Olen lukenut Harry Salmenniemen novelleja, joissa mitä vain voi tapahtua. Niin voi myös lapsiperheen kerrostaloasunnossa Keski-Suomessa, kun vaimo on viimeisillään raskaana ja esikoinen rapiat kaksivuotias. Joulu on tulossa, kun pienen Joel-pojan vointi romahtaa ja hänellä todetaan diabetes.
Harry Salmenniemen autofiktio Sydänhämärä (Siltala 2024) kuvaa paria hämärää vuodenvaihteen viikkoa, kun perhe kriisiytyy. Romaani on kerrassaan tehokas huolen, rakkauden ja väsymyksen tallenne.
Kirjailija voi valita tavan, miten kertoa kuormittavista asioista. Salmenniemi tekee sen fiktion ja kielen keinoin. Kiinnitän huomiota persoonavaihdoksiin minä-hän: kertojan on välillä siirryttävä hän-kerrontaan ehkä hakien kivun eräännytystä. Virkkeet nakuttavat sähkösanomatyyliin lyhytlauseisina, jolloin pisteestä tulee suosikkivälimerkki – iskevä, hätääntynyt, ankkuri. Hetkittäin kertojan tila on runo.
”Meitä tarvitaan koko ajan.
Aamulla, päivällä, illalla ja myös yöllä.
Minua tarvitaan niin paljon, että sitä on vaikeata kestää.
Olisi hyvä olla välillä tarpeeton. Nyt minä olen: makaan pimeässä kuin sukka, jota kukaan ei pue jalkaansa.
Yö kutoo minua, pimeä.
Ei tämä edes ole pimeä.
Tämä on tumma hämärä.”
•
Romaanissa vaikutuksen tekee ennen kaikkea taito sanottaa huoli ja hätä, mikä kumpuaa rakkaudesta. Kertoja kantaa raskasta roolia, sillä hänen täytyy pitää huolta, suojella ja vakuuttaa muita tilanteessa, jossa hän itse tarvitsisi sitä kaikkea. Ehkä romaania voisi tarkastella isä-, aviomies- ja maskuliinisuuden mallien kannalta ja kannanottona, mutta annan tunteen puskea kaiken yli. Luen rakkausromaania ydinperheestä.
Ehkä yksityiskohtaiset tapahtumakuvaukset ovat dialogeineen tarkkaa rekonstruktiota tapahtumista tai kuvauksia, mitä ehkä oli tai voi olla sairaalassa ja lapsen diabeteshoidon alussa. Yhtä kaikki: kirja kertoo kirjailijuuden välttämättömyydestä.
”Hän ei kehdannut sanoa, että oli kirjoittamassa. Hän ei kehdannut sanoa, että oli kirjoittamassa heistä, heidän katastrofaalisen intensiivisestä vuodenvaihteestaan. Hän ei kehdannut myöntää, että oli kirjoittamassa juuri tästä hetkestä ja viikoista, jotka he olivat viettäneet sairaalassa. Hän ei kehdannut myöntää, että istui hämärässä eteisessä ja kirjoitti siitä, millaista oli seistä hämärässä eteisessä. Hän ei kehdannut myöntää, että oli eksynyt syvälle heidän kaikkein sekavimpiin muistoihinsa.”
Kaaoksen keskellä kertoja samoaa aineistossaan. Kirjailijan on kirjoitettava, vaikka sitä ei vaimolle pysty tunnustamaan. Kiinnostavasti Helsingin Sanomissa oli juuri (10.3.2023) juttu, jossa autofiktioon ”joutuneet” läheiset kertovat, miltä tuntuu olla tunnistettava henkilö romaanissa. Haastatelluissa se ei aiheuttanut suurta mullistusta, joissain kyllä jonkinsortin ärtymystä. En lähde arvailemaan Salmenniemen perheen asioita, arvioin vain ulkopuolisena lukukokemusta: sain autenttisen oloisen kriisikuvauksen, paljaan tunnekokemuksen ja väsymyksen ruumiinavauksen.
•
Palaan vielä siihen, miten kirjailijat valitsevat kaunokirjallisuudessa tavan kuvata omakohtaisia kokemuksia. Luin Salmenniemen romaania ennen Jari Olavi Hiltusen tositapahtumiin pohjautuvaa kirjaa Teho-osasto (Aikamedia 2024), jossa kirjailijan tytär sairastuu hengenvaarallisesti. Kirjassa kuvataan tilannetta sairaalassa ja vanhempia lapsen kuolemanvaaran osallisina, ja myös kirjan isän kirjallisuustyö tulee esiin, samoin lapsen sairaalasängyn vierellä viipyminen – tiettyjä yhtymäkohtia Salmenniemen kirjaan siis löytyy. Hiltusen tyylikeinona on etäännytys: kriisi ja väsymys painavat tässäkin kirjassa, mutta kokonaisuus kerrotaan ohimenevien ulkopuolisten näkökulmista. Ymmärrän tyylikeinon, mutta silti etäännytys saa aikaan ohuen vaikutelman, vaikka tarkoitus on näyttää yksityisen perhekriisin laaja kosketus.
•
Harry Salmenniemi: Sydänhämärä, Siltala 2024, 124 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.
Jari Olavi Hiltunen: Teho-osasto, Aikamedia 2024, 208 sivua. Lainasin kirjastosta.
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 