmärrän tarkoituksen: noitahullutus pistää koville Johannin (ja lukijan) ihmis- ja oikeususkon – usko kirkkoon on jo aikoja sitten mennyt. Pyövelin pohdinnat teoista, niiden seurauksista ja elämän edellytyksistä korostuvat loppua kohti. Syyllisyyden kantaminen on lähes ylivoimaista, mutta pyöveli solmii eräänlaisen elämäntaistelun välirauhan, höllentää kohtalon hirttosilmukkaa. Eristetyn ja hyljeksityn osa koskettaa.

”Tässäkin päivässä on jotain, jos ei muuta niin kissan maito.”

”Tässäkin päivässä on jotain, jos ei muuta niin kissan maito.”

Vivahteikas ja ajankuvaltaan vakuuttava romaani ravitsee tällaista historiallisten romaanien ystävää. Sanottavaa on ja juoni luistaa. Henkilöt ovat vereviä, heissä on hyvää ja pahaa, ja paljon siltä väliltä. Päähenkilöiden miesvaltaisuus ei minua närkästytä, sillä sivuhenkilöt, esimerkiksi päämiesten vaimot, ovat luonteikkaita. Vieläkin pyörryttää: olipa täyteläinen ja karu reissu noin neljänsadan vuoden taa!

– – –
Anneli Kanto
Pyöveli
Gummerus 2015
historiallinen romaani
382 sivua
Lainasin kirjan kirjastosta.
Ullalle kuvaus on uskottavaa, Kirjakon kirja valloitti ja Sallan vakuuttivat omaperäisyys ja tyyli.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus

Lukemisasiaa kouluista ja Poika joka katosi

Palaan blogissani säännöllisesti nuorten lukuharrastuksen hiipumiseen. Tällä viikolla Helsingin Sanomien pääkirjoituskin (13.5.2015) käsitteli aihetta. Näkökulma siinä oli lähinnä lukioon sunnattu: on herännyt huoli, että uudessa opetussuunnitelmassa ei mainita kokonaisteoksien lukemista.

En usko, että lukiossa kukaan äidinkielen ja kirjallisuuden opettaja jättää luetuttamatta nyt ja tulevaisuudessa kokonaisia kauno- tai tietokirjoja. (Toinen juttu on, lukeeko lukiolainen vaan nappaako tehtävävastauksia leffojen ja blogien avulla.) Outoa sen sijaan on ikäluokan toisen puoliskon unohtaminen sankassa huolestumisen ilmapiirissä.

Ammattikoulutuksessa opetusmahdollisuudet ovat niukat, vaikka lukutaidoltaan ja -tahdoltaan haastavat nuoret hakeutuvat usein ammattiopintoihin. Kirjallisuus on opetussuunnitelmassa marginaalinen sivumaininta mutta silti osa opetusta. Lukuinnon ja -taidon nostattamiseen eivät rakenteet tarjoa kummoistakaan tukea. Kun lukiolainen saa opintojensa aikana yli 200 tuntia pakollista äidinkielen ja kirjallisuuden opetusta, saa ammattikoululainen äidinkielenopetusta noin 70-90 tuntia, ja se määrä sisältää kaiken ammattitaitoa tukevan pakollisen äidinkielen lähiopetuksen (OPS:n paikalliset, vaihtelevat toteutukset elokuussa 2015). Kumpikin toisen asteen koulutus mahdollistaa silti hakeutumisen jatkokoulutukseen. Huolestuisin todella koulutuksellisesta ja alueellisesta eriarvoisuudesta, jos olisin päättäjä, työnantaja, vanhempi tai tulevaisuuttaan pohtiva nuori.

Nämä toisesta asteesta. Varsinainen murheen aihe on jo peruskoulussa alkanut pitkäjänteisen lukemisen karttaminen. Tiedämme tutkimuksista, että peruskoululaisten asenne etenkin kirjallisuuden lukemiseen on muuttunut aiempaa negatiivisemmaksi, taitomittaustulokset heikentyvät vuosi vuodelta ja sukupuolien taitoerot ovat kasvaneet siten, että suuren pokajoukon lukutaito on hälyttävän huono.

