”Hän oli takertunut kiinni yksityiskohtiin, jotka eivät merkinneet muille samanlaisia asioita kuin hänelle. Lapsuuden uni veden alle vajoamisesta, isoisän kuolema, lähtö Kuurinmaalta, Otho. Ne olivat tienristeyksiä, mahdollisuuksia vaihtaa elämän viitoittamaa suuntaa, mutta Valpuri oli aina kulkenut sitä polkua, joka oli ollut hänen edessään kuin vääjäämätön kohtalo, kuin alamäki, kärryjen edessä laukkaan ryöstäytyvä hevonen.”
Valpuri Kinni selvisi Turussa vuonna 1635 noitakokeesta. Se ja muitakin asiakirjatietoja on naisesta, joka lopulta poltettiin noitana. Tästä Satakunnassa vaikuttaneesta naisesta on Jenna Kostet kirjoittanut historiallisen romaanin Punainen noita (Aula & co. 2024). Koska ajalta ei ole monimuotoisia henkilökuvauksia, on tilaa mielikuvitukselle. Romaani kuvaa tasavahvasti poikkeusnaista aikana, jolloin pappisväki vahti muutosta suhteellisen suopeasti kansanuskoon suhtautuneesta katolisuudesta ankaraan luterilaisuuteen.
•
Punaisen noidan Valpuri tietää varhain kohtalonsa äkkiväärän parantajaäitinsä seuraajana. Noituudeksi luullut taidot perustuvat luonnonkasvien vaikutuksiin ja loitsuaminen on vain plasebovaikutusta, mitä Kostet kuvaa taitavasti kuten myös tietämätöntä kansaa, joka on huhujen ja ennakkoluulojen sokaisemaa – on kyse sitten papeista tai piioista.
Valpurista muodostuu henkilökuva lapsesta nuoreksi naiseksi Tukholmassa, jossa romaani pysähtyy ja jossa Valpuri tunnistaa osaamisensa ja rajansa ihmissuhteissa. Päätyminen kaukaiseen Satakuntaan johtaa ankeudesta toiseen – pääosin (turhan yksiulotteisen) epämiellyttävän Tuomas-veljen vuoksi. Yksi lempeä jakso Laukon kartanossa ja toinen ikään kuin metsän peitossa ovat tervetulleita suvantoja.
•
Kostetin pienen etäisyyden pitävä hän-kerronta sopii romaaniin. Valpurin itsetuntemuspohdinnat ja muiden tarkkailut soluttautuvat siihen sujuvasti. Jonkin verran vierastan asioiden toistoa. Sen sijaan minua miellyttää, miten kirjassa kuvataan vanhenevaa Valpuria, etenkin muistin hapertumista sekä itsensä ja loppunsa hyväksymistä.
Täytyy lopuksi tunnustaa, että olen joitain vuosia sitten vinkannut Anneli Kannolle, että Valpuri olisi maukas hahmo historiallisen romaanin päähenkilöksi (vertaa kutakuinkin Valpurin elinaikoihin sijoittuneet Kannon romaanit Piru, kreivi, noita ja näyttelijä, Pyöveli ja Rottien pyhimys). Sen sijaan Jenna Kostet otti aikalaisasiakirjat ihan omin päin haltuun ja käänsi ne fiktioksi kohtaloonsa antautuvasta yrttiparantajasta. Toistan: tasavahva historiallinen ajan- ja henkilökuva.
•
Jenna Kostet: Punainen noita, Aula & co. 2024, 241 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 