Jukka Viikilän Hiekkalinnat-romaanin (Otava 2024) kansi ihastuttaa minua. Kuvasarja rannalta haaleissa menneisyyden väreissä vetää tunnelmaan kesistä kauan sitten. Mies ja nainen, etäisyys heidän välillään mutta kahdenkeskisyyden tuntu – kuvaajan mukanaolo unohtuu. Kuvien utuisuus saa aikaan unenomaisuuden, satumaisuuden.
”myöhempää varten
Ihastumisen vallitseva tyylilaji on hölynpöly, siksi rakkaudesta voi kirjoittaa vakuuttavasti vasta silloin kun se on muuttunut kokonaan saduksi.”
Noin, kannesta sisältöön. Paljon puhutaan, että rakkaus on kulunut, kliseinen aihe. Eihän se ole, vaikka siitä on kirjoitettu paljon. Kysehän on ihmistä kantavasta perustavanlaatuisesta elämäntunteesta, jonka sävyt ja kohteet vaihtelevat. Kirjoitettavaa siitä riittää, ja Viikilä on löytänyt aiheesta oman kulmansa.
”myöhempää varten
Mikä erehdys ajatella missään olevan vähemmän rakkautta kuin ruumiissani, sillä rakkautta on aivan kaikkialla aivan yhtä paljon.”
•
Pintajuonessa kolmekymppinen naiskirjailija kertoo Pärnun kesistä, jolloin hän rakastuu parikymmentä vuotta itseään vanhempaan Juhaniin, isänsä ikäiseen mieheen. Miehen rintaa halkova sydänleikkausarpi kiehtoo naista, moni asia kiehtoo. Välittyy intiimi läheisyys, jossa rajoja revitään fyysisenä satuttamisena. Ehkä lähestymistavan voi tiivistää sitaattiin kirjasta, vaikkei kirjassa kovin paljon seksistä repostella: ”Moni asia, varsinkin rakkauksiin liittyvä, on koettuna lumoava, mutta kerrottuna ällöttävä.”
Rakkaussuhde tapahtuu aikana, jolloin ei kännykät kilahtele, vaan viestit kulkevat postitse tai saneluista kirjoittaen hotellin puhelimeen. Pärnu ja mennyt aika ovat kuin kulissi, matalavetinen hiekkakesäparatiisi, väliaikaisuuden olinpaikka. Toisaalta suhteisiin heittäytyminen on jatkumo, sukupolvesta toiseen.
Kertojan rakkaussuhde Juhaniin sisältää väliaikaisuuden elementtejä, sillä miehellä on Helsingissä perhe. Kiinnostavia ovat kirjan havainnot pettämisestä ja siitä, miten se sävyttää suhdetta. Kiinnostavia ovat myös kertojan isäsuhde ja Juhani/Juhana-nimillä leikkiminen. Kirjan kaksi loppulukua yllättävät.
•
Hiekkalinnat-nimi ei ole sattumaa. Rantojen miniatyyrirakenteitahan ei ole tehty kestäviksi. Entä kirjan? Ensinnäkin etäännyn, toisekseen huomion vie kerronta.
Etäännyttävyydestä: koen romaanin kirjalliseksi konstruktioksi, en niinkään elävyyttä tavoittelevaksi tunnevyöryksi. Tämä havainto ei osoita näppäryyttäni, vaan alaotsikon lukutaitoa: Erittelyjä rakkausromaania varten.
”Se miten kieli ehdottaa tapahtumat kirjoitettavan, on suurin kuviteltavissa oleva uhka, ei toimeentulosi, ei rakkauselämäsi ansat.”
Kielen valta saa lukijan varuilleen, vaikka kielellinen tarkkuusammunta osuu mietelmätyyppisesti usein maaliin, ja harkitulta tuntuu lisäksi ylätyyliä rikkova sukupuolielinten nimeäminen. Harvakseen sitä kyllä tapahtuu, siksi se tehoaa kontrastina viileänfiksusta kerronnasta.
Hiekkalinnat on minulle ennen kaikkea kirja kielellistämisestä ja kerrontakeinoista. Tapahtumat ja tilanteet palastellaan romaanissa epäkronologisesti ja koostuvat minäkertojan havainnoista tai jälkikäteisistä kiteytymistä. Lisäksi kursivoidut kappaleet ”myöhempiä varten” korostavat, miten kirjoitusta muokataan eri tavoittein – tavoite voi olla muuttaa tapahtunutta kirjailijakertojan ambitioin tai myöhempiä tulkintoja ohjaten.
”myöhempää varten
Varaan nämä tekstiluonnokset häntä varten, joka joskus olen, häntä joka on toivova että olisi elänyt toisin.”
•
Tunteen osalta huomaan pysyväni Helsingissä, enkä pääse Pärnuun asti. Olen näemmä lukija, joka tarvitsee kokemuksellisen kärpäspaperin henkilöihin, joihin takertua. Nyt ei niin käy, jään etäiseen tarkkailuasemaan. Ehkä tunnetasolla Helsinkiin jääminen palkitsee, kun lähestyn kirjan kahta viimeistä osaa. Ne tarjoavat aivan uutta tarkasteltavaa iästä, ruumiillisuudesta, rakkaudesta ja pettämisen alati houkuttelevasta kimmokkeesta.
Järkeillen näen Viikilän romaanissa paljon mielenkiintoista kerronnassa ja tarkassa kielessä. Tämä toteutuu ilman konditionaalia:
”myöhempää varten
Olisi kirjoitettava havainnollisemmin halun mahdista, saada se ymmärrettäväksi, opittava tekemään se vailla imelyyttä, opettavaisuutta, uhrimielialaa, vailla persoonallisten näkemysten painotuksia ja vain niistä käsin.”
•
Jukka Viikilä: Hiekkalinnat, Otava 2024, 101 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa. Kirjan kannen kuvat: Janne Silomäki, Sankaritarinoita (osa 1).
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 