Toiset nuoret kiinnostuvat kirjallisuudesta, ahmivat sitä, ja usein kodin malli tukee tätä empatiaa, ajattelutaitoja ja sivistystä ruokkivaa harrastusta. Iso osa nuorista sen sijaan jää osattomaksi opettajan houkutteluyrityksistä huolimatta. Taustalla on nuorten aikapula, haluttomuus, huonot lukukokemukset tai heikko luku- ja keskittymiskyky.

Usein valitetaan, että kiinnostavaa luettavaa on vaikea löytää. Lukijaksi voi nimittäin ajautua: porttiteoria on totta tälläkin elämänalueella. Kun otolliseen aikaan saa käteen imaisevan kirjan, voi lukuharrastukseen jäädä koukkuun.

Muistutan, että viime vuosina on ilmestynyt hyviä selkokirjoja, jotka voivat tarjota positiivisen lukukokemuksen nuorille lukijoille, joilla aiemmin on ollut sellainen kokemus, etteivät he jaksa lukea ”paksua” kirjaa loppuun. Syynä voi olla kärsivällisyysvaje tai lukemiseen liittyvät vaikeudet. Tämän pitkän johdattelun jälkeen esittelen yhden uusimmista selkokielisistä nuortenromaaneista.Poika joka katosi

Marja-Leena Tiaisen selkoromaani Poika joka katosi (Avain 2015) perustuu kirjailijan samanaiheiseen yleiskieliseen nuortenkirjaan. Hannan veli katoaa, mikä vaikuttaa väkevästi 17-vuotiaaseen tyttöön ja hänen perheeseensä.

Selkoromaani kertoo eleettömästi mutta tunteisiin vetoavasti epätietoisuuden ja surun eri vaiheista. Aihe ei ole helpommasta päästä, mutta se tarjoaa välineitä vaikeiden tunteiden käsittelyyn. Kaikeksi onneksi aihetta lähestytään myös siten, että tuskaan ei vajota. Romaanin voima on etenkin se, että elämä etenee: saa edetä, saa toivoa ja olla onnellinen.

Poika joka katosi on mielestäni enemmänkin tyttöihin vetoava kirja. Lukuhaluton poika voi nujertua tämän vakavan aiheen alle. Selkokirjasta hyötyvälle nuorukaiselle voi sen sijaan tarjota Tiaisen viimevuotista selkokirjaa Kyttäyskeikka. Lisää selkokirjavaihtoehtoja löytää tuoreimmasta selkokirjaesitteestä.

Oma kokemukseni selkokirjojen tarjoamisesta syystä tai toisesta vähän ja vaivalloisesti lukeville ihan tavallisille yli 15-vuotiaille nuorille on toiveikkaan myönteinen. Jo nuoren elämys siitä, että jaksaa lukea kirjan loppuun voi olla itsensä huonoksi kokevalle lukijalle kohottava. Selkokirjojen helppo virkerakenne ja tarinan johdonmukainen eteneminen helpottavat lukuprosessia, jolloin juoneen, henkilöihin ja sanottavaan pureutuminen mahdollistuu.

Selkokirjoja on monenlaisia, sillä osa on täsmäsuunnattu erityisryhmille, mutta monet sopivat aivan tavallisille tallaajille. Siksi ”selkosta” on karsittava joitain karkottava leimaava sävy. Se, että teksti on helposti lähestyttävä, jopa yksinkertainen, ei ole huono tai väheksyttävä asia. On hyvä, että on valinnanvaraa: toisille lukijoille alastalon saleja ja toisille selkoromaaneja.
– – –
Marja-Leena Tiainen
Poika joka katosi
selkoromaani
Avain 2015
88 sivua
Sain kirjan kustantajalta.

3 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Kirjallisuuspohdintoja, Lasten- ja nuortenkirjat, Selkokirja

Kate Atkinson: Joka lapsia ja koiria rakastaa

Kate Atkinsonin romaani Elämä elämältä oli viime kevään suuria kirjaelämyksiäni. Atkinsonin Jackson Brodie -sarjaa olen seurannut aina uutta osaa odottaen (blogissani osat 2 ja 3 Kaikkein vähäpätöisin asia ja Ei vieläkään hyviä uutisia?). Toiveikas hytinä seuraa uusinta: Joka lapsia ja koiria rakastaa (suom. Kaisa Kattelus, Schildts & Söderströms 2015).

