Kuukausittainen arkisto:kesäkuu 2015

Dekkarikesäkuun lopputulema: jännitysvinkit

Dekkariviikko (8.-14.6.2015) venyi osaltani dekkarikuukaudeksi. Luin muutaman muunlaisenkin romaanin, mutta lähes kaikissa jäyti jokin ratkaisematon ongelma tai arvoitus, joka houkutti selvittämään tapahtumia viimeiselle sivulle saakka, esimerkiksi epätoivoisen romanssin vaiheet Lena Anderssonin romaanissa Vailla henkilökohtaista vastuuta (Siltala 2015) on sellainen. Vaan palaan varsinaisiin dekkareihin: jaan kuukauden ja koko alkuvuoden jännityssuosikit kuuteen kategoriaan.

1. Jännittävin kotimainen

SusiPauliina Susi on kirjoittanut dekkarin, jossa tavallisen asiantuntijanaisen elämä sotkeutuu. Takaikkunassa (Tammi 2015) jännitys tihenee asteittain, ja vähitellen selviää, mikä osuus ja rooli kaikessa on teinityttärellä, ministerillä, ministerin neuvonantajalla ja tietokonevelholla. Kerronta luistaa, henkilöissä on jäynää ja juoni kestää tiukankin tarkastelun.

2. Kotimaisen dekkarisarjan kärkeä

Tyttö ja rottaSarjamaisuus on dekkareissa nykyisin pikemminkin sääntö kuin poikkeus (Takaikkuna on poikkeus). Trilogiaksi on Jari Järvelän Metro-dekkarit suunniteltu, kesän kynnyksellä ilmestyi toinen osa Tyttö ja rotta (Tammi 2015), vuosi sitten aloitusosa Tyttö ja pommi (Crime Time). Meno on karua, kieli iskevää ja graffiti-aihepiiri harvinaista herkkua, joten spreimaalipurkki valmiina odottelen päätösosaa.

3. Scandinavian Crime

NesboEhdokkaita pohjoismaisen jännitysviihteen olisi monia (kärjessä Tapaus 64), mutta valitsen yksinäisen suden monien sarjakavereiden joukosta. Jo Nesbø onnistuu luomaan kiehtovan hahmon lukivaikeuksisesta ammattitappajasta: Verta lumella, osa 1 (suom. Outi Menna, Johnny Kniga 2015). Pisteet myös siitä, että vaihteeksi kyse on muusta kuin poliisiromaanista ja että kompakti kokonaisuus on tehokas, jopa romanttinen pläjäys.

4. Haikeat jäähyväiset

NesserGöran Barbarottin keski-iän muutosvaiheita olen ilokseni saanut seurata viiden osan edestä. Håkan Nesser syystä tai toisesta hylkää hienon hahmonsa, ja Pikku-Burman teurastajatar (suom. Päivi Kivelä, Tammi 2015) päättää Barbarotti-sarjan, ja tyylikkäästi päättääkin. Perimmäisiä kysymyksiä pohditaan ja inhimillinen ote pitää pintansa.

5. Angloamerikkaiseni

FlynnMuiden harvnaisempien kielialueiden dekkareissa en ole törmännyt tänä vuonna tytisyttäviin teoksiin. Aika vähän olen viime aikoina lukenut englantilaisen kielialueen dekkareita mutta suuntaan katseeni niihin. Voisin valita Kate Atkinsonin Brody-sarjan uusimman osan Joka lapsia ja koiria rakastaa, mutta nappaankin valikkooni ei-sarjakirjan, amerikkalaisen Gillian Flynnin Teräviä esineitä (suom. Maria Lyytinen, WSOY 2015). Jännitysjuoni ei mielestäni ole kaksinen, mutta päähenkilön selviytymistarina on hyytävä ja kärjistyksineenkin tehokkaasti rakennettu.

6. Rajatapaus

Äly 2Spesiaalikategorian saa Lauri Mäen romaani Älykkät kuin käärmeet, viattomat kuin kyyhkyset. Murha jos toinenkin sitoo juonta, mutta dekkarimaisuus ei ole tämän romaanin juttu, vaan romaanin ydin ja originellius on ajassa ja paikassa: ambomaalainen lähetysasema 1890-luvulta vuoteen 1924. Suomalaisten lähetyssaarnaajien rinnanelo paikallisten klaanien ja taikauskon kanssa on erikoisen mielenkiintoisesti napattu. Esikoisromaanissa on kupruja, mutta aihe on aiemmin käsittelemätön ja siksi kiinnostava, eikä kerronta ole hassumpaa.

Vielä on kesää jäljellä ja ehtii lukea vaikka mitä.

2 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus

Lauri Mäkinen: Älykkäät kuin käärmeet, viattomat kuin kyyhkyset

Ambomaalle, suomalaisten lähetyssaarnaajien luo 1890-luvulta vuoteen 1924, minut johdatti Lauri Mäkisen esikoisromaani Älykkäät kuin käärmeet, viattomat kuin kyyhkyset (Siltala 2015). Nimi on napattu raamatunlauseesta, joka sopii lähetyssaarnaajille: ”Katso minä lähetän teidät niin kuin lampaat susien keskelle; olkaat siis älykkäät kuin käärmeet ja viattomat kuin kyyhkyset.”

Toimelias Tobias Johansson nuorikkoineen sekä muutama muu lähetyspappi saapuvat Ambomaalle jatkamaan työtä lähetysasemalla. Pakanoita olisi tarkoitus käännyttää oikeaan uskoon. Taikauskoon perustuva paikallisten maailmankuva ei kuitenkaan helposti horju. Valkonaamoja vaivaavat malarian lisäksi eri kirkkokuntien kisailu sieluista, lisäksi siirtomaapolitiikka heijastuu elämään kaukaisessa Afrikassa, jonne leviävät vähitellen tekniset uudistukset, aseet, autot ja lennätin.Äly1

Mäkinen luo häkellyttävän uskottavan ajan- ja ympäristökuvauksen. On käsittämätöntä, miten kirjaimet paperilla voivat viedä vuosisadan taakse aivan vieraisiin yhteisöihin ja ajattelutapoihin. Sen suhteen romaani on paikkansa lunastanut.

Oliko tämä kaikki tarkoitettu, oliko tämä kaikki Jumalan suunnitelmaa? Vai olisiko kaikki voinut mennä toisin, jos Tobias olisi ymmärtänyt Jumalan tahdon paremmin? Oliko hän toiminut oikein vai väärin, ollut Jumalan palvelija vai vain mies, joka valjasti korkeimman asian oman turhamaisuutensa kilveksi? Sulkivatko nuo kaksi pois toisensa?

Päähenkilö Tobias on kiinnostava henkilö, ja lähinnä hänen välityksellään aikamatkaa kuljetaan. Valitettavasti hän jää erehtyvyydessään, ristiriitaisuudessaan ja kunnianhimossaan etäisemmäksi kuin toivoisin, en pääse ihon alle. Sama vaivaa muitakin henkilöitä, joita on riittämiin. Hyvää yritystä on kyllä kovin, mutta henkilöihin syventämistä kaipaan samalla kuin myös tarinaan tiivistystä.

Juonenkuljetus onnistuu hyvin, ja sitä jäntevöittää murhamysteeri, jota selvitettäessä kurotaan aikatasoja vähitellen lähelle toisiaan lähetystyön alusta marraskuuhun 1924. Syyllisten etsintä siis sitoo kokonaisuutta, mutta oleellista on muu lähetysasemaväen kolmen vuosikymmenen toiminnan oikeutuksen läpikäyminen. Syyllisyydestä sikiää monitahoinen teema, johon nivoutuvat vallanhimo, eri kulttuurien uskomukset ja toimintatavat. Mäkinen onnistuu minusta parhaiten siinä, miten kiihkottomasti hän kuvaa valkoisten tunkeutujien ja alkuperäisheimojen ja -klaanien rinnanelon, eroavuudet ja kohtaamiset.

Lähetystyö on varmasti saanut aikojen saatossa hyvää aikaiseksi esimerkiksi koulutuksen levittäjänä ja terveyden edistäjänä. Muusta en ole niin varma, siitä olen, että älykkyys ja viattomuus on harvinainen yhdistelmä. Ihminen on monimutkainen ja arvaamaton olento pyrkimyksineen, himoineen ja kulttuureineen. Sitä pistää Älykkäät kuin käärmeet, viattomat kuin kyyhkyset pohtimaan.

– – –
Lauri Mäkinen
Älykkäät kuin käärmeet, viattomat kuin kyyhkyset
Siltala 2015
(rikos)romaani
438 sivua.
Lainasin kirjastosta.

10 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus

Mad Max – Fury Road

Leffassa viihtymiseni aikaan levisi järkyttäviä uutisia kolmesta muslimi-iskusta. Viattomia uhreja vaativat terrori-iskut Ranskassa, Kuwaitissa ja Tunisiassa. Syyllisiksi epäillään äärimuslimeja. Miten tämä liittyy elokuvakokemukseeni? On varmaan ihan sama, hihkuuko tappoteon yhteydessä uskossaan sokea taistelija ”Allah” vai ”Walhalla”. Ydin on siinä, että väkivallalle on haettu oikeutus kaiken järjen peittoavasta uskosta. Sitä lietsoo karismaattinen johtaja, jumalan sanansaattaja, jonka puolesta ollaan valmiita mihin tahansa asian ja oman kuolemattoman sielun vuoksi. Seurauksena on vain tuhoa, turhia kuolemia ja inhimillistä kärsimystä.

Nyt voitte pistellä minua neulalla, jonka kaivelin heinäsuovasta, eli väkisin hain sanomaa ja vakavaa teemaa sekä allegoriaa nykytoteen räiskintäelokuvasta Mad Max – Fury Road (2015). Kehyskertomukseen siis kuuluu ”Walhaallaan” onnistuneen itsemurhaiskun jälkeen hamuava persoonallisuuksista riisuttu soturiyhteisö. Sen dystooppisessa tulevaisuusmaailmassa taistellaan vedestä ja polttoaineesta. Porukan despootti pomo jalostaa itseään vaimojoukoin ja ravitsee soturieliittiä tehdashenkisesti tuotetulla äidinmaidolla. Kärsivälle rahvaalle hän uskottelee olevansa jumala, joka annostelee mielivaltaisina armonhetkinään vettä. Elokuva ei lähtökohtaisesti ankkuroidu tämänpäiväiseen arkeen vaan on viihteellistä todellisuuspakoa.

Juoneen, mars. Max vangitaan yhden soturin veripankiksi. Soturiporukka ja ketjuin kytketty Max lähtevät ajamaan takaa Furiosa-nimistä naisrekkakuskia, joka on kaapannut tankilliset polttoainetta ja äidinmaitoa sekä edustavan otoksen pomon vaimoja. Naisten päämääränä on vapaus.

Välillä laskin minuutteja, jotka eivät liity takaa-ajoon. Niitä oli muutama. Vauhti, väkivalta ja villit koneet ovat elokuvan ydintä. Lavastus ja puvustus ovat mielikuvituksen riemuvoitto, etenkin monenmoiset ajopelit ja taisteluhärvelit ovat näyttäviä, ja koko visuaalinen ulospano on vaikuttava. Kokonaisuus on sekä pitkitetty tietokonepeli että tempaiseva toimintaelokuva.

Kuva markkinointimateriaalista (CC).

Kuva markkinointimateriaalista (CC).

Nythän on niin, että leffasarjan uutuus on nähtävä suhteessa muihin madmaxeihin ja saman lajityypin edustajiin. En ole niiden asiantuntija enkä fani, mutta nirppanokkaisena taide-elokuvien ystävänä totean, että narikkaan unohdetut aivoni tempautuivat vauhtiin ja lopetin tappotyön uhrien laskemisen. Elokuvan jälkeen olin uupunut kuin parin tunnin lenkin jäljitä. Odotusten vastaisesti eläydyin päähenkilöihin, vaikka juonenkulussa ei ollut yllättävää tai sanottavaa. Charlize Theronille (Furiosa) ja Tom Hardylle (Max) oli varattu pari ilmettä ja repliikkiä, mutta ne riittivät kantamaan elokuvaa. Komeilta he näyttivät.

Elokuva flirttailee emansipaatiolla, mutta miesten silmin kaikkea katsotaan. Furiosa pärjää olemalla äijä, paras äijä, autoilemalla ja tappelemalla kovemmin ja sitkeämmin kuin muut. Silti hän selviää vain miehen neuvokkuuden avulla. Kaikkiaan naiseudesta on valittu ääripäät: taistelija tai synnytyskone. Seireeneiltä vaikuttava vaimoviisikko on vähävaatteinen kaunotarjoukko, joka tarjoaa katalogityyppistä silmänruokaa elokuvan karungroteskiin ympäristöön. Ei kokonaisuus minun silmissäni naisasiaksi sillä muutu, että leffan kiistaton sankari on käsipuoli nainen, joka vastustaa ihmisen kauppatavaruutta. On kuitenkin paikallaan Alien-elokuvien hengessä nähdä nainen toimintaelokuvan kärkenä ja oikealla asialla.

En kadu kesäleffavalintaani, meno ja melske toivat vaihtelua hiljaiseloon. Ja tämän jälkeen maittaa taas jokin verkkainen taide-elokuva.

– – –
Mad Max – Fury Road
Warner Bros 2015, Yhdysvallat ja Australia.
Ohjaus: George Miller
Pääosissa Charlize Theron ja Tom Hardy
120 min.
Kiitos ilmaisleffalipuista pomolle.

2 kommenttia

Kategoria(t): Draama, Elokuvat

Neiti Fisherin etsivätoimisto

Dekkarikesäkuuni viimeisen viikon sulostuttaja on ollut tv-sarja Neiti Fisherin etsivätoimisto. Yle1 syytää sarjaa joka arkipäivä alkaen 22.6. Viimeinen osa esitetään 6.8., joten kolme tuotantokautta tuutataan putkeen. Sarja perustuu Kerry Greenwoodin dekkareihin, filmatisoinnista vastaa ABC (Australia 2012 – 2014).

Ensimmäisen viikon perusteella sarja on valopilkku tv-dekkareiden sakeassa sumussa. Australialaisia sarjoja ei paljon näytetä, joten uusi ympäristö virkistää. Ajankuva ihastuttaa: 1920-luvun tyyli, muoti ja elämäntapa ovat todella tyylikkäästi toteutettu. Aikaan kuuluvaa poliittistakin problematiikkaa sivutaan anarkismista sionismiin. Ensimmäisestä maailmansodasta vapautunut henki hönkii täysin palkein, ja sen mondeemi ilmestys on neiti Phryne Fisher.

Kuva: ABC:n sarjan kotisivu

Kuva: ABC:n sarjan kotisivu

Hyvästi suhdehäiriöiset ja alkoholisoituvat mörököllipoliisit, tervetuloa villi ja vapaa yksityisetsiväneiti. Neiti Fisher saapuu näyttävästi Englannista Melbourneen. Taustalla vaivaa siskon väkivaltainen kuolema. Se lienee syynä siihen, että selvittämättömät kuolemat kiehtovat. Mutkattomasti hän heittäytyy yksityisetsiväksi, hankkii näppäriä apulaisia ja liitelee paikallisen virkavallan apuriksi. Komistuskomisariossa voisi olla suhdeainesta, jos kunniallisuus höllentyy, ainakin yhteistyö alkaa lupaavasti pilke silmäkulmassa mutta etäisyyden säilyttäen. Vapaamielinen ja flirttaileva neiti Fisher vakuuttaa vastustavansa vakiintuneita suhteita, irtosellaisia hän solmii mieluusti. Ei ole eilisen teeren tyttöjä tämä neiti, itsellinen omasta ruumiistaan ja valinnoistaan vastaava aikuinen nainen.

Phryne Fisher on häpeämättömän hurmaava. Ensimmäisen esitysviikon jaksoissa hän on osoittautunut muun muassa tangon taitajaksi, autohurjastelijaksi (Hispano Suiza, totta kai) ja pienkonelentäjäksi sen lisäksi, että hän on välkky oivaltaja. Tuttavapiiri on laaja, lähinnä liikutaan varakkaan väen joukossa, mutta selvästi neiti Fisherillä on myös suvaitsevainen ja herkkä sosiaalinen omatunto. Tunnelma on pääsääntöisesti kepeä, mutta esimerkiksi neljännessä jaksossa on tummia sotamuistumia ja luokkataistelutunnelmia. Kaiken kaikkiaan Essie Davis loihtii roolihahmostaan eloon monitaitoisen, uskaliaan ja neuvokkaan naisen, ja upeasti hänelle sopivat 20-luvun mekot, hatut ja pääkoristeet.

Sarjan osat näemmä edellyttävät johdonmukaista seurantaa, sillä henkilöiden elämässä tapahtuu jakso jaksolta edistystä. Varsinainen dekkaritapaus vaihtuu osasta toiseen. Näin alkutaipaleella juonet ovat olleet ihan näppärää kulissia komealle ajankuvalle. Huoleni on, miten pysyn näin tiiviin esitystahdin vauhdissa – pysyä haluaisin. Toivottavasti taso säilyy.

P.S. Tunnustan, että kiilasin Netflixin avulla katsomaan ensimmäisen tuotantokauden viisi jaksoa etukäteen. Tykkään.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Dekkari, Draama

Jussi Adler-Olsen: Tapaus 64

Ihmisen pitää tuntea olevansa kyllin hyvä. Kun on kuullut olevansa kyllin hyvä, jaksaa ponnistella eteenpäin. Joskus sen voi kuulla liian myöhään, vallankin jos jotain peruuttamattoman pahaa on sitä ennen tapahtunut. Silloin kalvavat vääryydet voivat synnyttää kostajan, vaikkapa määrätietoisen tappajan. Näin käy Jussi Adler-Olsenin neljännessä Osasto Q -dekkarissa Tapaus 64 (suom. Katriina Huttunen, Gummerus 2015).

Juoni tehoaa. Niin överiksi ei äidytä kuin Metsästäjissä, eikä jännitys ole niin hikoiluttavaa kuin Vangissa tai Pullopostissa. Komeasti Tapaus 64 etenee loppua kohti kiihtyen ja yllättäen. Otsikko osuu: paperilla voi olla numeroitu tapaus, mutta numeron takan on tunteva ja kokeva henkilö, joka muistaa.Tapaus 64

Taas sukkuloidaan eri ajoissa. Dekkarin mittaan eletään Neten rinnalla 1950-luvulta lähtien: hänelle tapahtuu ikäviä, ja sen seurauksena tapahtuu lisää ikävää. Neten tarina kytkeytyy Osasto Q:n käynnistämään vuoden 1987 outojen katoamisten ketjuun. Nykyhetki on vuodessa 2010, jolloin katoamistutkinta alkaa ja politikassa puoluekenttään on tyrkyllä kansallismielinen ja rasistinen liike. Sen oppi-isä on keskeinen tekijä kirjan 50-luvulta nykyhetkeen.

Adler-Olsenin sarjassa on mojovia henkilöitä. Osasto Q:n pomo on Carl Mørk, mörkki mies, jolla on pehmeä ydin. Myös hänen kotiväkensä värittää tapahtumia. Poliisityössä Mørkilla on puolustajia, mutta häntä vastaan myös vehkeillään, mikä yhdistää sarjan osia. Sarjan romaanien kovaa ydintä ovat multipersoonasihteerikkö Rose ja hellyttävänkova, arvoituksellinen apuri-Assad. Jokainen vuorollaan epäilee toistensa mielenterveyttä, varmaankin syystä, mutta osa osalta porukka hitsautuu yhteen.

Carl katsoi Assadia valppain silmin. Tämä tapaus vaikutti Assadiin enemmän kuin yleensä, niin, se näytti vaikuttavan molempiin Carlin avustajiin. Se tuntui menevän suoraan heidän sydämeensä. Ja miksi ei olisi mennyt, olihan heillä kummallakin varmasti arpia sielussa, mutta silti Carl ihmetteli, että Assad oli niin tosissaan ja vaikutti suorastaan järkyttyneeltä.
”Näköjään ne ovat onnistuneet kuljettamaan naisia saareen”, Assad jatkoi vääjäämättä tummat kulmakarvat kurtussa, ”ja tappamaan monta tervettä sikiötä ja steriloimaan paljon naisia. Silloin he voivat onnistua missä tahansa. Sitä minä vain tarkoitan, Carl. Eikä se ole yhtään hyvä asia, jos he istuvat samaan aikaan kansankäräjillä.”

Adler-Olsen käsittelee dekkarissaan sitä, miten riittää aina tyyppejä käyttämään hyväkseen heikossa asemassa olevia. Hän näykkii myös yhtä Pohjoismaisten demokratioiden häpeäpilkkua, eugeniikkaa. Klaus Härön elokuva Uusi ihminen (2007) kertoo siitä riipaisevasti ruotsalaisittain, ja niin tekee tämä romaani tanskalaisittain. Yhteiskunta, joka sallii jakaa kansalaisiaan kasteihin ja päättää, kuka saa lisääntyä, on puistattava natsismin jatke. Näin on ollut meillä ja muualla noin puoli vuosisataa sitten. On aivan oikein muistuttaa siitä vaikkapa näin. Ettemme unohtaisi emmekä hyväksyisi. Mutta miten suhtautua tappokostoon, pahan palkkaan eliminoimalla?

Aihepiiri vie lukurupeaman aikana välillä vakavoitumaan. Osasto Q -sarjan toinen puoli on tilannekomiikka ja osuva letkauttelu. Siitä on vastuussa kööpenhaminalaisen poliisitalon kellarissa lymyävä epäsuhtainen kylmien tapausten pöyhijäkolmikko. Iso osa huumorista lepää Carl Mørkin leveillä harteilla, ja hyvin lepääkin. Vaikka sivuja on rapiat 500, en pitkästy, en marise tiivistämistä. Luen jännitysviihtyen ja myötäeläen.

– – –
Jussi Adler-Olsen
Tapaus 64
Suomentanut Katriina Huttunen
Gummerus 2015
dekkari
517 sivua.
Ystävä lainasi.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus

Pauliina Susi: Takaikkuna

Kaikki tietosuojaepäilijät ja -vainoharhaiset: tässä on yllyttävää tekstiä teille. Huoletonkin nettikäyttäjä saa aimo annoksen tuumailtavaa Pauliina Suden dekkarista Takaikkuna (Tammi 2015). Siispä suosittelen tätä kaikille koukuttavaa jännitystä hamuaville.

On mielipiteitä jakavan projektin akateemisesti koulutettu toiminnanjohtajanainen Leia Laine ja hänen teinityttärensä Viivi. On tuore oikeusministeri uusperheineen ja neuvonantajineen. On tietokonevelho Land-o, joka saa ministeriin ja äiti-tytär-pariin liittyvän hämärän toimeksiannon. Land-o pystyy murtautumaan läpi kaikkien tietoverkkosuojausten – ja jo alkaa tapahtua.

Äskeinen soitto tuli prepaid-liittymästä. Osaa soittaja sentään perusasiat. Toisaalta hän ei käyttänyt äänenmuunninta, joten hänet olisi mahdollista esimerkiksi virkavallan tunnistaa. Varotoimien ja heidän yhteistyönsä diskreetin luonteen vuoksi soittaja voi kuitenkin luottaa siihen, että keskustelun sisältö ei vuoda muille. Sanomattakin on selvää, ettei näitä puheluita esimerkiksi tallenneta.
Hän kuuntelee sen uudestaan.

Pauliina Susi sitoo pätevään juonisykkyrään, jossa on yllätyksiä. Juttu alkaa vetää turbovauhdilla parinsadan sivun tienoilla, jolloin Leian kaikki hankkeet kääntyvät vikasuuntaan. Sitä ennen pohjustetaan erittäin kiinnittävästi henkilöitä ja aihelmia. Keinona on nykyisin hyvin tavallinen näkökulmatekniikka, zoomi osuu neljään henkilöön: Leiaan, Viiviin, ministeriin ja Land-o:hon. Kikka toimii erittäin hyvin, vallankin kun jännitysmomentteja kiristetään aste asteelta.Takaikkuna

Takaikkuna on kunnon kesäjännitysviihdettä. Juoni on vetävä, ja monet henkilöt ovat sopivan kerroksellisesti kuvattuja. Ministerihahmo on aika ohut, ja muutama motiivi myös, mutta mitä siitä, kun juttu luistaa näin sujuvasti. Tällaisia tosikkomaisuutta vältteleviä mutta asioita purevasti käsitteleviä dekkareita ei kotimaisessa tarjonnassa paljon ole.

Kiinnostavasti Susi sujauttaa joukkoon vakavia teemoja. Nettiturvallisuus/-turvattomuus on tietysti ykkönen. Ja yksikin harharetki vaikkapa nettiseksihenkisesti voi johtaa arvaamattomuuksiin. Romaanissa käsitellään myös riistäytyvää nettikeskustelukulttuuria. Lisäksi äitiys ja isyys/isättömyys kulkevat henkilöiden myötä teoksen teemoina.

Takaikkuna viittaa Hitchcockin elokuvaan, ja Tähtien sodasta ammennetaan myös. Romaanin näen silmissäni tv-jännityssarjana, niin näppärästi romaani on dramatisoitu. Runsaan romaanin luvut ovat lyhyitä ja päättyvät lähes aina cliffhangeriin (mikä ihme se on suomennettuna). Ja konsti jatkuu viimeiseen lauseeseen saakka. Tehokasta!

– – –
Pauliina Susi
Takaikkuna
Tammi 2015
dekkari
550 sivua
Sain kirjan kustantajalta.
Muita innostuneita ovat muun muassa Kirsin Book Club, Lukutoukka, Rakkaudesta kirjoihin ja Notkopeikko.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus

Virpi Hämeen-Anttila: Käärmeitten kesä

Yön sydän on jäätä aloitti sarjan, jota Käärmeitten kesä (Otava 2015) jatkaa.Virpi Hämeen-Anttila on perehtynyt 1921-vuoden Helsinkiin ja ajanjakson poliisityötapoihin, politiikkaan, tyyliin ja kieleen. Aikamatka on vakuuttava.

Oliko Käärme Merthen vai joku herroista Rimala, Laakkonen ja Boman-Roselius, joita he olivat pitäneet apureinaan? Jos Merthen ei ollut Käärme, oliko Käärme kuitenkin saanut vallan Merthenin yli ja käyttänyt tätä hyväkseen? Puhuiko Malmsten totta? Minne Rimala, Laakkonen ja Boman-Rosenius olivat kadonneet? Kenellä oli hallussaan Alina Jegoroffin kaulakoru ja Eliassonin aarre?

Siinä se: Hämeen-Anttilan dekkarissa on runsaasti henkilöitä ja juoniaineksia. Olen tippua tämän tarina-automobiilin kyydistä, vaikka henkilöistä on monisivuinen luettelo sekä tiivistelmät vakoilu- ja rodunjalostustaustoista. Lisäksi romaanissa on tarjolla teosofisia oppiriitoja ja valkoiset-punaiset-problematiikkaa sekä kaksoisagentti. Ja jos joku kirjan lukija haluaisi raivata väkeä luonnonkasvimyrkyin, siihenkin dekkari antaa näppäriä vinkkejä.

Yksityisetsivä Björk selvittää epäilyttävää kuolemaa ja jalokivivarkautta, mikä ryöpsähtää monihaaraiseksi – vertauskuvaksi ei riitä käärmeen kaksihaarainen kieli. Minua dekkari ei jännityttänyt, vaikka monenlaista uhkaa tuppaa. Jännäriainekset ovat raami, jossa porukka pysyy ajassa ja paikassa. Runsaus vie terän, silti tunnelmassa ja kerronnassa on viehkoa perinteiden kunnioitusta tyyliin Agatha Christie.

Ensimmäisessä osassa kaipasin päähenkilön, virkamies-yksityisetsivä Björkin hahmon syventämistä. Siinä sarjan toinen osa astuu askeleen eteenpäin. Yhä miekkonen keikaroi ja ihailee huoliteltuja naisia, myös mielenmyllerrykset tihkuvat hiotusta ulkokuoresta. Björk ehtii: hän jakaa aikaansa virkatyön, väitöskirjan ja rikoslaboratorioharrasteen kesken sekä sukkuloi monenmoisten sukulaisten ja tuttavien parissa. Nelisen neitoa luo häneen silmäyksiä, kohtalokkaimmin Mata Hari -tyyppinen lumoaja. Romanssiosuus jää lupaavasti auki. Koska sukuperintö, salainen addiktio ja yleneminen virassa ovat taitekohdassa, jatkoa seurannee.Käärmeitten kesä

Björkin rinnalla on kiinnostavia henkilöitä, jotka jäävät haljuiksi. Esimerkiksi Martti-poliisissa kollegoineen voisi olla potentiaalia. Björkin uusi apuri on oiva lisä. Poika on kyllä hämmentävä: 13-vuotias kengänkiillottaja, joka kirjoittaa hienoja yleiskielisiä raportteja mutta puhuu värikästä stadin slangia. Naiskuvat jäävät aika pinnallisiksi, muutaman ominaisuuden tyypeiksi.

Ymmärrän hyvin 1920-luvun ihailijana, että ajan tarjoomukset ovat niin kiehtovia, että on vaikea rajata. Silti kannattaisi. Hämeen-Anttila on osoittanut, että hän todella hallitsee taustatyön ja päähenkilöhahmotuksen. Miten olisi fokusointi päähenkilön sieluntuskan kehityskaareen ja johonkin kiinnittävään, ajanhengen ytimeen natsaavaan juonenkulkuun?

_ _ _

Virpi Hämeen-Anttila
Käärmeitten kesä
Otava 2015
351 sivua
dekkari
Lainasin kirjastosta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus

Mehmet Murat Somer: Gigolomurha

Atatürkin uskonnottomasta politiikasta Turkki on livennyt vähitellen toiseen suuntaan. Ei ole kauaakaan, kun puhututti turkkilaisen johtajamiehen paheksunta naisten nauramisesta suu auki. Ainakin istanbulilaiset naiset reagoivat remuamalla mielenosoituksessa hampaat näkyen. Ehkä väljempää on tulossa, sillä juuri käytyjen vaalien perusteella konservatiivinen AKP ei voi enää yksin muodostaa hallitusta eikä puolueen keulakuva presidentti Erdogan huseerata yksinvaltiaana. Näin oletetaan.

Median välittämään kuvaan nyky-Turkista liittyvät mielenosoitusväkivalta ja sanavapausrajoitukset. Tuoreessa muistissa on esimerkiksi Orhan Pamukia uhannut oikeudenkäynti epäisänmaallisuudesta. Millainen mahtaa olla sikäläinen suhtautuminen Mehmet Murat Someriin? Hänen trillerinsä Gigolomurha (suom. Tuula Kojo, Schildts & Söderströms 2014) ei aivan istu AKP-linjaan.

”Tunnetko olevasi nainen?”
”Toisinaan”, minä sanoin.
”Mistä asti olet ollut tuollainen?”
”Siis transvestiittiko?”
”Niin…”
”Kaiketi jo pitkään”, minä sanon. ”Mutta pukeudun joskus myös mieheksi.”
Siis mitä, rupesinko minä jo kieltämään itseni ja siirtymään puolustuskannalle?

Dekkarin minäkertoja on istanbulilainen henkilö, joka liikkuu yökerho- ja hakkeriympyröissä. Lähipiiri on homo- ja transuväkeä. Suhdeverkosto on laaja, eikä mielihaluja peitellä. Tietoverkkokaappausten ohella päähenkilö toimii yksityisetsivänä. Tässä romaanissa etsinnän alla on intohimoja herättäneen gigolon murha.

Alakulttuurikuvaus on värikäs, mutta kaipaan lisää Istanbulin olemuskirjavuutta. Poliittista tai yhteiskunnallista kannanottoa ei suoraan kirjassa ole. Jonkin verran suhdeverkostojen, vallankäytön ja raharikkaiden etuilu näkyy. Homofobinen eriarvoasetelma ei erityisesti erotu. Erilaisuus ei kuvatuissa piireissä hätkähdytä, ja tuntuu siltä, että poikainkeskeinen vehtaaminen on luonnollista ja yleistä. Tietysti niin, koska se on romaanin keskeisnäkökulma elämänmenoon.Gigolomurha

Kerronnallisesti tai juonikuljetukseltaan ei Gigolomurha poikkea keskivertodekkarista. Tätä tyyliä on paljon. Kertoja on aika rehvakka sanailija, näppärä toimija ja tehokas selviytyjä. Ihmissuhteissa on sotkua. Tuttavapiiri on värikäs, ja sen avulla tavoitellaan komiikkaa. Näitä hakkereitakin nykydekkareissa riittää. Täytyy myöntää, että luistavasti kirjassa juttu luistaa, silti hetkittäin ehdin hieman pitkästyä.

Gigolomurha on dekkariviikkoni välipala. En ole aiemmin lukenut turkkilaista dekkaria – nyt olen. Täysillä en syttynyt. Mutta kirjassa on mielenkiintoinen ääniraita. Etenkin eurooppalainen barokki soi herkullisen ristiriitaisesti muun melskeen taustalla.
– – –
Mehmet Murat Somer
Gigolomurha
Suomentanut Tuula Kojo
Schildts & Söderströms 2014
Hop-Çiki-Yaya -trilleri
289 sivua.
Lainasin kirjastosta.
Vaikka varsinainen dekkariviikko on ohi, jatkan vaan…
Dekkariviikko_logo_260px (1)

Jätä kommentti

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus

Dolores Redondo: Näkymätön vartija

On ilo reissata kirjallisesti erilaisissa kulttuureissa. Taitaa olla Dolores Redondon Näkymätön vartija (suom. Sari Selander, Gummerus 2015) dekkariensivisiittini Baskimaahan. Vuoristoisen maaseudun jokilaaksossa tapahtuu murha. Vähitellen on syytä etsiä sarjamurhaajaa. Murhamenoihin liittyy rituaalin piirteitä, esimerkiksi paikallinen leivonnainen asetellaan teinityttöruumiiden strategiselle paikalle. Tapausta komennetaan selvittämään rikosylikonstaapeli Amaia Salazar miehistöineen. Amaian tehtävän hankaluutta lisää se, että hän joutuu palaamaan lapsuudenmaisemiinsa.

Näkymätön vartija -dekkarin juoni tempaa hyvin mukaan. Myös ympäristökuvaus tehoaa. Helmikuisen kelin värittämät joenpenkereet, vuorenrinteet ja metsiköt kuvaillaan houkuttelevasti. Kylänäkymien visuaalisuus viestittää tarkkoja mielikuvia. Ihmisten suhtautumisessa ympäristöönsä on yhä jämiä muinaisesta luonnonuskosta.

Ainoastaan sata tai korkeintaan sataviisikymmentä vuotta sitten olisi ollut todella harvinaista löytää joku, joka ei olisi uskonut noitiin, täkäläisiin sorgiñoihin ja belagileihin, basajauniin, tartaloon ja ennen kaikkea Mari-jumalattareen, henkeen, äitihahmoon, satojen ja karjan suojelijaan, joka saattoi halutessaan täyttää taivaan salamoilla ja pudottaa maahan raekuuroja, minkä seurauksena ihmiset joutuivat kitumaan pitkään nälissään.

Mainituista uskomusolennoista saadaan jopa joitain näköhavaintoja. Se tarjoaa tarinaan paikallis- ja erikoisväriä, joskin olisin kaivannut mytologiasta salakavalampaa pohjustusta ja ilmenemistä. Vaistot, ennusmerkit, tarotkortit ja uskomusolennot tyrkitään framille mutta lopulta melko pintapuolisesti. Kerronnaltaan Näkymätön vartija ei lajia uudista, välillä taannutaan luennoimaan. Käännöksen soisin olevan sujuvaa suomea, nyt on tekstissä hieman kiireen tuntua.Näkymätön vartija

Siirryn näin osastoon ”mutta”. Kovin kulunut on naispoliisin ja miestyökaverin jännitesuhde, samoin tuiki tuttua on päähenkilön henkilökohtaisen elämän kulminaatioiden ujuttaminen osaksi juonen kulkua. Tässä romaanissa pääpari ei ole eroaikeissa, päinvastoin Amaian mies on pikemminkin liian ihana. Pariskunnan kemiakohtaukset ovat melko makeilevia. Lapsettomuussuru ja häiriintynyt äitisuhde kuuluvat romaanin privaattiprobleemaosastoon. Minun makuuni äidin ja isosiskon kauhutyypit ovat liian äärimmäisiä, kaipaan muutakin syytä kuin vain sairaus tai selittämättömän kamala luonne. Summa summarum: romaanissa on paljon aineksia, ja jotkut niistä jäävät puolitiehen.

Mieltymyksieni pakottamana vertailuni osuu Fred Vargasin Adamsberg-dekkareihin, joissa hyödynnetään erilaisia keskieurooppalaisia mytologioita. Vargasin romaaneissa uskomusperinne lomittuu vinksahtaneeseen tarinankulkuun joustavasti, ja päämies-Adamsberg loistaa poikkeuspersoonana, luistavan kerronnan komiikkavire mukaan lukien. Vargas-Redondo -pelin tulos: 10 – 6.

Mutinat sikseen. Ahmin tämän uutuusdekkarin, eli juonivetoisena jännitysviihteenä se toimii. Sankarittaressa on synkän menneisyyden ja ammattipätevän nykyisyyden tehoa, kelpo päähenkilö siis, jokin erityishehku silti puuttuu, vaikka hän saakin karmean lapsuuden vuoksi kaikki sympatiani. Erikoissattuma on, että luin heti perään Gillian Flynnin Teräviä esineitä, jossa on samansorttiset lähtökohdat.

Olisin halunnut pitää Redondon dekkarista enemmän kuin pidin. Silti odotan Baskimaan murhien seuraavaa osaa, sillä kyllähän pitää saada selville, miten päähenkilön elämä etenee ja laakson varjoissa vaaniva vaara jatkuu. Ja haluan palata Amaian kanssa baskimetsään.

Tuo metsä tarjosi monenlaisia aistimuksia: siellä vierailijaa olivat vastassa ikiaikainen luonto, pyökkien ja kuusien takaa kantautuva mahtipontinen veden jylinä, Baztanjoen nouseva viileä raikkaus, satunnaiset eläinten ja maahan putoilevien lehtien äänet. Nuo syksyn lehdet verhosivat maata kuin suuri silkinpehmeä peitto ja välillä tuuli lennätti niitä mielensä mukaan kasaten niitä toisinaan keoiksi, jotka näyttivät keijukaisten pesäpaikoilta, toisinaan taas lamioiden kulkureiteiksi tarkoitetuilta maagisilta poluilta.


 

Dekkariviikon päätteeksi muutama kirjabloggaaja postaa samaan aikaan (14.6. klo 19.00) kokemuksensa Näkymätön vartija -jännäristä. Ainakin Kulttuuri kukoistaa, Kirsin kirjanurkka, Hemulin kirjahyllyNenä kirjassa ja Lukutoukan ruokalista ovat mukana – katsopa heidän lukutunnelmansa.


 

Dolores Redondo
Näkymätön vartija
Suomentanut Sari Selander
Gummerus 2015
Baskimaan murhien ensimmäinen osa
469 sivua
Sain ennakkokappaleen kustantajalta.Dekkariviikko_logo_260px (1)

7 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus

Gillian Flynn: Teräviä esineitä

”Äideistä parhain sä oot.” Tuo laulunluritus muistuu mieleeni joistain muinaisten vuosien tenavatähtikisoista riipaisevana ja hirvittävänä. On oletettavasti populaa, joka sitä kuunnellessaan pidättelee oksennustaan, sillä kaikilla ei ole ollut pullantuoksuisen lempeää emoa. Jos Gillian Flynnin romaanin Teräviä esineitä (suom. Maria Lyytinen, WSOY 2015) päähenkilö viisusta jotain tietäisi, seuraisi siitä vihlovia viiltoja.

Minäkertoja Camille on pienen ikänsä kiusannut itseään, syypää sille on Adora-äiti, järisyttävän kauhea kurppa. Suhde nyt kolmikymppiseen tyttäreen on ollut jääpalakoneen luokkaa. Harvoin lukee sellaista aikuisen tyttären nöyryytystä kuin esimerkiksi romaanissa kuvattu yhteisen laatuajan vietto muotiliikkeessä.

Flynnin dekkarin ydinjuonena on kahden pikkutytön murha, jota journalisti-kertoja passitetaan raportoimaan. Sattuu siis niin, että murhat tapahtuvat päähenkilön lapsuusmaisemissa. Kätevästi näin saadaan kuvaukseen mukaan päähenkilön häiriintynyt äitisuhde, traumat kuolleesta pikkusiskosta ja kammotusouto 13-vuotias siskopuoli. Muuten poliisitutkimukset polkevat paikoillaan, eikä Camillen journalistityö huippua hio. Ja pikkukaupungista saa kovin twinpeaksimaisen kokemuksen.Teräviä esineitä

Flynn on vetävä kirjoittaja. Tämä esikoisromaani kiitää samoilla minäkerrontaradoilla kuin Paha paikka ja Kiltti tyttö: teksti on kaihtelematonta ja tarkkanäköistä. Esikoisessa ei ole yhtä nasevaa yhteiskuntanäkemystä kuin kahdessa jo aiemmin suomennetussa romaanissa, mutta sitäkin pistävämpi se on kertojapäähenkilön suhteen. Siekailematon tuskaoperetti.

Flynnin tavaramerkki on epämiellyttävät henkilöt. Tässäkään päähenkilö ei ole helppo tyyppi, mutta vetää puoleensa. Teräviä esineitä saa etenkin kauhistumaan, millaisia jälkiä epäinhimillinen lapsuus on Camilleen jättänyt ja mitä kamppailua jokapäiväinen selviytyminen yhä on; kertojan itseinho ja itsetuhoisuus sekä niistä pyristely tekevät todella kipeää (sitaatti fonttivalintoineen kuten romaanissa):

Vesi kirveli silmiäni, peitti nenäni, ja sulki minut sitten sisäänsä. Kuvittelin, miltä mahdoin näyttää ylhäältä käsin: ruoskittu iho ja äänettömät kasvot välkehtivät veden kalvon alla. Ruumiini pani hanttiin hiljaisuudelle. Korsetti, rivo, nalkuttaa, leski! se huusi. Vatsani ja kurkkuni kouristelivat, halusivat epätoivoisesti kiskoa happea. Sormi, huora, ontto! Vain hetki itsekuria. Miten puhdas tapa kuolla. Kukka, hehku, sievä.
Nytkähdin pintaan, haukoin henkeä. Huohotin pää kattoa kohti kallellaan. Rauhassa, rauhassa, vakuutin itselleni. Rauhassa, tyttökulta, kyllä sinä pärjäät. Silitin poskeani, lepertelin itselleni – miten säälittävää – mutta hengitykseni tasaantui.

Dekkariviikkoni mielenkiintoinen yhteensattuma on se, että amerikkalaisen Flynnin esikoisdekkarissa ja baskimaalaisen Dolores Redondon esikoisessa Näkymätön vartija (blogissani 14.6.2015) on aivan samat lähtökohdat: kolmikymppinen, äitisuhteesta traumatisoitunut nainen saa työkokemuksen kotipaikkakunnalle, jossa vinksahtanut sisko vaikuttaa tapahtumiin. Muuten eroja löytyy. Redondon dekkariin siis palaan myöhemmin, Terävistä esineistä tiivistän lopuksi, että se on kasvuolosuhdetutkielma, jossa jännitys on pikemminkin psykologista kauhua epäinhimillisestä ympäristöstä päähenkilövetoisesti kuin varsinainen rikoksenselvittelykertomus. Minä ahmaisin sen aihetta kauhistellen.

– – –
Gillian Flynn
Teräviä esineitä
Suomentanut Maria Lyytinen
WSOY 2015
dekkari
316 sivua.
Sain pikalainan kirjastosta.
Arja, Leena ja Omppu käsittelevät viiltävää kirjaa terävästi.Dekkariviikko_logo_260px (1)

7 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus

Jo Nesbø: Verta lumella. Osa 1

Lyhyt oppimäärä palkkatappajaan ihastumiseksi

1) Mies pitää tarinoista ja muuttaa ne mieleisikseen. Hän omistaa yhden kirjan, Viktor Hugon Kurjat, lyhennetyn version. (Kurjat on varhaisnuoruuteni lempikirjoja.) Oikea juoni ei rajoita häntä: ”Uskoin tarinaan. En vain uskonut että Viktor Hugo kertoi sen oikein.”

2) Hän on älykäs ja sinnikäs. Lukivaikeus ei ole lannistanut opinhalua eikä lukemisen lumoa. Se on lisännyt luovuutta ja herkkyyttä sävyille. Hänestä on kehittynyt tarkkanäköinen ja asianhoitohommissa harkitsevan varma. Se, mihin tavoitteellinen toiminta suuntautuu – siitä voimme olla montaa mieltä.

3) Hänellä on hyvä sydän. Ammatilla on nurjat puolensa, mutta myötäelämisen kyky ei ole kadonnut – se on vetoava yhdistelmä. Hänessä on myös robinhoodmaisuutta.

4) Hän arvostaa äitiään ja hyväksyy tämän heikkoudet. Isän väkivaltaisuus on voimistanut hänen oikeudentuntoaan. Hän ei voi sietää naistenhakkaajia. Hän tiedostaa isän vaikutuksen valintoihinsa ja toimintaansa. Toimintansa ja ajatuksensa hän kertoo tiiviisti, paisuttelematta ja eleettömästi. Vaikka hän ei kaikkea kerro tai kertoo ne tulkiten ja valikoiden, hän vaikuttaa vilpittömältä.

5) Hän tuntee heikot kohtansa, minäkertojapäähenkilö Olavin omin sanoin:

Eli tiivistetysti asia menee näin: En osaa ajaa hiljaa, olen pehmeä kuin voi, rakastun aivan liian helposti, menetän malttini kun suutun ja olen huono matematiikassa. Olen lukenut yhtä ja toista mutta tiedän hyvin vähän, enkä ainakaan sellaista mille olisi käyttöä. Ja kirjoitan hitaammin kuin tippukivi kasvaa.

Verta lumella 1
Näin näen Jo Nesbøn häpeämättömän romanttisen ja napakan ammattitappajaromaanin Verta lumella ensimmäisen osan. Mitä ihmettä voi olla osassa 2?
– – –
Jo Nesbø
Verta lumella. Osa 1
Suomentanut Outi Menna
Johnny Kniga 2015
195 sivua
Lainasin kirjan kirjastosta.
Dekkariviikolla mm. Kirsi on postannut uudesta Nesbøsta.
Dekkariviikko_logo_260px (1)

2 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus

Vera Vala: Tuomitut

Viime kesänä uppouduin kolmen kirjan verran Arianna de Bellisin elämään ja rikostutkimuksiin. Italialaissuomalainen yksityisetsivä on ärhäkkä nainen, jolla on menneisyys. Päähenkilön entinen elämä on arvoitus Ariannan osittaisen muistinmenetyksen vuoksi. Uusin Vera Valan dekkarisarjan osa Tuomitut (Gummerus 2015) paljastaa Ariannan muistikatkojaksosta yllätyksiä.

Arianna-dekkarit kuuluvat lajityypin siihen heimoon, jossa päähenkilön rakkaus- ja muu privaattielämä on tasavahva kiinnostuksen kohde jännärijuonen kanssa. Neljännen osan perusteella voin sanoa, että Vera Vala annostelee yksityisetsivänaisen elämäntapahtumia tarkoituksenmukaisen säästeliäästi, jotta jännite kasvaa. Paljastuksia putkahtelee tässä osassa Ariannan unien muodossa. Ne ovat osin uskottavuusrajoilla, ja onhan kaikissa aatelius-, muukalaislegioona-, terroristi- ja ministerielementeissäkin sulateltavaa. Lukuvire kyllä pysyy, esimerkiksi kadonneiden vuosien vaiheita ei voi todellakaan arvata. Ja rakkaus. Eihän auvoisuudesta synny draamaa, joten säröjä syntyy ja synnytetään.Tuomitut

Tuomitut-osaa virkistää Ariannan pappisveli Ares. Lisäksi hän on arvostettu ihmismielen tutkija, väitöskirjakin on sarjamurhaaja-aiheesta. Jumalan rakkauden varaan heittäytynyt karismaattinen selibaattikomistus on nykyajalle outo hahmo. Vala onnistuu luomaan Areksesta romaanin kiinnostavimman henkilön, jossa on sisäistynyt valittu elämäntapa, omien virheiden tunnistaminen sekä itsensä ja muiden hyväksyminen. Ares ei ole mikään nössö kirkonmies, ja hänestä vilahtaa päivänvalolle arkoja seikkoja. Taitaa niistäkin jäädä selvitettävää tuleviin osiin.

Ares kulki salista toiseen. Hän hillitsi itsensä, ettei olisi pysähtynyt ihastelemaan lasivitriineissä olevia, vuosituhansia vanhoja taideteoksia ja tavaroita. Häntä sykähdytti nähdä esineitä, jotka kertoivat omaa, yleismaailmallista tarinaansa ihmisen tarpeesta uskoa johonkin itseään korkeampaan. Aikakaudesta riippumatta ihmisen sisin oli samanlainen, niin hyvässä kuin pahassa.

Juoneen oleellisesti liittyy Areksen osuus pappien sarjamurhan selvittämisessä, ja Ariannan työtehtävänä on löytää Damanhur-lahkoon kadonnut sukulaistyttö. Lähinnä syynätään uskontoihin liittyvää lahkolaisuutta ja niiden äärituotoksia. Ares itse edustaa katolisuuden sisällä toimivaa jesuiittasuuntausta. Yksi henkilö on vouhottava manaajapappi, ja henkilögalleriaan kuuluu lahkolaisuudesta toipuvien psykoterapeutteja. Lisäksi taustalla vaanii edellisistä romaanisarjan osista tuttujen mithralaisten kosto.

Damanhur-lahkon toimintatapoja kuvataan paljon, ja antiikin uskonsymboliikkaa avataan tarkasti. On vaarana, että maallistuneesta lukijasta hihhuliuskonnot tuntuvat liian kummallisilta ja niihin hurahtaminen epäuskottavalta, mutta hyvin tämä puoli romaanissa pelaa. Nostan hattua kirjailijan perehtyneisyydelle, ja mielestäni käsittely välttää päälle liimatun oppineisuuden osoittamisen, joskin jonkin verran uskonasioissa olisi tiivistämisen varaa.

Tuomitut rakentuu Ariannan, Areksen ja lahkolaissukulaisen vuorotteleviin näkökulmaosuuksiin. Se toimii ahmittavasti, ja jännitys tihenee sopivasti loppua kohti. Suosikkimieheni Angelo saa harmittavan vähän letkautustilaa. Minun makuuni yhteensattumia on roimasti, eikä varsinainen murhajuoni ole romaanin vahvin puoli. Nautittavaa on tekstin joustava eteneminen ja henkilöiden sisäisen elämän selostaminen osana tapahtumien virtaa. Lisäksi Vera Vala esittelee ihastuttavasti Italiaa. Nyt on vuorossa Torino, ja sen piazzat, kujat, barokkijulkisivut, puistot ja metsät henkivät tarinaan tehoa.

Viihdyn de Bellisin sisarusten seurassa, ja haluan hengailla liepeillä jatkossakin. Mihinkähän kaupunkiin heidän kanssaan seuraavaksi päädyn ja mitä vielä paljastuukaan?
– – –
Vera Vala
Tuomitut
Gummerus 2015
457 sivua
Sain kirjan kustantajalta.

Dekkariviikko_logo_260px (1)

1 kommentti

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus

Håkan Nesser: Pikku-Burman teurastajatar ja Barbarotti-sarja

Håkan Nesserin Barbarotti-sarja päättyy viidenteen osaan Pikku-Burman teurastajatar (suom. Päivi Kivelä, Tammi 2015). Seulon viisi syytä, miksi se ja koko sarja kannattaa lukea. Muut osat ovat järjestyksessä

Sukujuhlat
Kokonaan toinen juttu
Herra Roosin tarina
Yksinäiset.nesser barbarotit

Hurmaava päähenkilö

nesser barbarottiJo ensimmäisessä osassa sydämeni alkoi sykkiä viisikymppiselle ruotsalaisitalialaiselle rikosetsivälle Gunnar Barbarottille. Hiukan hitailla hyrräävä herra on lämmin ja viisas, ymmärrystä riittää inhimillisille tragedioille. Olen myös myötäelänyt sarjan ajan Barbarottin yksityiselämän epävarmuuden ja onnen ajat, nyt lopuksi suren suurta menetystä.

Nesserin taito henkilökuvaajana loistaa etenkin päähenkilön hahmottelussa. Barbarottiin kiintyy juuri siksi, että hänen aivoituksensa välittyvät tekstistä polveilevan särmikkäinä. Myös ”family man” -tyyppinen sitoutuminen lämmittää tätä lukijaa. Ilolla olen seurannut lisäksi suhdetta luotettavaan työkaveriin, Eva Backmaniin, ja omalaatuiseen pomoon.

Ihmisen asialla

nesser ihmisetBarbarotti-sarjalle on ominaista, että Gunnar Barbarottin ja myös Eva Backmannin elämä etenee yhtä ponnekkaasti kuin rikosselvittely. Romaaneissa on myös vähintään kolmas näkökulma, selvitettävän jutun ydinhenkilö tai -henkilöt.

Barbarotti-sarjan rikoksissa ei varsinaisia verikekkereitä vietetä. Aina murhien syynä on ihmistä satuttanut vääryys, jota lukija johdatellaan ymmärtämään, ei itse väkivallantekoa. Tai ehkä joskus vähän sitäkin, tässä viimeisessä osassa ainakin. Itse teossa ei viivytä, vain sen taustoituksessa ja selvittämisessä.

Teematäyteläisyys

Jo on varmaankin tullut esille, että keskeistä tematiikkaa ovat ihmissuhteet, etenkin perheeseen ja rakkauteen liittyvät. Niihinhän yhdistyvät ihmisen elämän suurimmat riemut ja vääryydet.

nesser teemaSarjan mittaan kiihtyy Barbarottin uskonnollinen etsintä. Ei Barbarottin kiirastuli kärvennä muita, se on hänen henkilökohtainen kamppailunsa. Viidennessä osassa Barbarotti kärttää kontaktia tuonpuoleiseen ja odottaa taivaasta viestiä. Uskonasiat ovat kyllä sarjan hämmentävin taso, mutta tällaisena epäilevänä tuomaksena voin todeta, että teema ujuttuu tarinaan epäkonventionaalin kiinnostavasti.

Usko on kaikki tai ei mitään -asia. Ja kaikkea siltä väliltä niin kuin saamelaisten nimitykset lumelle tai feminismi. Tai Korkeimman kaikki nimet, joista sadannen ja viimeisen vain kameli tiesi. Monitahoinen ja monimerkityksellinen joka tapauksessa. Asia, jonka olisi pitänyt olla selvä ja yksinkertainen, kietoutui sanojen vyyhtiin, kiertelyyn ja kaarteluun.

Kerronnan koukut

Se, että selvitetään kuolemanvakavia asioita, ei ole estänyt Nesseriä naurattamasta. Hän on taitava yhdistelemään tekstiinsä monenlaisia aineksia, ja sanailu sujuu erilaisia sävyjä sulauttaen.

nesser kerrontaViides osa on aiempia alakuloisempi, humoristisuus on hukkua syviin vesiin. Nesserille ominainen vaivaton teksti ei ole minnekään hävinnyt, kerronta on helposti lähestyttävää ja muutakin kuin pintatason sisältävää.

Kuin tummaa vettä ohuen jään alla metsälammessa, niin hän oli ajatellut viimeksi tänä aamuna ja se oli luultavasti melko osuva kuvaus tilanteesta.

Juonikas

Juonilangat ovat aina aluksi sopivasti hajallaan, vähitellen ne kiinnittyvät, ja mikä hienointa, joskus joku säie jää irtonaisena heilumaan. Nesser on myös vaihdellut juonenkuljetuskeinoja sarjan eri osissa. Välillä on saanut henkeä pidellen odottaa rikosratkaisua, välillä henkilöiden ihmissuhdepäätöksiä.

Nesser juoniPikku-Burman teurastajatar -romaanissa Barbarotti palaa puolikuntoisena töihin ja saa selvitettäväkseen vuosia sitten kadonneen miehen tapauksen, johon kytkeytyy vielä vanhempi miesmurha. Eva Backman puolestaan selvittelee poliitikon äkkikuolemaa. Kumpikin etsivä on alamaissa perheasioiden vuoksi.

Viidennessä osassa on kieltämättä tuntu, että viimeistä viedään. En sanoisi otetta väsyneeksi, mutta tunnelman melankolisuus heijastuu juonenkuljetukseen. Viivyn mieluusti vetkutellen mukana, koska tiedän tuttavuutemme päättyvän. Romaanin loppu palkitsee. Siinä yhdistyvät usko, toivo ja rakkaus, ja viimeinen mielikuva pistää pyrskähtämään – naurusta.

Hyvästi Gunnar! Saanhan näin päätteeksi sinutella. Uskon sinun taaplaavan tavallasi vielä useita vuosia, vuosikymmeniä, vaikkeivät tiemme enää kohtaa. Viihdyin seurassasi; odotin jännityksellä aina uutta osaa, sillä tiesin, että osaat yllättää ja koskettaa. Tätä et kyllä minusta uskoisi, mutta toimin nyt tavallasi: tyrkkään sormeni summittain Raamatun väliin, neuvoa hakien. Päätän tuttavuutemme siten näihin sanoihin: ”Älköön kukaan enää tämän jälkeen tuottako minulle vaivaa. Onhan minulla Jeesuksen arvet ruumiissani.” (Kirje galatalaisille 6, loppusanat 17.) Hmm.

– – –
Håkan Nesser
Pikku-Burman teurastajatar
Rikosromaani
Suomentanut Päivi Kivelä
Tammi 2015
411 sivua
Sain kirja bloggaajakollegalta, kiitos Salla!
Siteeraukset ovat sarjan viimeisestä osasta.Dekkariviikko_logo_260px (1)

3 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus

Jari Järvelä: Tyttö ja rotta

Se pyysi minua kertomaan itsestäni. Koskelo oli etukäteen kehottanut minua skippaamaan mielimusiikkini ja lempivärini ja menemään suoraan asiaan. Rykäisin ja kerroin, että olen tappanut kaksi ihmistä.

Metro on tyly ja vihainen nuori nainen. Sille pohjustuksen voi lukea Jari Järvelän romaanista Tyttö ja pommi (Grime Time 2014), jonka Dekkariseura valitsi viime vuoden parhaaksi esikoisdekkariksi. Trilogian toinen osa Tyttö ja rotta (Tammi 2015) vie Metron Tsernobylin kautta Berliiniin ja koukkaa sieltä Kotkaan. Reitin varrelle kertyy graffitteja ja tuhotöitä.

Olimme majailleet laittomasti vintillä, virallisesti emme olleet asuneet siellä. Kaksi murhaa oli tehty, ruumiit oli kuitenkin todennäköisesti hävitetty. Banksyn työ oli varastettu, niin mikä työ, sen olemassaolosta eivät tienneet kuin me ja varkaat.

Tästä kaikki alkaa: Berliinissä tapahtuu, eikä Metro ole tällä kertaa tappaja vaan takaa-ajettu kostaja. Graffittikulttuurista romaani spreijaa tälläkin kertaa elävää tarinapintaa hittitaitelija Banksysta lähtien. Juonenkuljetus vetää teholla: koko ajan on vaaran tuntu. Ja kun on päähenkilön puolella, saa pelätä ja toivoa.

Eikö jengi voi olla sellaisia kuin minä? Tasapainoisia ihmisiä saatana.

Jaa-a, stabiliteetti on suhteellista. Minäkertoja-Metro ei ole aloilleen asettuvaa hymytyttöainesta, hän on levottomuudessaan ja ahdingossaan tosi. Hän on myös harvinaisen kekseliäs ja sitkeä.

Järvelä taitaa täyteläisen henkilökuvauksen: tyypistä kasvaa persoona minäkerronnan tiukan sanomisen tahtiin. Kertojan näkökulma on rajattu, sentimentaalisuudelle ei ole sijaa, vaikka tunteita jäytäviä seikkoja setvitään. Ja kun koston tielle lähtee, ilmestyy koko ajan lisää syitä kostaa, joskin Metron suhteen tilanne on kääntymässä koston kohteeksi. Odotan pistoksissa trilogian kolmatta osaa, sillä auki jäävät asiat jäävät jomottamaan.Tyttö ja rotta

Aihepiiri on kaluamaton, juoni kulkee arvaamattomasti ja päähenkilö lähipiireineen vangitsee. Väkivalta on rujoa ja rumaa, lopussa se ryöpsähtää ensimmäisen osan tapaan. Annan armon langeta: verenroiske ja ruhjoutumiset tuntuvat todella häijyltä, mutta Järvelä ei kuvaa väkivaltaa ihannoiden vaan osana Metron selviytymistä. Tyttö ja rotta -dekkarissa on hitusen kangistunutta kärjistystä, sillä jokunen tyyppi on yhden ominaisuuden edustaja, etenkään vartijoille ei sävyjä heru. Rivakan toiminnan lisäksi juoneen ujuttuu asiaa: Järvelällä on sanasensa sanottavana taidebisneksestä, rahavallan turmeltuneisuudesta ja venäläisten homojen kohtelusta.

Kerronta on kotonaan sekä Kotkassa että säteilevällä ydinvoimala-alueella ja raunioituvassa berliiniläistalossa. Järvelä on etenkin ränsistyneen miljöön maalari, ja hänen omaperäinen dekkaritäginsä syntyy ekonomisin, visuaalisin kielikuvin. Romaanissa on hätkähdyttävän rajuja toimintakuvauksia, mutta siinä on myös huikean kauniita näkyjä metsästä, merestä ja taivaasta. Tyttö ja rotta on jäljentämätön kirjallinen graffitti, omalakinen piissin suhautus verbaalisti. Sen jälkiä ei hapolla syövytetä.

Berliinissä tammikuussa 2013

Berliinissä tammikuussa 2013

Berliinissä tammikuussa 2013

Berliinissä tammikuussa 2013

Berliinissä tammikuussa 2013

Berliinissä tammikuussa 2013

Näin käynnistyy Kirja 2015 -vuoden dekkariviikko. Omppu postaa Tytöstä ja rotasta samalla kellonlyömällä.
– – –
Jari Järvelä
Tyttö ja rotta
Tammi 2015
dekkari
248 sivua
Sain kirjan kustantajalta.

Dekkariviikko_logo_260px (1)

6 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus

Fredrik Backman: Britt-Marie kävi täällä

Kun on lukenut liudan vakavia ja synkkiä kirjoja, on otollista lepuutella kevyen otteen tekstillä. Tämä lukukokemus kasvaa sitä miellyttävämmäksi, mitä pitemmälle tarinassa etenen. Fredrik Backmanin romaanin Britt-Marie kävi täällä (suom. Riie Heikkilä, Otava 2015) voin nimetä hyvän mielen kirjaksi.

Sosiaalisesti rajoittunut kuusikymppinen kotirouva ja siivousmaanikko Britt-Marie on aviokriisin kourissa, jättää tutun ja turvallisen sekä hakee työvoimatoimistosta töitä. Britt-Marie ajautuu Borgin rakennemuutoskaupunkipahaseen työnomaiseen asemaan.

Tämä kaikki toisin sanoen tapahtuu juuri ennen kuin kaikki alkaa.

Määrätietoisen jähmeä, jääräpäinen ja huumorintajuton Britt-Marie tyrmistyttää siellä, missä liikkuu. Aluksi hahmo vaikuttaa liian asetelmalliselta, sillä kyse on jokaisen kauhunaapurista, pedanttisesta besservisseristä syyllistävään tyyliin ”kaikella ystävyydellä”. Noin sadan sivun jälkeen sulan tyypille kuten romaanin muutkin henkilöt. Hänen maneerinsa selittyvät ja alan toivoa hänelle kaikkea hyvää. Sitä toivon myös muulle kirjavalle porukalle Borgin nuorisotalon, jalkapalloalueen ja pitserian kulmilla.
Britt-Marie kävi täällä

Minussa on listauksiin, rutiineihin ja sääntöihin uskovaa brittmarieainesta, joten haluaisin tarkan määritelmän ja nimityksen tällaisille lempeille aikuisten saduille. Jostakin viihdekirjallisuuden alalajista on kuitenkin kyse. Tyylittelyn ja huumorin keinoin kerrotaan nätisti tärkeistä asioista siten, että juoni jolkottaa varmasti ja viekoitellaan ihastumaan henkilöihin. Ihastunhan minä, ja lisäksi tarinan edetessä haluan antaa anteeksi kaikki ennalta arvattavat hahmot ja käänteet, sillä kerronnan lämpö ja silmistäni tursuavat kuumat kyyneleet sulattavat kyynisyyteni. Voi kun tällainen suvaitseva usko ihmiseen ja hyvyyteen olisi totta! Romaanissa on.

Britt-Marie hieroo paitaansa ruokasoodaa.
– En kerta kaikkiaan pysty käsittämään miksi rakastat jalkapalloa niin paljon että olet valmis laittamaan henkesi peliin tuolla tavalla, Britt-Marie pihisee.
Vega näyttää mietteliäältä. Sitten hän vaikuttaa epäröivän.
– Etkö sinä ole rakastanut mitään sillä tavalla?

Pohjoismaisen arkisen miljöön sekä jöröjen, kangistuneiden, ujojen ja sinnittelevien henkilöiden kätköissä kytevät suuret tunteet ja koskettavat elämänkohtalot. Sivuhenkilöjoukko on taidolla asetettu asemiinsa, ja päähenkilön muutosprosessi on koukuttavasti kuvattu. Myös yhteiskuntakritiikkiä tihkuu tapahtumien saumoista.

Ja sitten on tämä kuningas jalkapallo. Samalla kun sen salat vähitellen avautuvat Britt-Marielle, jalkapalloilun elämää suurempi symboliikka osuu maaliin. Vaikka mitä tapahtuisi, aina tulee uusi peli ja otteluiden ketju jatkuu, yhteispelillä. Vaan mikä onkaan kunkin paikka pelissä ja mahdollisuudet vaikuttaa pelipaikkaan? Sitä Britt-Marie kävi täällä tuuppaa lempeästi tuumimaan.

Kun ihminen tulee tiettyyn ikään, hän miettii oikeastaan koko ajan yhtä ja samaa: miten tätä elämää tulisi elää?

_ _ _
Fredrik Backman
Britt-Marie kävi täällä
Britt-Marie var här
Suomentanut Riie Heikkilä
Otava 2015
379 sivua
Sain ennakkokappaleen kustantajalta.

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus