Saara Turusen romaani Hyeenan päivät (Tammi 2024) pakottaa jatkamaan, kun kirjan aloittaa. Pohdin monesti, mistä into johtuu. Kirjan aiheita ovat lapsettomuushoidot, raskaus, synnytys ja ensimmäiset vauvaviikot. Omalta kohdaltani ne ovat kaukana takana. Enkä ole teatteriohjaaja tai menestyskirjailija, eikä minulla ole miestä Barcelonassa.
Siis olen kaunokirjallisuuden perusasioiden äärellä. Minun elämässäni ei tarvitse olla mitään yhtymäkohtaa lukemaani kaunokirjalliseen teokseen – teksti tehoaa silti.
Ja sitten kaunokirjallisuudesta, jossa on kirjailijan omakohtaista. Näin kertoja kirjoittaa ennen raskaudenaikaisesta yleisötilaisuutta:
”Toivon kai, että teokseni ymmärrettäisiin kirjallisuudeksi, sellaiseksi, joka on tehty muistakin syistä kuin siksi, että voisin kertoa oman elämäni asioita. Todellisuudessa en haluaisi kertoa mitään yksityistä, minua hävettää katseiden kohteeksi joutuminen. En kuitenkaan osaa keksiä tarinoita avaruusolioista tai menneiden aikojen kuninkaista ja siksi joudun etsimään materiaalia omien kokemusteni kaivosta. Mutta ehkä kirjoitankin juuri voittaakseni häpeän.”
Ja toden totta: kirja avaa kaiken mahdollisen häpeään liittyvät yksityiskohdat raskaudesta vauvan ensi aikoihin. Ja paljon muuta. Autofiktion kanssa minulla on usein suhtautumisongelmia, ja etenkin Turusen kirjoissa löydän itseni yhdistäväni yksi yhteen Turusen ja kertojan. Haittaako se kirjakokemustani? Koenko tirkisteleväni? Haluanko nimenomaan tirkistellä?
Yritänkö väen vänkää kääntää autofiktiokirjakokemukseni silkaksi kaunokirjallisuudeksi? No yritän! Ja löydän sille perusteluja – niistä seuraavissa kappaleissa.
•
Kertojan kronologiset selostukset nelikymppisen naisen äitiyspohdinnoista ja äidiksi tulemisesta ovat valikoituja. Se on kaunokirjallisuutta: karsinta, aukot ja sanomisen tapa.
Minua kiinnostaa kovasti kertojan ja miehen suhde, jota ei oikeastaan kummoisesti avata, no, loppua kohti enemmän. Mielenkiintoista valikointia teemojen ehdoilla! Kirjan miehellä on lehmän hermot, kun hyeenahahmoinen kertoja on taisteluasemissa tai herkistynyt/ahdistunut kertoja vollottaa ja neurotisoi asian kuin asian. Liima pariskunnan välillä jää pariskunnalle, minulle vain tukku surkuhupaisia tilanteita. Ehkä kerran (ehkä vähättelen) kertoja paljastaa, että pariskunnalla on mukavaa.
Kuvauksessa on lisäksi paljon elävää elämää kärjistetympää. Esimerkiksi hoitohenkilökunta niin Barcelomassa kuin Helsingissäkin koostuu eksentrisistä hahmoista. Suomalaista hoitoväkeä leimaa yksioikoisuus, tahmeus ja kalseus. Nauran monesti vedet silmissä etäneuvolakuvausta ja muita hoitohenkilökohtaamisia. Aikamoinen taito on saada karut tilanteet koomisiksi.
On myös hoitotahotapaamisia, joista on nauru kaukana. Esimerkiksi hyvinvointivaltion imetysmyönteisyys kääntyy itseään vastaan. (Odotanpa, milloin Hesarin mielipideosastolla taas nousee säännöllisesti toistuva imetyskirjoittelu: rinta vai vastike.)
Turunen pelkistää, korostaa ja osoittaa, mikä voimistaa vaikutusta. Yksi Turusen tehokeino on korostaa henkilön yhtä piirrettä kuten ohuthiuksinen tai muu vastaava. Nimiä ei henkilöillä ole, on vain rooli: näyttelijäystävä, pienin sisko, mies jne.
Romaanin nimi Hyeenan päivät loistaa oivalluksena, joka siirtyy symboliksi ja kertojan alter egoksi kirjaan. Kuvaukset konkreettisesta hyeenanaaraasta tekevät vaikutuksen, samoin kaikki tilanteet, joissa kertoja muuntautuu naarashyeenaksi. Vaikuttavaa. Monessa kohtaa ihminen ja eläin yhdistyy. Etenkin synnytys on sen luonteen mukaisesti eläimellinen, hallitsematon luonnontila, vaikka nykyihmisen ympärillä on steriili huone kaikkine vempaimineen ja turruttavine aineineen.
•
Jätän nyt ruotimatta kirjan äitiyden ja työn pohdinnat sekä lapsikielteisyyden tärkeät teemat. Vain sen heitän äitiydestä: kertojan kimurantti äitisuhde ja kertojan oma äitiys ovat kiinnostava vyyhti. Hienosti yleinen ja yksityinen kulkevat kimpassa Hyeenan päivissä: raskaus, synnytys, äitiys ja vanhemmuus ovat ikiaikaisia, mahdollisimman tavallisia ja toistuvia asioita – ja silti aina ja joka kerta ainutlaatuista ja ensikertaista.
Romaani on kirpaiseva, raikas, raskas, hauska ja koskettava. Suuren vaikutuksen minuun tekee kirjan kehys koronavuosista, mikä korostaa sekä maailman että yksilön poikkeusaikoja, ja eritoten kuoleman ja uuden elämän käsi kädessä kulkemista. Kertojalta kuolee täti, usein kuljetaan hautausmaiden liepeillä, ja monet muutkin asiat muistuttavat alati kuolevaisuudesta. Kirjan lopun kevään tunnelmat kuitenkin päättävät kirjan sykähdyttävän kauniisti.
Kerrontatapa riemastuttaa: suoruus, ilmeikkyys, tavallisen touhun tahaton koomisuus ja tahalliset nostot koomisista touhuista, lisäksi kaikkea häpeää tuottavan pienen ja suuren kohtaaminen. En ole innokas äänikirjakuluttaja, mutta olosuhteitteni pakosta kuuntelin kirjan, ja yllätyin, miten hyvin kerronnan nyanssit välittyivät niin(kin).
•
Saara Turunen: Hyeenan päivät, Tammi 2023, 9 tuntia, 57 minuuttia, lukijana Krista Kosonen. Kuuntelin BookBeatissa.
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 