Yksityisetsivä-Brodie kidnappaa kaltoinkohdellun koiran ja ex-poliisi Tracy laiminlyödyn lapsen. Näihin liittyviä vaiheita sekä 1970-luvulle sijoittuvaa murhaa ja lapsikaappausta setvitään rinnakkain. Tapahtumia nähdään Brodien silmin, myös Tracyn ja Tracyn entisen poliisikaverin, ja lisäksi dementoituva näyttelijätär kytkeytyy kuvioon. Kaikkien tiet eivät leikkaa lainkaan, ja jos leikkaavat, se tapahtuu sattumanvaraisesti ja yllätyksellisesti.

Taattua Brodie-sarjatyyliä on se, että henkilöitä on useita ja linkitykset toisiin ovat löyhiä, yhteydet selviävät vähitellen. Joka lapsia ja koiria rakastaa pitää rispaavat langat napakasti käsissä ja lukijan hyppysissä. Dekkarirakenne on pikemmin turvakehys kuin piinaavan jännityksen luontiin luotu. Oleellista on psykologisesti kiehtova henkilökuvaus.Joka lapsia ja koiria rakastaa

Brodien hahmo vetoaa minuun osa osalta. Älyä ja itseironiaa piisaa. Rosoinen tunne-elämä lisää miehen vetovoimaa, ja lapsuuden traumat elävät ja hengittävät viisikymppisen jokaisessa päivässä. Kahden lapsen etäisä, jolta riittäisi rakkautta lapsille, koirille ja yhdelle – no, parillekin – naiselle, yhä etsii suuntaansa. Sitä haluan jatkossakin olla seuraamassa.

Ihailen Atkinsonin henkilökuvaustaitoa. Hän luo luontevasti uskottavia ja kiinnostavia hahmoja. Elämänkäänteessä keikkuva Tracy ja hellyttävä reppana-selviytyjä Courtney-tyttö käännyttävät oitis puolelleen. Asetelma pistää miettimään kierosti rikosen suhteellisuutta: rakastava kaappaaja vai väkivaltainen koti. Ikääntyneen näyttelijättären muistamattomuuden kokemukset on kuvattu satuttavasti. Hupaisa pistäytyjä on yksityisetsivä Brian Jackson, päähenkilön kaksois- tai vastakuva.

Harva dekkarityyppinen teksti hykerryttää siten kuin tämä Brodie-sarjan osa – Fred Vargasin Adamsbergit ja Håkan Nesserin Barbarotit niputtaisin sukulaisiksi. Kerronta on joustavaa ja luistavaa – nautittavaa. Minut valloittaa humoristinen ote, joka syntyy huomioista, tilanteista, henkilöasetteluista ja näppärästä verbaliikasta. Kääntäjä Kaisa Kattelus on velho siirtämään kieleen perustuvan komiikan suomeksi. Pisteitä ropisee myös siitä, että tärkeitä elämänasioita ei ohiteta kepeästi, vaikkei niitä käsitellä tosikkomaisesti.

Brodie ei ole lukumiehiä (sentään runot ovat alkaneet kiinnostaa), mutta Brodiesta lukeminen pitää kirjailoa yllä. Olkoon niin, ja olkoon noinkin, vaikka jo jokunen ajattelija on aiemmin samoin todennut – tai melkein samalla lailla:

Kaunokirjallisuus ei ollut koskaan ollut lähellä Jacksonin sydäntä. Tietokin oli ihan tarpeeksi koettelevaa, miksi piti vielä keksiä juttuja omasta päästä? Hän tajusi, että maailman merkittävimmät romaanit käsittelivät kolmea aihetta: kuolemaa, rahaa ja seksiä. Toisinaan yhtä valasta.

– – –
Kate Atkinson 

Joka lapsia ja koiria rakastaa 

Started Early, Took My Dog 

Suomentanut Kaisa Kattelus 

Schildts & Söderströms 2015 

398 sivua 

Sain kirjan kustantajalta.

3 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus

Aki Ollikainen: Musta satu

Nykyhetkessä kertojamies angstaa pieleen mennyttä avioliittoa. Samalla hän muistelee ankeaa lapsuuttaan ja lapsuudenystäväänsä sekä kasaa käsikirjoitusta, jossa seikkailee papan isä kieltolakivuosina. 1930-luvun alkuun kiteytyvät trokaritoikkaroinnit, hulluun suuntaan kääntyvä poliittinen Eurooppa, kotimaisen kapinan jälkikatkeruus ja Tattarisuon lähteen taikamenot. Aki Ollikainen kytkee tiiviiseen romaaniin monta synkkää tarinaa: Musta satu (Siltala 2015).
Musta satu

Niin edeltävät sukupolvet käänsivät seuraaville selkänsä. Ja minä seisoin jonon päässä, tuijotin isän niskaa ja isä papan niskaa. Pappa tuijotti tyhjyyteen, ehkä sieltä vihdoin piirtyivät esiin sotavuodet ja sotaa edeltänyt aika, papan lapsuus, jonka uumenista hän haki omaa kadonnutta isäänsä.

Musta satu on tavallaan tavanomainen sukupolviromaani suomalaisista perustarinoista, joiden palasia ovat sotatraumat, rikkonaiset perhesuhteet, ryyppyreissut ja kesken jääneet elämät. Miehiä yhdistävät vaillinaiset isäsuhteet, jotka kirouksen lailla jatkuvat ja siirtyvät. Ytimenä on miehen riittämättömyyden tunne, jota paikataan vierailla naisilla ja epätoivoisilla teoilla.

Romaanin miehet joka aikatasolla rypevät synkissä tunnelmissa. Kenestäkään ei voi oikein pitää, hädin tuskin ymmärtää, vaikka selityksiä kierteelle saa. Naiset vaikuttavat taustalla vaan ovat kuitenkin vain statisteja, ja sellaisiksi jäävät joka miespolven pojatkin. Kas siinä pulma.

Tattarisuon ruumislähde on romaanissa sekä symboli että keskuspiste. Synkästä lähteestä pulpahtelee ihmisten mätää ainesta, vaipuu syvyyksiin, ja mahdollinen murhamiehen aarre jää löytymättä. Lähteen partaalla hortoilevat keskushenkilöt kohtaavat käänteen. Rakenne on taituritekoa: alun ja lopun sanomalehtisivut sitovat kokonaisuuden. Sisältö on upota äijäahdistukseen, mutta pysyy sittenkin pinnalla. Aina kun olen vajota, aikataso- ja henkilövaihtelu nostaa.

Kurotin käsikirjoitusnivaskan jalkatilasta. Sivut eivät olleet enää järjestyksessä, kohtaukset olivat sekoittuneet. Niin kauan kuin tarinalta puuttui loppu, tapahtumat kiersivät kehää ilman kronologiaa. Isopappa harhailisi ikuisuuden ikuisuuteen perille pääsemättä, emmekä koskaan kohtaisi.

Eipä tekstistä voi paremmin sanoa kuin minäkertoja tuossa sitaatissa. Huomaavaisesti kirjassa on painettu kursiivilla mennyt, tavallisella fontilla nykyinen, kunnes sukupolvien eri päässä olevat miehet kohtaavat – ehkä. Otsikossa ei ole suotta sana ”satu”, se antaa vapauden, jota romaanin lopussa hyvin hyödynnetään.

Ollikaisen Nälkävuosi vaikutti vahvasti, ja sen tarina, kerrontatapa ja kieli jättivät pitkäksi aikaa hullaantuneen olon. Vaikuttavaa kirjallisuutta. En todellakaan kadehdi loistoesikoisen lataamia paineita. Musta satu hivelee hallitulla kielellä, upeilla kuvilla ja kerronnan taidolla. Silti minun on myönnettävä, että sisällön synkkyys, miesminäkeskeisyys ja monia suuntia harova ote etäännyttävät minut hurahtamiselta. Minut valtaa myös tunne siitä, että romaanin ensimmäinen lukukerta on kuin saisi ”uuden ollikaisen” alta pois, ja sen uudelleenluku paljastaisi oikean romaanin. Hyvä kirja siis, sillä haluan lukea sen uudelleen.

– – –
Aki Ollikainen
Musta satu
Siltala 2015
romaani
157 sivua
Sain romaanin äitienpäivälahjaksi. Kiitos.
Muissa blogeissa: Lukutoukka ihastui Ollikais-uutuuteen.

8 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Taina Latvala: Ennen kuin kaikki muuttuu

Taina Latvalan novellikokoelma on lähellä episodiromaania: 17 novellia limittyvät toisiinsa, sillä useassa kertomuksessa on samoja henkilöitä, tai ainakin he muistuttavat toisiaan. Ennen kuin kaikki muuttuu (Otava 2015) möyrii nuoren naisen tunne-elämää.

Hän myönsi minun olevan vaikein nainen, jonka kanssa oli koskaan seurustellut, mutta osittain juuri siksi hän viihtyi kanssani.

Novellien kertoja on usein nuori nainen. Joskus naisesta kerrotaan kolmannessa persoonassa, mutta siitäkin syntyy tunne, että ”minä” kuvaa itseään ulkopuolelta. Pari juttua on miehen kuvausta, mutta aina keskellä on sama tai samantyyppinen nainen – se vaikea, ailahteleva, tarkkaileva, lievästi pakko-oireinen ikiteini aikuistuvan naisen ruumiissa.

Novelleista minulle tulee lievän klaustrofobinen olo, sillä keskiönaisen olo on niin umpinainen. Jutuissa akateemiset humanisti-taiteilijasielut etsivät itseään ja toisiaan eksistenssi- ja ihmissuhde-eriössa. Jotenkin tulee vaikutelma siitä, että novellit varioivat runosäettä ”Yksin oot sinä ihminen, kaiken keskellä yksin.” Kaikenlaisia kohtaamisia kyllä kertyy, ja niistä rakentuu novellien epätasainen draaman kaari, jota hallitsee syrjässä ja hukassa olon tunne. Ymmärtäähän sen, jos kanssaihmismallina on lapsuuden täydellinen hyväksytyksi tulemisen kokemus.

Hän oli lapsena tottunut siihen, että häntä rakastettiin, että hänestä pidettiin vilpittömästi, eikä yksikään heistä ollut näissä juhlissa.

Pidän kovasti Latvalan kielestä ja kerrontatavasta, vaikka henkilöihin suhtaudun välillä väsähtäneen tätimäisesti. Prologinovellissa on hieno tunnelma, joka perustelee kokoelman nimeä. Se ja kansikuva (Rauha Mäkilän maalaus Is It True When U Say That U Love Me) miellyttävät kovasti. Novelleissa on myös välillä hulppeita hetkiä. Kuvaus onnistuneesta kampauksesta on riemastuttava, ja kissaksi muuttuva toimittajanainen yllättää.

Kuvan valitsin novellin "Kissan yksityisyys" kunniaksi.

Kuvan valitsin novellin ”Kissan yksityisyys” kunniaksi.

Ennen kuin kaikki muuttuu kietoutuu yhteen keskiönaisen ydinkokemukseen, nuoruudessa koettuun isän kuolemaan, mikä vaikuttaa pysäyttäneen keskiönaisen aikuiseksi kasvun. Hän pärjää ja selviää, mutta jumittuu yksityiskohtiin. Rutiinit, hygienia, fiksaatio turkoosiin ja yhdennäköisyyshakuisuus yhteen irkkunäyttelijään toistuvat. Halu sitoutua ja sen pelko kytkeytyvät nekin isän kuoleman jälkikaikuihin. Novelleissa on vakavaa, ahdistunutta, hetkellistä hupiakin. On toivonpilkkeitä, esimerkiksi viimeisen novellin viimeiset rivit ovat upean laukaisevat – ja silti niissä on sopivasti levottomuutta herättävää.
_ _ _
Taina Latvala
Ennen kuin kaikki muuttuu
Otava 2015
191 sivua
novelleja
Lainasin kirjastosta.
Mm. tunnelmasta pitää Kannesta kanteen, Annelille kokoelma on siisti välipala.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus

Kirsti Ellilä: Tuntemattomat

Hänelle oli vähitellen alkanut kirkastua, että hän oli syntynyt salaisuuksien keskelle, ja ne olivat muokanneet häntä niin kuin maa muokkaa perunaa, joka siinä kasvaa. Hiekkaisessa maassa perunoista tulee pyöreitä ja puhtaita, mutta tiiviissä savimaassa perunat kasvavat muhkuraisiksi.

Tuntemattomat-romaanin päähenkilö jumittaa selvästi savimöykyssä. Kirsti Ellilän romaanissa (Karisto 2015) Tuuli on setvimässä isältä perimäänsä huvilaa. Se sisältää kolmen sukupolven roinat niin tavara- kuin mielentilamielessä. Tämä romaani osoittaa, miten lähellä kansalaissota yhä on.

Vaiettuja asioita pelmahtaa keski-ikäisen Tuulin selvitettäväksi. Hän havahtuu lapsuusonnelan maisemissa, miten kaikkea muuta kuin onnelliset, näkymättömät asiat alkavat hahmottua. Tuulin 2000-luvun pohdintojen ja kohtaamisien lisäksi historian vaikutuksia valaisevat vuoden 1917 ja 1918 kirjaukset, jotka ovat peräisin suvun tai sen liepeillä olleiden henkilöiden sanoista. Tuttua tekniikkaa nykykirjallisuudessa tuo aikojen ja näkökulmien lomittaminen.

Romaani alkaa viivytellen, vähitellen historian paino alkaa korostua, ja välillä etenemisessä on jopa jännärin tuntua. Seuraan juonta kiinnostuneena, vaikka ratkaisuista vihjaillaan ja sivuhenkilöt jäävät ontoiksi. Järkeni sanoo, että romaanissa on epätasaista menoa. Kiinnitän esimerkiksi huomiota siihen, että lähes joka luvussa jokin asia ”humisee”. Isoisien synnit johtavat katkeriin tekoihin melkoisen melodramaattisesti. Mutta, mutta: Tuulin elämän ja kuoleman mietteet osuvat mielentilaani.

Ehkä hän oli sisimmässään aina tiennyt, ettei mikään koskaan pääty. Tarinat voidaan lopettaa, mutta elämälle ei laiteta pistettä. Kun ihminen kuolee, hänellä alkaa toinen elämä niissä jotka vielä ovat täällä. Ja elävät suostuvat siihen, koska eivät voi muuta.

Jossain vaiheessa romaania taivun, enkä kykene sanomaan, onko romaani hyvä, huono tai siltä väliltä. Siinä on puolia, jotka iskevät lukutilanteeseen; ne repivät analyyttisyyden ja suojauksen.

Mutta Annala oli paljon enemmän kuin rakennus. Se oli linkki niin moniin asioihin. Se oli tarina, joka hänelle oli kerrottu ja osittain jätetty kertomatta. Miten kertomuksesta luovutaan?
Miten myydään se kipeä ja korvaamaton jota herätään miettimään öisin, kun unet ovat ahtaita, mustia ja painavia.

TuntemattomatLuin romaania yksin vanhempieni talossa, jossa sukupolvien paino saartaa: rakkaudella rakennettu talonrähjä, vähin varoin koottu irtaimisto, albumillisia perhekuvia useiden sukupolvien takaa. Minä joudun romaanin Tuulin tavoin ennemmin tai myöhemmin päättämään, mitä sillä kaikella teen. Tein ankeissa aatoksissa keväisiä pihatöitä kuten Tuuli tiluksillaan. Lukuiltana tuulenpuuskat HUMISIVAT nurkissa, ja kun romaanissa välkkyi pellolta valoja tai Tuuli näki pihalla vilahtavia varjoja, säpsähtelin iltapimeällä jokaista rapsahdusta. Luin kirjaa mummuvainaan syntymäpäivänä, ja mummu näki Tampereen keskustorilla 1918, kun hänen punaista veljeään vietiin valkoisten ammuttavaksi – muita sukuasioita voi Tuulin tapaan olla kätkössä. Ambulanssi oli vienyt aiemmin samana päivänä äitini sairaalatarkkailuun, ja romaanissa Tuulin sedänkaltainen oli samanmoisessa tilanteessa.

Kun fiktio ja fakta sekottuvat, elää tarinaa.

_ _ _
Kirsti Ellilä
Tuntemattomat
Karisto 2015
romaani
336 sivua
Lainasin kirjan kirjastosta.

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Jojo Moyes: Kerro minulle jotain hyvää

Oletko nähnyt parin vuoden takaisen ranskalaiselokuvan Koskemattomat (2011)? Siinä elämässä hapuileva köyhä nuorimies pestautuu rikkaan neliraajahalvaantuneen herran avustajaksi. Pari odotustenvastaisesti ystävystyy, ja siihen johtavia vaiheita kuvataan lämpimän humoristisesti. Jojo Moyesin romaani Kerro minulle jotain hyvää (Gummerus 2015) on asetelmiltaan aika samoilla apajilla.

Englantilaisen pikkukaupungin 26-vuotias neitonen Lou päätyy puoleksi vuodeksi täysin muiden avun varassa olevan Willin päiväseuraksi. Will on ollut ennen onnettomuutta menestynyt liikemies, komea ja koppava. On ennalta arvattavaa, että parin välit lämpenevät, vaan maalia kohti edetään asenteella ”hymyä kyynelten läpi”.Kerro minulle jotain hyvää

Oudointa on, että toisiinsa kolisevat kliseet eivät tuhoa lukukokemusta. Lou on työläisperheestä, Will äveriäästä sivistysluokasta. Loun perhe on kiinteä ja avoimen välittävä, Willin koti-ilmapiiri on viileä. Lou on tavoitteeton ja oppimaton, Will laajasti sivistynyt. Lou on nököttänyt turvallisesti kotikonnuilla, Will on ollut extreme-maailmanmies. Lou on välitön ja värikäs luonnonlapsi, Will kuivakka kuittailija. Kulunutta Pygmalion-teemaa pukkaa kovin tietoisesti, mutta merkittävä yksityiskohta muuttaa asetelman: Lou on vapaa liikkumaan, toimimaan ja kasvamaan, Will on vaihtoehdoton kuoleman odottelija. Epätavallista kiintymyssuhdetta kuvataan romaanissa arkisesti.

Pahinta henkilökohtaisen avustajan työssä ei ole se, mitä luulisi. Pahinta ei ole nosteleminen ja peseminen, lääkkeet ja puhdistuspyyhkeet ja lievä, mutta kumminkin aina erottuva desinfiointiaineen tuoksu. Eikä edes se, että useimmat ihmiset arvelevat henkilökohtaisen avustajan päätyneen työhonsä vain siksi, ettei hänen älynsä riitä mihinkään muuhun. Pahinta on, että kun viettää kaiket päivät todella lähellä toista, ei pääse pakoon hänen mielialojaan. Tai omiaan.

Kerro minulle jotain hyvää on juoniromaani, jonka ytiminä ovat tarinan luonteva juoksutus ja hauska henkilöhahmotus. Viihdekirjamaisuuden vuoksi voisin sanoa, ettei henkilökuvaus ole kovin syvää, etenkin sivuhenkilöissä on roimaa tyypittelyä – yhtä kaikki: päähenkilöiden haavoittuvuus ja kivut tulevat lähelle. Louhun ja Williin kiintyy, ja ihastumista lisäävät hilpeä sanailu ja tilannekuvaus. Pääosa on Loun minäkerrontaa, mutta muutamat lyhyet toiset näkövinkkelit laajentavat näkemystä Louhun ja tapahtumiin.

Tarkkanäköisesti Moyes vilauttelee yleisiä vammaisasenteita ja ympäristön kaikkea muuta kuin esteettömyyttä. Hän myös tarttuu rohkeasti eutanasiateemaan. Arvostan sitä, että vaikeaa aihetta käsitellään monisärmäisesti. Viihdekirjaan kuuluu onnellinen loppu – ja voi olla, että joskus elämäänkin. Yleensä onni ei kuitenkaan tule siten kuin odottaa, ei myöskään Moyesin romaanissa. Sydämeenkäyvästi tässä sattuu. Kerro minulle jotain hyvää on lempeänä läikehtivää sunnuntailukemista.

– – –
Jojo Moyes
Kerro minulle jotain hyvää
Me Before You
Suomentanut Heli Naski
Gummerus 2015
473 sivua
Lainasin kirjastosta, kaveri auttoi.
Muissa blogeissa, monissa, mm. Kasoittain kirjoja, Kulttuuri kukoistaa, Rakkaudesta kirjoihin ja Ullan Luetut kirjat.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus