Kuukausittainen arkisto:heinäkuu 2015

Mihail Bulgakov: Saatana saapuu Moskovaan. Klassikkohaaste

klassikkohaaste1Tahtoisin lausua ivanilaisittain luettuani vihdoin Mihail Bulgakovin merkkiteoksen Saatana saapuu Moskovaan:

– Mistä tässä oikein on kysymys, toverit? väitti uusi Ivan vastaan vanhalle, entiselle Ivanille. – Että paholaisella on siinä sormensa pelissä, sen nyt ymmärtää lapsikin. Hän on mitä poikkeuksellisin ja salaperäisin persoona! Mutta sehän juuri kaikkein kiintoisinta onkin!

Iivan, runoilun hylkäävä nuorimies, joutuu mielisairaalaan kohdattuaan 1930-luvun Moskovassa mikä-mikä-todellisuusmaan maagikon Wolandin, siis Kantin kanssa lounastaneen ja Pontius Pilatuksen liepeillä liehuneen Saatanan, joka tietää menneet ja tulevat. Ivan tapaa sairaalassa Mestarin, jonka sieluntila on järkkynyt, koska hänen romaaninsa Pilatuksesta ja Jeesuksen viimeisistä hetkistä jäi ilmestymättä, ja vaivaahan Mestaria myös rakkaus Margaretaan. Ja sitten… Antaa olla!

On aivan järjetöntä yrittää tiivistää romaanin tapahtumia. Saatana saapuu Moskovaan ei ole varsinainen juoni- tai henkilöromaani, se on vyöryävä mielikuvituksen vuo, jossa värikäs ja lukuisa henkilöjoukko on mielettömien vaiheiden pyörteissä. Saatana apureineen tuottaa tuhoa ja tulta, ja loimotuksen laitamilla läikkyy Mestarin kirjallisuusasia Margaretoineen.

Hän [kustannustoimittaja] jopa teki minun kannaltani täysin idioottimaisen kysymyksen: kuka minun päähäni oli pannut ajatuksen sepittää romaanin niin omituisesta aiheesta?

Mestari saa tuollaista kuulla romaanikäsikirjoituksestaan, niin sai varmaan Bulgakov omastaan. Romaani julkaistiin vasta 1960-luvun lopulla. Tekeillä se oli toistakymmentä vuotta ennen kirjailijan kuolemaa vuonna 1940 (ja valmistui vaimon viimeistelemänä), eikä romaani todellakaan vastaa sosialistisen realismin ihanteita. Se on rakenteeltaan ja kerrontatekniikaltaan mitä muodikkain ja nykyaikaisin: aikatasoja ja näkökulmia vaihdellaan, sisäkertomus on vuoropuhelussa kehyskertomuksen kanssa, kaikkitietävä kertoja on itsetietoinen ja kommentoiva, fantasia rikkoo reaalia sekä erilaisia rikoksia ja historiallisen romaanin osia solmiutuu juonenkäänteisiin, vieläpä on mukana romantiikkarippeitä ja kirjallisuusteemaista ironiaa.Saatana 1

Kokonaisuus on remakka ja rajaton. Kesäauringon pehmittämillä aivoillani en ymmärrä viittauksista ja käänteistä murto-osaa. Miksi säveltäjien nimiä käytetään vitsinä (Berlioz, Stravinski ja Rimski)? Pilatus ja Jeesus uskonnottoman Neukkulan romaanikirjailijaa vaivaamassa? Hypnoosi ja hallusinaatiot (vai hallusinogeenit) melskettä selittämässä? Mahtikissa Begemot, rääväsuu ärsyttäjä (nimi tarkoittaa venäjäksi virtahepoa) – jokin alitajunnan touretteoireinen riivaaja vai?

Takakansitekstin mukaan romaani on sapekas satiiri. Sen verran luulen ymmärtäväni, että virastoja, kansalaisia ja tovereita vilisevä uusi kommunistinen yhteiskunta on älytön, ihmiset kyltymättömästi ja harkitsemattomasti omaa etua etsiviä sekä kirjailijat taitoihinsa ja julkaisuilmapiiriin pettyneitä. Päähäni putkahtaa jos jonkinlaisia langanpätkiä, joitain saan solmittua epämääräiseen tolkkuun, paljon lepattaa irrallisena. Antaa lepattaa, luovutan, leijalen mukana kuin Chagalin taulun hahmo – kuin se yksi vuohi.

Nyt hän [Mestari] näytti Margaritasta samannäköiseltä kuin luodessaan kertomusta mitä ei ollut nähnyt mutta minkä ties varmasti tapahtuneen.

Kirjailijat Mestari ja Bulgakov välittävät uskomatonta maailmaa, jota ei ole juuri sellaisena ollut mutta joka on luettuna olemassa. Romaani upottaa arvaamattomuuteen. Minulla leikitellään, ja hetkittäin minut jopa saadaan muka tietämään enemmän kuin henkilöt. Siksi voin naurahdella henkilöiden varomattomille ”piru periköön” -arkitokaisuille, jotka osoittautuvat sanatarkoiksi.

Saatana saapuu Moskovaan -romaanissa on huikeita kuvauksia; hurjimpia kierteitä on Saatanan ja apureiden toilailuissa, teatterin maagikkoesityksessä, loihdittujen hahmojen lentomatkoilla ja paholaisen tanssiaisissa. Kun kuvataan suvantoja, niissä on avointa tilaa, kuten

Hän kuuli, miten varpuset rupattelivat hilpeitä ja kiihtyneitä aamutarinoita pienen pihan hopeapajujen ja lehmusten oksilla.

Romaani on alkukielellä nimeltään ”Mestari ja Margareta”, suomennosnimi sen sijaan oikoo itse asiaan. Nimihenkilöillä ei erityistä roolia ole romaanin ensimmäisessä osassa, toisessa sitten he lentelevät siellä sun täällä ja saavuttavat rauhan, johon eivät voi vaikuttaa. Romaanin henkilökuvaus ja rakkausosuus eivät tule minua eritysen liki, olen niin muun mekkalan ja sivujuonteiden vietävänä. Väkevä on kyllä tapa, miten kohtalonomainen suhde syntyy:

– Rakkaus on hypähtänyt eteemme kuin murhaaja, joka putkahtaa maan alta syrjäkujilla. Se yllätti meidät molemmat yhdellä kertaa. Se oli nopea ja äkillinen kuin salama, kuin suomalainen puukko!

Kiitos klassikkohaasteen tuli vihdoin luettua tämä teos, josta riittäisi ammennettavaa usealle lukukerralle. (Ja nyt ymmärrän ehkä myös hieman paremmin viimesyksyisen Kissani Jugoslavia -romaanin ilkeämielistä kattia.) Klassikkolukemani oli kummallinen: siis Bulgakovin (Mihailin vai vaimon?) teos todella selätti minut, en minä sitä. Paljon liiti yli ymmärrykseni, ja yhä kuunsiltaa pitkin valuu käsittämätöntä ainesta, mutta olihan odottamattoman kiehtovaa yrittää taiteilla sen lipeävällä pinnalla.

Kirjabloggaajat julkaisevat tänään sankoin joukoin postauksia aiemmin lukemattomista klassikoista. Haaste on julkistettu ja kootaan Ompun blogissa Reader, why did i marry him?, ja on minullakin siinä sormeni pelissä. Bulgakoviin tarttuivat minun lisäkseni Omppu, Susa ja Minna. Haaste jatkuu: seuraavan klassikkohaasteen postauspäivä on 31.1.2016.

Hän antoi kissansa puolesta mitä kiittävimmät suositukset, selitti tunteneensa sen viisi vuotta [tosin kuvan Alma s. 30.7.2014] eli siitä pitäen kun se oli pentu, meni siitä takuuseen kuin omasta itsestään ja todisti, ettei kissaa oltu koskaan tavattu mistään pahanteosta eikä se milloinkaan ollut käynyt Moskovassa.

”Hän antoi kissansa puolesta mitä kiittävimmät suositukset, selitti tunteneensa sen viisi vuotta [tosin kuvan Alma s. 30.7.2014] eli siitä pitäen kun se oli pentu, meni siitä takuuseen kuin omasta itsestään ja todisti, ettei kissaa oltu koskaan tavattu mistään pahanteosta eikä se milloinkaan ollut käynyt Moskovassa.”


– – –
Mihail Bulgakov
Saatana saapuu Moskovaan
Master i Margarita, venäjäksi kirjoitettu 1928 – 1940
Suomentanut Ulla-Liisa Heino 1969
WSOY 2005
480 sivua
Sain kirjan WSOY:n oppikirjatoimituksen lahjana 2005 – odotti 10 vuotta lukemista: klassikkohaaste 31.7.2015.
klassikkohaaste2

15 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus

Vuoden nuori taiteilija ja Finlayson Art Area Tampereella

Vuoden nuori taiteilija on valittu jo 31 kertaa. Tänä vuonna meriitin on saanut Ville Andersson, ja näyttely on Tampereen taidemuseossa. Esittelylehtisen mukaan kauneus on taideteoksen huntu, jonka suodattamana voi käsitellä pimeitä tunteita.

Andersson on koonnut töitään sarjoiksi, joilla on kerrassaan kiehtovia nimiä, esimerkiksi ”Häiritty hiljaisuus”, ”Valon ja varjon välissä” ja ”Rakkaani, en ole koskaan osannut neuvoa sinulle mitään. Parhaimmassa tapauksessa voin vain välittää tunteen”. Valitettavasti tunne ei välity minulle. Työt ovat kyllä taidokkaita, sellaisenaan tai yhdistelminä tarkkaa piirrosjälkeä, maalausta, valokuvaa. Jostain syystä en innostu arvuuttelemaan teosten totuuksia vaan ne jäävät minulle pinnaksi. Ihastelen kyllä joitain pieniä maalauksia, jotka ovat kuin mustavalkovalokuvia, ja valokuvia, jotka ovat kuin asetelmallisia maalauksia.

Tyhjin tuntemuksin ajelin museosta Satakunnankatua, nostin katseeni tiestä ennen Tammerkoskea: kahden tehdasrakennuksen välissä liehui 345 pikkutakkia tummaa väriharmoniaa liputtaen. Vaikutuin. Kaupunki on rakennettu tehdastyöläisten hiellä, ja saatan kuvitella, että näitä työmiehiä suojanneet takit roikkuvat nyt entisten teollisuusrakennusten välissä. Teos on minusta kunnianosoitus tavallisille ahertajille, vaikkapa Toivo-sedälleni, joka teki monen vuosikymmenen työuran viereisessä Tampellan tehtaassa.

Kaarina Kaikkosen Varjo-niminen takkitaideteos tekijän sanoin kehottaa elämään joka päivä täydesti. Työ on osa Finlyson Art Area -näyttelyä, joka on levittäytynyt vanhalle tehdasalueelle.

Kaarina Kaikkonen: Varjo

Kaarina Kaikkonen: Varjo

Finlaysonin alue on nykyisin liiketilaa, no, mahtuvat sinne myös vakoilu- ja työläismuseo. Jäljellä on joitain tehdassaleja, ja niissä on Art Area -näyttelypisteitä. Töitä on ripoteltu myös ympäri aluetta. Miellyn tällaiseen avoimeen (ja kävijälle ilmaiseen) toimintaan: keskelle kaupunkia asetetaan pistäytymistä houkuttelevia nykytaide-elämyksiä. Keskustassa kävijä voi ne näppärästi katsastaa.

Grafiikkapaja Himmelblaussa on juhlanäyttely, jossa on esillä ja myynnissä kotimaista grafiikkaa. Vooninkisaleissa ovat isoimmat näyttelytilat, ja niissä on esillä Osmo Rauhalan tilateos, lisäksi näytillä on hänen maalauksiaan ja muun muassa Kari Cavénin teoksia.

Taideteoksia silmäillen huomaan surevani rakennemuutosta: tehtaat eivät enää tuota perustyötä. Silti on hienoa, että alueen rakennuksia on säilytetty ja otettu uusiokäyttöön; samoin on käynyt kosken toisen puolen tehtaalle, joka on nykyisin museokeskus Vapriikki. Tilakierrätys tuottaa näin paikallisille ja matkailijoille paljon katsottavaa.

Koodeksi Himmelbaum näyttelytilaoissa

Richard Humannin Koodeksi Himmelbaum näyttelytilassa

Osmo Rauhala: Muista unohtaa kaikki

Osmo Rauhala: Muista unohtaa kaikki

Kari Cavén: Kuvastin (... ja kuvaaja)

Kari Cavén: Kuvastin (… yksityiskohta teoksesta ja kuvaaja)

Jätä kommentti

Kategoria(t): Taide

Kolmen kirjan haaste

Sain pähkinän purtavaksi. Minun pitää valita kolme kirjaa, jotka lukisin uudelleen. Valinnassa on vielä rajaus: kirjojen tulee olla bloginpitoaikaisia.

kesäpariHaasteen heitti Luettua elämää -blogin Elina, jonka lista voisi olla omani: Saatana saapui Moskovaan, Meriromaani ja Kesäkirja. Meriromaanin joudun diskaamaan siksi, että olen sen jo lukenut toiseen kertaan, lumous vahvistuen. Saatana on nyt tuoreessa muistissa, postaus putkahtaa klassikkohaasteena (31.7.2015).

KesäkirjaTove Janssonin Kesäkirjan tulen lukemaan uudelleen. Koin sen tänä kesänä ensimmäisen kerran äänikirjana, joten kiinnostaa kovasti, millainen kokemus teksti on sellaisenaan. Ihastuin Kesäkirjan särmikkääseen isoäiti-lapsi-suhteeseen, tunnelmaan ja tapaan käsitellä elämänmenoa.

KantoTämän kevään kova kotimainen historiallinen romaani on Pyöveli (Gummerus 2015). Anneli Kanto kahmaisee aikaan, ajattelutapaan ja toimintaan, jossa en ole noin verevästi monesti käynyt. Verevästi, hmm, monessa merkityksessä. Toisella lukukerralla ehkä rauhoittuisin viipyilemään eri kertojaäänien mikrotaajuuksilla.

Elämä elämältäVuodentakaisen kevään pyörrytyskokemus oli Kate Atkinsonin Elämä elämältä (suom. Kaisa Kattelus, Schildts & Söderströms 2014). Vielä tulee se aika, että luen sitä pieninä paloina, hitaasti, nautiskellen tilanteista, henkilöistä ja jossittelusta, mahdollisista maailmoista.

Seuraavaksi haastan – jos ei ole jo monesti haastettu – samaan mahdottoman ihastuttavaan valinnan vaikeuteen blogit Kirja hyllyssä, Pikkurilli ja Kirsin kirjanurkka.

8 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Kirjallisuuspohdintoja

Scifistelyä: Markku Soikkeli ja Gillian Anderson

Miten nyt niputan X-Files -tähden ja scifi-kirjailija-tutkijan? Just siksi. Alkuvuodesta ilmestyivät Markku Soikkelin ansiokas koontiteos Tieteiskirjallisuuden käsikirja (Avain 2015) ja Gillian Andersonin ja Jeff Rovinin tieteisaineksinen trilleri Liekkien näkijät (suom. Einari Aaltonen, Like 2015).

Liekkien näkijät yhdistelee nykyaikaan sopivaa poliittista konfliktia outoihin ilmiöihin, joiden alkuperä on muinoin asutetussa Etelämantereella avaruusaluksineen ja maagisvoimaisine artefakteineen. Joukkoon sirotellaan outoja kohtauksia ja näkyjä eri puolilla maapalloa, muinaisia kieliä ja merkillisiä symboleja.

Valitettavasti trillerissä on tuskastuttavan paljon sälää, mikä vie tilaa itse takaa ajettavalta arvoitukselta. Mielestäni arvoitus sinänsä jää hataraksi ja siihen liittyvä spefi-aineisto hajanaiseksi. Väkinäinen romanssi ei syvennä päähenkilöä, kovapintaiseksi järkinaiseksi tunnustettua psykiatria, joka uppoaa sielujen toiviotielle.

Mitä jos nämä ilmiöt – tai vain yksi laajempi ilmiö – ovat jollain tapaa vapaita ajan kahleista? Mitä jos on olemassa jonkinlainen yhteinen virta, joka kuljettaa kuvia ja kieltä – informaatiota – `toisesta ajasta´ `nykyhetkeen´, ja me olemme täällä ottamassa virran vastaan ja viemässä sitä eteenpäin?

Soikkeli vapauttaa ajatuksiani Liekkien näkijöistä, sillä tutkija tähdentää, että valtaosa scifistä on viihdettä, päiväunelmaa, jossa on mahdollista muuttaa mitä tahansa miksi tahansa. Kauneus on katsojan silmissä, Soikkelia lainaten: ” – – tieteiskirjallisuuden harrastaja saattaa nähdä kauneutta sielläkin, missä joku toinen lukija näkisi pelkästään kirjallisen hahmon ottaneen vesinokkaeläimen.”

Liekkien näkijöissä on mielestäni vesinokkaeläimellisyyttä. Pieteettiset alan harrastajat pitäisivät sitä pikemmin juuri ja juuri tieteisfantasian edustajana, väljästi spekulatiivisen fiktion hupaisana kuriositeettina, jonka valtti on näyttelijä-kirjailijan hihassa. (Kirjankansi on kuvaava: toinen tekijä on esillä jättikirjaimin.) Soikkelin mukaan parhaimmat tieteiskertomukset tyrkkäävät ajattelemaan laajasti ja käsitteellisesti, muuta viihdekirjallisuutta tehokkaammin. Tähän ei Liekkien näkijät yllä.scifi

Markku Soikkelin Tieteiskirjallisuuden käsikirja on rakennettu vetävästi, sillä kirjassa esitellään genreä teemoittain ja lajikehityksen näkökulmasta. Olen häkeltynyt tekijän laajasta tietämyksestä eri aikojen teosten esittelyssä ja niiden ilmaisutapojen erittelyssä. Lukijaystävällisesti kirjan joka luvun lopussa on teosluettelo. Monessa mielessä Soikkelin teos palvelee kirjavinkkaajana niin alan konkaria kuin scifistä kiinnostunutta aloittelevaa lukijaa.

Tieteiskirjallisuuden määrittelyn voikin aloittaa siitä, että tarinassa on jotain uutta ja yllättävää, mutta yllätyksen taustalla on tieteellinen tai vähintäänkin johdonmukaisesti jäsentävä selitys tapahtumille.

Tämä on Soikkelin kirjaama vähimmäismääritelmä, ja scifissä esiintyy yleensä tulevaisuuskuvitelmia, vieraita olioita, avaruusmatkoja, mekaanisia ihmisiä, älykkäitä koneita tai tekoälyä. Kaikesta tästä Soikkelin kirjan lukija saa irti tietoa ja kokemuksia elävästi, irtonaisesti ja viihdyttävästi. Kirjailija on sujuvasanainen asiantuntija. Ollakseen vakavasti otettavaa populaaritutkintaa, Tieteiskirjallisuuden käsikirja ei ole tosikkomainen. Takakansi lupaa, että teos kertoo kaiken scifistä, siis kaiken. Ainakin paljon ja monipuolisesti.

– – –
Gillian Anderson & Jeff Rovin
Liekkien näkijät
Suomentanut Einari Aaltonen
Like 2015
trilleri
330 sivua
Sain ennakkokappaleen kustantajalta.

Markku Soikkeli
Tieteiskirjallisuuden käsikirja
Avain 2015
tietokirja
352 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

2 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus, Tietokirja

Avioliittosimulaattori Pyynikillä

Ensireaktioni oli ällistys: miten ihmeessä itä-länsi-murre- ja heimoeroilla irrotteleva chick lit istuu hämäläiseen kesäteatteriin? Ja sitten: saattaahan keveänhumoristinen tarina taipua juuri kesäteatteriaineksiksi. Viihdekirjan lemmensuhdekehittely, ihmistyyppikärjistäminen ja väärinymmärryskommellukset ovat perinteistä suvidraamaa.

Veera Niemisen Avioliittosimulaattorin luin pari vuotta sitten (Tammi 2013). Sujuvaa tekstiä kirja on, kepeää kerrontaa. Genrensä tavoin se ei kehittele moniulotteisuuksia tai syvällisyyksiä, ja sen tyylilajille sallii. Romaani ei kuitenkaan itsestään muutu näytelmäksi. Dramatisoinnin ovat tehneet ohjaaja Tommi Auvinen ja Seija Holma. Käsiohjelmasta saksin tekijöiden lausuman:

Mainio kirja! Ja silti heti oli selvää, että siitä on napattava rakastava mutta ravakka niskalenkki ja pamautettava se aivan omin maustein Pyynikin pyörivän ympärille.

”Niskalenkki” ja ”omat mausteet” erottuvat. Henkilöt ovat merkittävästi vanhentuneet, joitain tyyppejä on joutanut pois ja toiset saaneet lisää tilaa. Draaman ehdoilla on muutokset tehty.avioliittosimulaattori

Darmatisointi onnistuu etenkin ensimmäisessä näytöksessä. Alku on rivakka: itä-Ainon ja lounais-Jussin yhteen muutossa Jussin mynämäkiseen kotitaloon ei aikailla. Ainon savolais-karjalaisten vanhempien roolit ovat paisuneet romaaniin verrattuna komediaa korostaen. Eija Vilpas ja Tommi Lindholm äidin ja isän rooleissa ottavat villinverbaaleista itähenkilöistä kaiken irti. Jussin kotimiesväki (Ola Tuominen, Tommi Auvinen ja Samuli Muje) on vastakohtaisen jäyhää ja jöröä. Äijäily sujuu asiaankuuluvan töksähtelevästi.

Huumori perustuu vastakohtaisuuksiin. Kieli-ilottelu osuu ja uppoaa, mutta välillä stereotyyppiseen heimoerotteluun väsähtää. Koko touhu kiteytyy Ainon sanoihin, jotka ovat lähes yhtenevät romaanissa ja näytelmässä:

Sitten se tarttuu toisella kädellä hattunsa lippaan ja mörisee jotain. Uggologoi? Voi hevetti, meillä on ongelma. Meillä on murreongelma, meillä on artikulaatio-ongelma, meillä on katsekontaktiongelma ja meillä on yleinen käytöstapa- ja kulttuuriongelma.

Kuukauden koeliitto, tämä avioliittosimulaattori, on juoniponne koko touhulle. Tunnebalanssin hakeminen on keskeinen dilemma laajemminkin, mutta ajoittain nuorenparin ja muiden perheenjäsenten suhdepurut tuntuvat väkinäisiltä. Mutta nyt pääpariin. Aino (Mari Turunen) on mehukkaan rempseä, Jussi (Ville Majamaa) ilmaisultaan vaisu, osin turkulaistyypitellyn perustellusti. Valitettavasti pariskunnalta puuttuu keskinäinen kemia. Tiedä häntä, jos se on vain kokemani esityksen puute, sillä Jussin ääni oli kovin painuksissa ja ilmaisu sen vuoksi kapeaa.

Sivuhenkilöt ovat kaikki rooleissaan kotonaan (Janne Kallioniemi, Miia Selin ja Tommi Rahkamäki). Haitaristin (Jenna Vehka-aho, aivan taitava osassaan) osuus on kuin kiintiöpakolaisen: otetaan tänne, kun täytyy, muttei olla sen kanssa. Ei kai ole kesäesitystä ilman musisointia.

Lavastus näyttää kaistaleen Pyhäjärveä, muuten yhtenäinen kulissimassa täyttää näkymän mutta toimivasti. Talojulkisivuilla ja seinäluukuilla saadaan aikaan mukavia tilanteita ja siirtymiä. Ja se katsomon pyöriminen: hyvin liikkuu tapahtumien tahtiin.

Täysi katsomollinen naurahtelee, nyökkäilee ja elää Avioliittosimulaattorin mukana. Ilmiselvästi esitys vastaa kesänäytelmäodotuksiin. En minäkään osattomaksi jää. Kyllä murteilla huvittelu minulle sopii, kesänäytelmän kielipuoli ilahduttaa. Huoletonta lomahuvia!

– – –
Pyynikin kesäteatterin Avioliittosimulaattori jatkaa 8.8.2015 asti.
Roolivaihdoksia: Esko Roineen (Jussin setä Erkki) tilalle on siirtynyt Tommi Auvinen, ja Eija Vilpaksen (Mirja, Ainon äiti) tilalle siirtyy Teija Auvinen (24.7. jälkeen).
Kiitos Pyynikin kesäteatterille ja Tammelle näytöslipusta!

Jätä kommentti

Kategoria(t): Draama, Kirjallisuus

Naistenviikko 2015 kirjablogeissa: koonti

Tämän viikon aikana parikymmentä kirjablogia on julkaissut juttuja naisaiheeseen liittyen. Ja kun naisista kirjoitetaan, ollaan kaikkien asialla.

Naistenviikon aikana kirjabloggajat julkaisevat juttuja naisaiheeseen liittyen. Katso mukana olevat blogit linkistä.

Klikkaa: haastepostaus.

Postausten kytkeminen naistenviikkoon liittyy lähinnä siihen, että tämä kesäinen jakso on otollista lukuaikaa. Kansanperinteen mukaan naistenviikolla sataa lorottaa, mikä ei lainkaan haittaa lukemista ja kirjoittamista. Ihan kiitettävästi on vettä virrannut tänäkin vuonna. Naistenviikolla nimipäiviään viettää noin 600 000 naista, joten voi olettaa jokaisen lähipiiriin kuuluvan jonkun nimipäivänaisen. Sitä voi juhlistaa lukien naisaiheisesti.

Ainakin seuraavat blogit ovat julkaisseet yhden tai useamman naistenviikkopostauksen 18.-24.72015. Linkit vievät blogeihin, ei yksittäisiin juttuihin:

Ainakin 52 kirjaa
Anun ihmeelliset matkat
Calendula
Hyönteisdokumentti
Kirja hyllyssä
Kirjainten virrassa
Kirjakaapin kummitus
Kirjamuistikirja
Kirjan jos toisenkin
Kirjan pauloissa
Kirjasfääri
Kirjasähkökäyrä
Kirjoista ja muista kertomuksista
Kirsin Book Club
Kulttuuri kukoistaa
Lukutoukan kulttuuriblogi
Luettua elämää
Oksan hyllyltä
P.S. Rakastan kirjoja
Reader, why did I marry him?
Sinisen linnan kirjasto
Tuijata. Kulttuuripohdintoja
Ullan Luetut kirjat
Yöpöydän kirjat

Mikä ilahduttavinta, viikon varren blogitekstit ovat juuri niin moninaisia kuin väljään naisviikkoteemaan sopiikin. Yhteistä on se, että kirjojen aihepiirit tai tematiikka liittyvät naiseuteen tai tyttöyteen. Mukana on sekä kauno- että tietokirjallisuutta käsitteleviä juttuja. On pohdintaa naisdekkareista ja -fantasiasta, on useita yksittäisten kirjojen katselmuksia ja on pari kimppalukuakin. Jotkut postaukset liippaavat naistenviikon nimipäivänaisia: joko kirjailija tai kirjan päähenkilö kuuluvat niminpäivän viettäjiin.

Seuraavaan nimikepilveen olen koonnut postattuja kirjoja. Viikonvaihteen ratoksi voi pelata peliä: yhdistä blogi ja luettu kirja. Saat palkinnoksi tukuttain kiinnostavia lukuvinkkejä.

Näitä(kin) on luettu:
Aavikon tyttäret, Betoniyö, Ehkä rakkaus oli totta, Emännöitsijä, Eva Trout, Hakekaa kätilö, Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän , Kesän tunnit Graelin laskuopin mukaan, Kirsi Kunnas – sateessa ja tuulessa, Kolme sisarta ja yksi kertoja, Kuninkaan Anna, Käännöksiä, Melkein äiti, Mercy Closen mysteeri, Myrskyluodon Maija, Naiset ilman maata, Näin minusta tuli tyttö, Parempaa väkeä, Reigin pappi, Ruukinkuja, Sara ja Sarri –kirjat, Signaali, Tiikerikakku, Tyttö sinä olet…, Tyttölapsia, Uusi maa, Valkoiset hampaat, Vailla henkilökohtaista vastuuta, Vanha suola janottaa.

Kiitos kirjoille, kirjoittajille ja lukijoille – nimistä ja sukupuolista riippumatta!

4 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Naistenviikko

Lena Andersson: Vailla henkilökohtaista vastuuta


Oi voi! Tämä juttuhan olisi pitänyt julkaista kirjailijaan sopivana Leenan nimipäivänä 22.7. Koska ajoitukset eivät onnistu Lena Anderssonin romaaneissa, sopinee tällainen viive. Olkaa hyvät: naistenviikon viimeinen postaukseni on tässä. Lue myös Jonnan juttu samasta kirjasta. Ja muita mielenkiintoisia naistenviikon kirjajuttuja löytää paristakymmenestä kirjablogista.
naistenviikko


Ei hyvänen aika, tätä ei melkein kestä. Ester Nilson roikkuu taas tuhoon tuomitussa suhteessa. Miten voi tämä kaameus olla samalla riemastuttavaa, raivostuttavaa ja koukuttavaa? Viimevuotinen Omavaltaista menettelyä tutustutti Esteriin ja Esterin ajattelu- ja toimintatapaan. Nyt Vailla henkilökohtaista vastuuta (suom. Sanna Manninen, Siltala 2015) tekee taas käsittämättömästä käsitettävää.

Ester oli siis jälleen kerran rakastunut piittaamattomaan, pinnalliseen ihmiseen, jota ei ymmärtänyt.

Ester on opiskellut teknistä fysiikkaa ja filosofiaa. Hän on muodollisesti siis järkinainen mutta rakastuessaan vailla itsesuojelua ja harkintaa. Olof on naimissa oleva näyttelijä, johon Ester päätäpahkaa hullaantuu. Vaikka Olof on törkeä, Ester pysyy koukussa kolme ja puoli vuotta.

Hän ei rakastanut Olofia siksi että Olof kohteli häntä niin kuin roskaa, vaan siksi että hänestä tuntui niin ihanalta silloin kun Olof ei kohdellut häntä kuin roskaa.

Olofista ei sen enempää, kuin että tyyppi on kammottava, ajatuva, narsistinen peluri. Enkä tätä tarkemmin pettämisteemaakaan kalua: kuluneesti yhä ”toinen nainen” on muiden silmissä triangelidraaman syypää. Kiinnostavinta on kaikki Esteriin liittyvä. Hänen ajatuksensa ja toimintansa ovat mikroskooppisen tarkastelun alla. Esterin täysin häpeämätön tapa rakastaa tulee selväksi. Se ei vastaa nykyelämän pariutumiskäyttäytymistä, vaan vastoinkäyminen seuraa toistaan.

Jonkin kerran täytyy olla erilainen kuin muut kerrat, kaikki ei voi olla aina samalla tavalla eivätkä ihmiset ole identtisiä. Jos hän yrittäisi riittävän monta kertaa, niin jonakin kauniina päivänä todellisuus vastaisi hänen käsitystään maailmasta.

Esterin maailma perustuu järkeen, syihin ja seurauksiin – kaikesta hullaantumisesta huolimatta. Ester uskoo deduktiiviseen päättelyyn, ja koittaa sen avulla ratkaista rakastetun oudon käytöksen syitä. Hän tutkii myös dialogeja sanatarkkaan etsien niistä salattuja totuuksia. Hän vatvoo ystävilleen suhteen joka käännettä. Tämä samainen kaverikuoro esiintyi aiemmassakin romaanissa. Osa ystävistä jaksaa kuuliaisesti seurata Esterin jossitteluja, joku jo tarvitsee lomaa Esteristä, moni sanoo suoria sanoja, ja yksi tiivistää:

– Herran tähden, tuolla tavallahan vehdattiin teininä.

Olen uupua Esterin ystävän tavoin veivaamiseen. En kuitenkaan, sillä Anderssonin kerronta ja kieli – kiitos sulavan suomennoksen – on niin nautittavaa. Kaikkitietävä kertoja johdattelee, ennakoi, tulkitsee ja osoittelee. Ester on apposenaukinainen rakkaudenkaipuussaan. Mutta miksi hän aina valitsee väärän kohteen? Sekin vilahtaa vatvonnoissa, ihmissuhteissa on näet saldoja ja tilejä ja niissä häikkää.Vailla henkilök

On huikeaa, miten Andesson kuvaa älyihmisen älyttömyyttä tunneasioissa. Kerrontaan valikoituvat kaikki suhteen vaiheet, ja monet kiemurat on viiltävän tarkkanäköisesti verbalisoitu. Huvittavia osuuksia on paljon, kuten tarkat ateriakuvaukset, pukineostokset ja autoilut.

Kuvaus keskittyy vain suhteeseen liittyvään, joinain sivumainintoina on Esterin muu elämä, kuten ura esitelmätilaisuuksissa, toimitusryhmässä, käännöstyössä ja näytelmäkirjailijana. Esterillä on siis myös pätevän ammatti-ihmisen elämä, vaikka me näemme vain kaaospuolen. Arvostan rajausta, sillä Vailla henkilökohtaista vastuuta nimenomaan näyttää kaiken sen, mitä ei normaalisti näytetä. Sitä on kirjallisuus: ihminen paljastuu kaikessa kuonassaan, kauheudessaan ja komeudessaan.

Elämä tapahtuu niissä väleissä, joita kansatiede ei kuvaa ja joissa perheen kameraa ei oteta esille.

– – –
Lena Andersson
Vailla henkilökohtaista vastuuta
Suomentanut Sanna Manninen
Siltala 2015
romaani
332 sivua
Lainasin kirjastosta.

10 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus

Leena Paasio: Melkein äiti

Hyvää nimipäivää Leenat, etunenässä esikoiskirjailija Leena Paasio! On hän jo oppikirjakirjailija, mutta keväällä ilmestyi ensimmäinen romaani Melkein äiti (Kosmos 2015). Kirja sopii sisältönsä puolesta oikein osuvasti naistenviikolle.

Anu on aikaansaapa matematiikanopettaja, jolla on ihana mies ja elämä ulkoisesti mallillaan. Anu on kokee kuitenkin olevansa uusperheessä vain puolikas. Jani-puolison teini-ikäinen tytär Siiri on minäkertojan sydäntä lähellä, vastakaiku vaan ei syki samassa tahdissa.

Paasio on varma kertoja. Alun dialogi äitipuolen ja teinitytön kesken on maukkaan kankea: aito. Se vetää tarinaan täysillä. Otan vastaan iloiten arkirealistisen nykyperhekuvauksen, jossa on sävyvaihteluita. Rakenne miellyttää myös, eikä aikatasojen vaihtelu vaikuta päällekäyvältä. Poikkeamat suhteen alkuvaiheisiin pompahtavat sopivasti selittämään jännitteitä.

Tunnelmien viihdytyslaitaan kuuluvat kertojan sepittämät uusperheopastekstit, jotka hilpeästi konkretisoivat, miten asioita voisi käsitellä ideaalitasolla. Rinnalla esitetyt arkiesimerkit kertovat toista. Eroperheen ex-suhteet hiertävät. Anun kateellisuus kihisee sovittelevan pinnan alla. Tytärpuolen äidin söpöstelevä lifestyle-blogi huvittaa minua; pintakorrektin Anun se sysää hirtehiseen kommentointiin.

Tumma puoli vahvistuu pikkuhiljaa. Riipaiseva on rakkaus lapseen, joka ei ole biologisesti oma. En ole montaa vastaavaa aiheesta lukenut. Samaa voi sanoa keskenmenokokemuksista. Tapahtumat kerrotaan vuorotellen satujen kanssa: keino on tehoava, ja etäännytys korostaa tilanteen kauheutta sekä päähenkilön persoonaa.Melkein äiti

Romaanin päänainen pitää yleensä mölyt mahassa, siis kympin tyttö ja supersuorittaja keski-ikäisenäkin. Anu ei kykene vaikeiden asioiden käsittelyyn, mikä mainosti konkretisoidaan kuvitteellisena lehtiartikkelitekstinä. Pidän Paasion tavasta leikitellä tekstilajeilla.

Huomaan oudosti virkistyväni siitä, että nyt kuvataan keskiluokkaisten kunnon ihmisten tavallisia ongelmia. Ei ole pulaa leivästä eikä rakkaudesta, ei ole väkivaltaa eikä alkoholismia. On puolinaisuus, jonka täyttämiseksi on kohdattava naiseuden ja elämänkulun kipupisteet. Voi naiset (miehet ja lapset myös): Anun tavoin on hellitettävä.

Sinä riität. – – nyt on sinun vuorosi elää. Muista etsiä onni ensin itsestäsi.

Anun tilanne on samastuttavasti kuvattu. Vaikkei minulla ole omaa kokemusta vastaavista elämäntilanteista, Melkein äiti saa eläytymään niihin. Olen sekä viihdytetty että kosketettu. Mitä muuta oivalta naistenviikkokirjalta voisi odottaa?

Leena Paasio
Melkein äiti
Kosmos 2015
romaani
283 sivua.
Kiitos kirjalainasta kirjabloggaajakaverille Kulttuuri kukoistaa! Muissa blogeissa mm. Lukutoukka ja Lumiomena.

4 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus

Ateneum: Tarujen kansat

Sitä luulee saaneensa kyllikseen kotimaisen taiteen kultakauden töistä. Vaan sitten niitä ripustetaan teemoittain saman ajan norjalaisten teosten kanssa. ”Nämä on jo nähty” -tunne haipuu.

Pääsylipputarra

Pääsylipputarra

Ateneumin Tarujen kansat -näyttely on pystyssä vielä syyskuun loppupuolelle. Näyttely sopii mainiosti lapsille, sillä joukossa on monia sadunhohtoisia teoksia, joukossa joitain jännittäviä, pelottaviakin. Iästä riippumatta perinteisen kuvataiteen keinot kuvata ulkoisia ja sisäisiä näkyjä jotenkin palauttavat juurille: nämä ovat kuvakielemme aakkosia. Näytillä on etenkin Gallen-Kallelaa, Simbergiä, Enckeliä ja Halosta. Näiden mestareiden rinnalla on joukko tuntemattomia norjalaisia ja sitten yksi ylitse muiden: Edward Munch.

Taitelijan omaleimaisuus heijastuu tavasta nähdä ja ilmaista siten kuin ei kukaan muu. Munchin töissä on jokin selittämätön elementti, joka puhkoo läpi tietoisen. Kun Munchin talvimaisema on muiden taitureiden vastaavien rinnalla, muut muuttuvat kiiltokuviksi, Munchin maisema sieluntilaksi. 

Oslon kansallisgalleriassa muun muassa Melankolia vaikutti minuun väkevästi, mutta isokokoinen Puberteetti rikkoi suojaukseni. Tähän näyttelyyn on tuotu kumpikin teos, lisäksi yllättävän monta muutakin työtä Munchilta. Puberteetti on saanut Ateneumissa halki salien näkyvän paikan. Yhä vain sen ilmaisema identiteetin ja kehon suojaamattomuus satuttavat. 

Olen mieltynyt näihin
iltoihin, kun kuu verhoutuu pilveen niin, ettei
ole liian valoisaa
Valoa en siedä –
se on niin tahditonta. – –

Näillä Munchin sanoilla näyttely alkaa, ja teksti jatkuu puhujan mieltymykseen pehmeistä varjoista. Pohjoisen taiteilijoita kiehtoivat luonto, ihmiset ja tarinat, ja näyttely jakautuukin niiden pohjalta huoneteemoihin, kuten maisemiin, murrosikään, henkilökuviin ja mytologioihin. Ripustus on erittäin onnistunut, sillä teosten rinnakkaisuus toimii hienosti. Jos jotain voisi toivoa, olisi joskus hienoa nähdä jokin Muchin Huudon versioista Simbergin Hallan kaverina. Se kokemus ei ollut nyt tarjolla, Halla kyllä.

Monet norjalaistaiteilijat ovat minulle ennestään vieraita, sitäkään en muistanut, että Munch ja Gallen-Kallela ovat olleet kaveruksia ja järjestäneet jopa yhteisnäyttelyn Berliinissä. Muista taiteilijoista omaperäinen satu- ja kauhukuvataiteilija Theodor Kittelsen on kiehtova tuttavuus. Etenkin hänen kauhuromanttinen ruttoteemansa vakuuttaa. Ja koko näyttelykokonaisuus ihmeesti ruokkii ja ilahduttaa. Näin voin todeta sen jo kahdesti nähneenä.

Yksityiskohta Ateneumin ja HS:n kilpailukupongista: osa Theodor Kittelsenin maalauksesta Valkokarhukuningas Valemon (1912)

Yksityiskohta Ateneumin ja HS:n kilpailukupongista: osa Theodor Kittelsenin maalauksesta Valkokarhukuningas Valemon (1912)

– – –
Ateneumin kotisivuilla on hyvä perehdytys näyttelyyn.

Munchista olen vaahdonnut aiemmin keväisen Dietrichsenin museon näyttelyn ja Oslon kokemusten aikana.

P.S. Nautin näyttelystä naistenviikon aikana. Pari naistaiteilijan teosta on päässyt kekkereihin mukaan, muuten sen maailma on miesten. Niinpä se 1800- ja 1900-lukujen taitteessa oli muutenkin, nainen erityisesti katseen kohde, ei katsoja. Ehkä nykyisin tilanne on jo tasaisempi.

2 kommenttia

Kategoria(t): Taide

Caitlin Moran: Näin minusta tuli tyttö

Onnea tämän päivän Margareetat, Maaritit, Reettat ja Marketat! Nimipäivätoivotus myös huomisille Johannoille, sillä tämänpäiväinen naistenviikkokirjani päähenkilö on huomispäivän juhlittava. Johannan vaiheista julkaisevat tänään juttunsa myös Erja ja Ulla. Tutustu muutenkin naistenviikkoblogijuttuihin.
naistenviikko


Johannasta tulee tyttö tarmokkaan suunnitelmallisesti. Hän kehittää roolinimen, Dolly Wilde, ja rooliasun: pulska tyttö mustissa vermeissä silinterihattu päässä rajattomasti ronskeja puhuen. Tarkoitus on pärjätä äijien maailmassa, sillä pikkukaupunkilainen työläistyttö tahtoo ansaita kannuksensa lontoolaisen rokkilehden toimituksessa 16-vuotaana. Johanna/Dollyn edesottamuksia 14-vuotiaasta täysi-ikäiseksi pääsee seuraamaan Caitlin Moranin romaanissa Näin minusta tuli tyttö (suom. Sari Luhtanen, Schildts & Söderströms).

Kirjailija todistelee kirjan ensi lehdellä, miten perusfaktat tangeeraavat häntä, mutta silti kyseessä on fiktio. Niin sitten on. Elävältä ja läheiseltä sepite vaikuttaa, ja siihen minäkerronnalla on osuutensa. Minäkertoja selostaa varhaiskypsiä teinivuosiaan viisastuneen takamatkan päästä.

Moran kirjoittaa vetävästi. Tekstissä on vauhtia, mutta se myös junnaa teinitytön mieltä askarruttavissa seikoissa, kuten itsetyydytyksessä ja isoissa vehkeissä. Kaihtelemattomuutta tavoitellaan ja se saavutetaan. Täti-ihminen täällä ei järkyty mutta kaipaa hitusen tiivistämistä, sillä sanoma välittyisi vähemmälläkin roiskinnalla. Valittaen totean: pidän tyyliä laskelmoivana. Enteilen jatko-osaa ja tiedän elokuvan olevan tekeillä.

Romaanissa on monia tykästyttäviä seikkoja. Perhe-elämän kuvaus on originellia, ja epäsovinnaisen kotiväen parissa viihtyisin enemmänkin. Sisaruussuhteissa on vivahteikkuutta. Hörähtelen monesti kertojan tavalle ilmaista sattumuksia ja dialogia. 1990-luvun alun meininki elävöittyy hienosti musa- ja politiikkataustalla. Yhteiskunnallista näkemystä on, voisi olla lisää. Tyttöteemassa on naisasiaa: jokainen on omanlaisensa, on kelvattava itselleen sellaisena kuin on. Johanna raivaa rajoja ryskyen, ensin pelaten poikain säännöillä.

Erikoisena pidän sitä, että tyttöjen välinen ystävyys loistaa poissaolollan. Johannan oman paikan hakuun ei oikein muita mahdu. Kaiken elämöinnin keskiössä on Johannan kivulias kasvatusprojekti roolinvetotytöstä sellaiseksi tytöksi ja hivuttaen ihan omaksi itsekseen. Näin minusta tuli tyttö on moralisoimaton sanomatarina, hyvällä asialla.

Siksi, että opettelen yhä edelleen kävelemään ja puhumaan, ja on miljoona kertaa helpompaa olla kyyninen ja heiluttaa sanan säilää kuin olla avosydäminen ja seistä ilmapallo käsissä synttärikakun vieressä ja näyttää niin hölmöltä kuin mahdollista. Siksi etten vieläkään tiedä, mitä oikeasti ajattelen tai tunnen, joten viskon kranaatteja niin, että ilma täyttyy savusta samalla kun yritän epätoivoisesti, epätoivoisesti nousta maasta ilmaan, päästä ylemmäksi. Siksi etten ole vielä oppinut sitä kaikkein yksinkertaisinta ja tärkeintä asiaa: maailma on hankala paikka, ja me kaikki olemme särkyviä. Joten on parempi olla ystävällinen.

Näin minusta tuli tyttö

– – –
Caitlin Moran
Näin minustatuli tyttö
How to Build a Girl
Suomentanut Sari Luhtanen
Schildts & Söderströms 2015
romaani
Lainasin kirjastosta.
Lumiomena hauskuuttui, mutta kaipaa laillani karsintaa, Rakkaudesta kirjoihin suosittelee sumeilematta ja Oksan hyllyltä pitää särmikkäästä asenteesta ja huumorista.

8 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus

Sari Malkamäki: Tiikerikakku

Broidin vaimon kutsumusala on kirjasto ja se viettää päivät pitkät värkäten houkuttelevia asetelmia kirjaston sadasta vähiten lainatusta teoksesta motolla ”tuntematon tutuksi”. (Haamukipu)

En tiedä, kuuluuko Sari Malkamäki vähiten lainattuihin kirjailijoihin, mutta melko vähän melua hänen teoksistaan pidetään. Naistenviikon toisen päivän merkeissä palasin yli 20 vuotta sitten julkaistuun novellikokoelmaan Tiikerikakku (Otava 1994) – onhan tänään Sarin nimipäivä. Ja on paikallaan nostaa ”vanhoja” kirjoja ja valtavirran liepeillä luovia kirjailijoita. Syytä on!

Naistenviikon aikana kirjabloggajat julkaisevat juttuja naisaiheeseen liittyen. Katso mukana olevat blogit linkistä.

Naistenviikon aikana kirjabloggajat julkaisevat juttuja naisaiheeseen liittyen. Katso mukana olevat blogit linkistä.

Tiikerikakun novellit sopivat erinomaisesti naistenviikon teemaan. Ne kertovat pääsääntöisesti naispuolisista elävistä: novelleissa on pikkutyttöjä, odottavia ja synnyttäviä naisia, pikkulasten äitejä, aikuisia arkinaisia, omaishoitajia ja kuoleman lähelle lipuvia mummoja. Monissa Tiikerikakun novelleissa henkilöiden ajatukset karkaavat nykyhetkestä menneeseen. Ne poukkoilevat jossain käännekohdassa tai vaikuttamaan jääneessä tilanteessa. Kokoelmassa on useita kertomuksia siitä, miten kuolema nyrjäyttää arjen. Hieno esimerkki siitä sekä kuvakulmaeroista on novelli ”Valotusajat”.

Novelleissa on karuja kohtaloita, kuten omaisen menettäminen kuolemassa, erossa tai etääntymisessä. Voisi ajatella, että Malkamäki jatkaa matalalentoisten arjenkuvauksien proosaperinnettä. Vaan ei aivan. Yllätyn siitä, että kerrotut elämän kompastuskuopat eivät masenna minua. Kyllä novelleissa heikot sortuu elon tieltä, mutta moni akka sen kuin porskuttaa.

– Minkä sitä ihminen ittiänsä pakoon pääsis, hän sanoo ääneen ja säikähtää huomatessaan, että puhui kuin äitinsä. (Poikaparpi)

Juoma oli makeaa ja kirpeää, poltti nielussa. Tainasta alkoi tuntua, että hän voisi tehdä elämässään vielä mitä vain: opetella ajamaan autoa ja aukaisemaan suunsa oikeissa kohdissa ja sekoittamaan jonkun ajatukset ja kävelemään korkeilla koroilla. (Pääkkönen)

Malkamäen kerronta on mutkatonta, ja teksti on kotonaan sekä kaupungissa että maalla – näiden elämänpiirien erot kyllä tunnistaa. Välillä viivytään menneessä, usein eletään nykyhetkeä eli 1990-luvun alkua, mutta huomaan tekstin olevan raikkaan ajatonta. Kieli on nautittavan vivahteikasta. Yleiskieli soljuu vaivattomasti, välillä nautiskellaan pohjalaasella puheenparrella tai urbaanilla puhekielellä. Kaikki sujuu. Ja mitä pidemmälle kokoelmassa etenen, näen myös viistoa huumoria ja tilannetajua.

Hän työnsi naamansa peiliin kiinni ja katsoi silmänympäryksiään. – Rutkat naurunrypyt, oli meikkitaiteilija muotoillut. Niin paljon hupia ei maailmaan mahtuisikaan, että niillä tuollaiset vaot kyntäisi. Mutta päivän oli tarkoitus olla piristävä ja jutun kevyt. Kipeille asioille oli sitten omat areenansa, hän ymmärsi kyllä. (Muuttumisleikki)

Olen erityisen iloinen, että Sarin-päivä innoitti tarttumaan hyllyssä lojuneeseen kokoelmaan. Se liikutti, hymähdytti sekä vaikutti kielentajullaan ja elämänkohtalojutuillaan. Arki saa novelleissa kulmia, joita ei hiota. Niminovelli ”Tiikerikakku” lopettaa kokoelman pysäyttävästi. Siinä äitiys ja vanhemmuus on kiteytetty aikuisen tyttären kohtaamiseen, luopumiseen ja itsellisyyden hyväksymiseen. Kipeää, totta – ja kaunista. Lue ihmeessä!
Tiikerikakku

_ _ _
Sari Malkamäki
Tiikerikakku
Otava 1994
novelleja
188 sivua.
Löytyi kirjahyllystä.

Jätä kommentti

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Novellit

Naistenviikko käynnistyy: Ludmila Ulitskajan Tyttölapsia

Hyvää naistenviikkoa! Tämän viikon (18.-24.7.) aikana kirjabloggaajat postaavat naisaiheisista kirjoista. Mukana olevat blogit olen listannut viikko sitten haasteen aloitusjuttuun: tarkista ne tästä linkistä. Parikymmentä blogia on siis mukana. Naistenviikon jutut voivat liittyä nimipäivänaisiin tai muuhun naisteemaan.

Viikon varrella postaan kirjoista Tyttölapsia, Näin minusta tuli tyttö, Melkein äiti ja Vailla henkilökohtaista vastuuta. Monenlaista tyttöyttä ja naiseutta on tullut näissä vastaan: eläköön moninaisuus. Aloituskirjasta Tyttölapsia julkaisee juttunsa tänään myös Jane.
naistenviikko

Luin keväällä Ludmila Ulitskajan Hilpeät hautajaiset, jonka nosteessa on kiinnostava tutustua Ulitskajan lyhytproosakerrontaan. Tyttölapsia (suom. Arja Pikkupeura, Siltala 2015) sisältää kaksi kertomussikermää Tyttölapsia ja Lapsuus -49. On perusteltua, että samoissa kansissa julkaistaan satsi lapsikuvauksia.

Lapsuus -49 -kertomukset kuvaavat lapsen tilaa perheessä, perheen vaikutuksessa ja laitamilla. ”Naulat” jää mieleen eleettömänä elämän kiertokulun kuvana. Hienoista tunnelma- ja tilannetallennuksista en paljasta enempää, suuntaan katseeni kokoelman Tyttölapsia-osaan.

Tyttölapsia-tarinoita yhdistävät novelleista toiseen puikkelehtivat henkilöt. Tällainen episodinen kerronta on nyt tavallista, muun muassa Taina Latvalan novellikokoelmassa Ennen kuin kaikki muuttuu on samaa tekniikkaa. Ulitskajan kokoelmassa saman talon tai koulun tytöt elävät elämäänsä. Tytöt purskahtelevat itkuun, haaveilevat, keppostelevat, hautovat salaisuuksia ja kuvitelmia. Mukana on kiusaamista, sisarkateutta ja jopa eroottiseksi leimahtavaa leikkiä. Tyttölapsia

Miljöinä ovat kerrostalot ja koulut kommunistisessa onnelassa toisen maailmansodan jälkeen. Aikuisten todellisuus neukkuyhteisössä tulee hyvin esille, myös se, mitä aatteella yritettiin häivyttää. Ihmiset ovat rodullisesti ja asemaltaan eriarvoisia, julistaa systeemi tasa-arvosta mitä tahansa.

Lumoudun Ulitskajan kyvystä kuvata henkilöitä ja tilanteita tarkkanäköisesti. Etenkin Tyttölapsissa kuvatut kaksoistytöt perheineen jäävät pitkään mieleeni elämään. Kerronnassa on vauhtia, villiyttäkin. Teksti myös koskettaa olematta sentimentaalinen. Joukossa on lisäksi jännitystä nostattavia juttuja: huolettoman lapsenmieliset viritykset aikuissilmin herättävät pahaenteisen tunnelman, vaikkei mitään kohtalokasta sattuisikaan.

Kaikkiaan kokoelmasta muodostuu särkyneen peilin kaltainen kokonaisuus. Ihan joka palaa ei voi saumattomasti liimata paikoilleen, mutta kokonaisuuden oleellisia osia ne ovat. Ne peilaavat ihmisluontoa, lapsen katsantotapaa, perhettä ja yhteiskuntaa. Säröjä on, siksi kuva on kiinnostava.
_ _ _

Ludmila Ulitskaja
Tyttölapsia
Suomentanut Arja Pikkupeura
Siltala 2015 (1993, 2003, 2013)
novelleja
218 sivua
Lainasin kirjan kirjastosta.

4 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Novellit

Valheet ja viettelijät Suomenlinnassa

Pierre Choderlos de Lacosin klassikkotekstin Valheet ja viettelijät on dramatisoinut ja ohjannut Suomenlinnan kesänäyttämölle sopivaksi Juha Kukkonen. Kesäteatteriesitykset ovat monesti humoristista ja pikkutuhmaa ajanvietettä. Niin tavallaan nytkin mutta puskateatterimaisuutta huomattavasti kunniahimoisemmin ja sävykkäämmin toteutettuna. Taikasana on kuten usein muulloinkin onnistuneissa draamoissa käsikirjoitus, käsikirjoitus ja käsikirjoitus.

Ranskan vallankumouksen kynnykselle sijoitettu aatelisjoutilaiden suhdepeli on ajaton, vaikka esityksessä hiukan väkinäisesti viitataan nykyaikayhteyksiin. Tarinan ydin on Madame de Merteulin (Minna Suuronen) ja Vicomte de Valmontin (Antti Virmavirta) veto viattomien viettelystä. Sen kummemmin juonta jauhamatta seurauksena on tunteettomia kaatoja mutta opetuksena perimmäinen totuus: ihminen omistaa vain rakkautensa ja kuolemansa.Valheeet ja viettelijät 1

Dramatisointi on jäntevä, ja kohtaukset liukuvat joustavasti tilanteesta toiseen. Vaikka olen nähnyt draaman vuosia sitten parinakin elokuvaversiona, ei tarinan tuttuus tylsistytä. Syynä dramatisoinnin ohella on luistava näyttelijätyöskentely. Nuoret, raikkaat ja rennot Paavo Kinnunen ja Sonja Salminen ilakoivat rooleissaan, Saija Lentonen on hyveellisen suloinen ja pääpari niljakkaita pahiksia. Minna Suuronen voisi välillä olla huutamatta (kiitos huomiosta teatteriseuralleni, Johannalle), muuten hän on vaikuttava ilmestys.

Erikoinen veto henkilöohjauksessa ja puvustuksessa on Valmontin habitus. Asut ja maskeeraus ovat näytelmätoteutuksessa muuten kerrassaan hienosti harkittuja ja näyttäviä, vain Valmontin hahmo on mukailtua rokkirokokoota. Antti Virmavirta on puettu ja meikattu nuhruisen elahtaneeksi, kuin parhaat päivänsä nähneeksi ollihermanniksi. Jotenkin olemus puhuu eri kieltä kuin muu esitys. Voi, Virmavirrassa olisi ainesta huikaisevan ryhdikkääksi samettiin, silkkiin ja kiiltävään poninhäntäperuukkiin puetuksi superviettelijäksi.

Lavastus on yksinkertaisen tehokas, ja Apocalypticalta kuulostava musiikki sopii esitykseen. Ensimmäisen puoliskon tanssiosuudet ovat silmissäni tepastelua, toisen puoliskon baletit ovat näyttäviä ja ilmentävät tapahtumien jännitteitä.

Kesäteatteripäivän kruunasi hellivän helteinen kesäsää – siis ihan oikeasti. Miellyttävä teatterielämys ja Suomenlinnan ainutlaatuinen ympäristö nostivat päivän tunnelman sellaiseksi, että sitä sopii muistella marraskuun räntäviimassa.
Valheeet ja viettelijät 2

– – –
Lisävalaistusta esitykseen löytyy Ryhmäteatterin kotisivuilta.

4 kommenttia

Kategoria(t): Draama

Kirjabloggaajat kirjastojen puolesta 15.7.2015

Tänään 15.7.2015 kirjabloggaajat tempaisevat kirjastojen puolesta julkaisemalla itsestään kuvan valitsemansa kirjaston edessä. Tempauksella kirjabloggaajat tahtovat osoittaa tukensa kirjastoille, kannattaa kirjastojen ja kirjastolain säilyttämistä sekä tuoda näkyvyyttä kirjastoille. Enemmän aiheesta sekä linkkilista osallistujien blogeihin löytyy La petite lectrice –blogista.


Minun kirjastoni

Ensinnä tunkee aisteihin tuoksu, jäljittelemätön ruskettuneen paperin, vanhojen nahka- ja kangaskansien sekä kultivoituneen pölyn yhdistelmä. Se liittyy Vattulan maitolaiturin kylkeen parkkeerattuun kirjastoautoon, Terälahden ja Kalevan sivukirjastoihin sekä Tampereen vanhaan, arvokkaaseen kirjastotaloon. Niistä on kirjastomuistoni tehty. Tuoksuun limittyy vatsanpohjan jännityskipristely: mitä tästä Pepistä, Gullasta ja Waltarista astuu vastaani?

Nykykirjastot eivät tuoksu vanhaan malliin. Yhä enemmän lainataan ääniteitä, ehkä jo liikuntavarusteitakin. En missään nimessä vastusta kirjaston laajenevia palveluita, olen monessa asiassa sekä-että-tyyppiä. Kirjasto jo sanajohdannaisena muistuttaa minua silti siitä, että se on ensisijaisesti kirjojen koti: suosittujen, harvinaisten, yllättävien ja arvaamattomien maailmojen pistäytymispaikka lainavierailujen välissä.

En epäröinyt sekuntiakaan osallistumista kirjastohaasteeseen. Kaikille tasa-arvoinen ja ilmainen sivistyspalvelu on kulttuuriarvona ylittämätön. Sitä ei sovi horjuttaa.

Ensimmäisten vuosikymmenieni tärkeät kirjastot ovat parinsadan kilometrin päässä Tampereen ja Turun seuduilla. Jo parikymmentä vuotta minua ovat auliisti ja ammattitaitoisesti palvelleet Helsingissä Kannelmäen ja Pohjois-Haagan kirjastot. Kummassakin on positiivinen pore ja bestsellereiden nopea kierto. Kuvauskohteeksi valitsin Pohjois-Haagan sivukirjaston, ensimmäisen kirjastotukikohtani Helsingissä. Toivon, ettei keskuskirjastohanke syö pieniä lähiökirjastoja, jotka ovat ympäristönsä sydän ja keuhkot.

Parimeitsie Pohjois-Haagan kirjaston kanssa.

Parimeitsie Pohjois-Haagan kirjaston kanssa.

Kiitos kirjastot ja ammattitaitoiset kirjastolaiset!


Ilman linkkejä tässä on lista kirjastohaasteeseen osallistuvista kirjablogeista:
Ajatuksia kirjamaasta
Booking it some more
Dysphoria
Ei vain mustaa valkoisella
Eniten minua kiinnostaa tie
Erjan lukupäiväkirja
Hiirenkorvia ja muita merkintöjä
Kaikkea kirjasta
Kannesta kanteen
Kirjainten virrassa
Kirjakaapin avain
Kirjakirppu
Kirjakko ruispellossa
Kirjallisena
Kirjanurkkaus
Kirjasfääri
Kirjava kammari
Kirjojen keskellä
Kujerruksia
Kulttuuri kukoistaa
Luetaanko tämä?
Lumiomena
La petite lectrice (linkki haastepostaukseen)
Leena Lumi
Lukutoukan kulttuuriblogi
Mustikkakummun Anna
Nenä kirjassa
Nannan kirjakimara
P.S. Rakastan kirjoja
Pinon päällimmäinen
Satun luetut
Tarukirja
Todella vaiheessa
Tuijata
Tuulevin lukublogi
Yöpöydän kirjat

11 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuuspohdintoja, Sekalaista

Anthony Doerr: Kaikki se valo jota emme näe

Anthony Doerrin romaanilla on kaunis nimi, Kaikki se valo jota emme näe (suom. Hanna Tarkka, WSOY 2015). Kirjan lievetekstit lupaavat lumoavaa lukuromaania. Lukurupeaman mittaan skeptisyyteni pomppii kuin mato-ongen koho näykkivän kalaparven keskellä. Se uppoaa vasta viimeisen 50 sivun mittaan.

Alkutaival menee keskeyttämisen toppuuttelussa, koska hieman Kirjavaras-tyyppinen tyylittely häiritsee, ja natsijuoni epäilyttää kuluneisuudellaan. Ja onhan tässä riittämiin hohhoijaa-ainesta: ranskalainen sokea tyttö lukkoseppäisänsä kanssa tahollaan pakenee miehittäjiä Pariisista merenrantakaupunkiin isän kätkemä salaisuus mukanaan, toisella taholla saksalainen orpo radiotekniikkaneropattipoika joutuu raakalaisnatsien koulutettavaksi pikkusiskon jääden ikävöimään orpokotiin, ja kolmas taho on elinajan kanssa kisaava yksiulotteinen natsiupseeri jalokiviaarretta (2 x hohhoijaa) jahtaamassa. Sitä sitten odotellaan, miten nämä kolme kohtaavat. Kerronnassa nykytapaan vaihdellaan aika- ja näkökulmatasoja. Mukana on romantisoituja yhteensattumia ja pienten ihmisten sankarillisuutta.Kaikki se valo

Miksi luen silti yli 550-sivuisen opuksen loppuun? Onneksi en luovuttanut, vaikka juonta kuljetetaan laskelmoivasti, osa henkilöistä on ideaalirakennelmia ja alkuosaa pitkitetään liikaa. Ei tämä romaani kuluvan kirjavuoteni kärkijoukkiota uhkaa, mutta olen iloinen, että se yllättää loppuosallaan. Vasta sitten kun päästään varsinaisen sodan yli, raunioituneen ja jälleenrakennetun Euroopan jälkimaininkeihin ja ihmisten selviytymiskeinoihin, alkaa oikea romaani. Jäljelle jääneiden aatokset ja elämän etenemisen ajatukset ovat minusta julkaisun ansainneet. Romaanissa on romanttinen pohjavire, mutta se yllättää, miten romantiikka saa täyttymyksen.

Loppuosan lisäksi pidän siitä, miten sokeutta romaanissa käsitellään; tunnen Jules Vernen romaanien pistekirjoitustekstin hiertämisjäljet sormenpäissäni ja kuulen rahisevat radiolähetykset ullakolta. Haistan meren suolan Saint-Malon kaupunkimuurien ulkopuolella ja Rue Vauborel 4:n keittiön persikoiden säilykekeitoksen makeuden.

Kaikki se valo jota emme näe puhuttelee hetkittäin ja tarjoaa ajanvietettä, joka sopii joutilaaseen lomahetkeen. Romaani on nätti, vaikka sodan vaikutukset ovat kauheita ja kaikenmoiset pyrkimykset jäävät kesken, tuhoutuvat tai kääntyvät arvaamattomiin suuntiin. Jos haluat teräväntuoreen näyn natsiaikaan, lue Audrey Mageen Sopimus. Jos haluat viipyilevän ja hivuttavasti tunteisiin vetoavan viihdelukukokemuksen sota-ajan kohtaloista, valitse Doerrin romaani.

Lukunautinto voi puskea pienistä tuokioista, ja romaanin sokean tytön kautta kuvataan pistämättömästi tilanne, jolloin lukurupeama on parhaimmillaan:

Musiikki virtailee radiosta, ja on suurenmoista lojua sohvalla, olla lämpimässä ja ravittu, tuntea miten kirjan lauseet kohottavat mieltä ja kantavat hänet jonnekin muualle.

– – –
Anthony Doerr
Kaikki se valo jota emme näe
Suomentanut Hanna Tarkka
WSOY 2015
554 sivua
Ostin kesäkirjaksi kirjan ja ruusun päivänä saadakseni Hotakaisen kylkiäiskirjan.

8 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus