Elena Ferrante: Tyttären varjo

Elena Ferranten erillisistä romaaneista olen ollut vaikuttuneempi kuin Napoli-sarjasta. Silti tuntuu, että muut Ferrante-romaanit ovat sarjan sisarteoksia. Samanlaiset teemat ja tunnelmat yhdistävät niitä.

Tyttären varjo (WSOY 2020) kertoo Firenzen yliopiston 47-vuotiaasta naislehtorista, Ledasta, joka lähtee rantalomalle Napolin rannikon lomakaupunkiin. (Nyt en lähde ruotimaan naisen antiikkista nimeä.) Hän asuu yksin, mutta pitää yhteyttä tyttäriinsä, jotka ovat nuoria aikuisia Torontossa.

”Tunsin selvästi langan, joka oli viritetty minun ja tuon nuoren naisen välille.”

Romaanin tunnelman kiristyminen käynnistyy aurinkorannalta, jossa Leda seuraa yhden napolilaisperheen rantaelämää. Hän jumittuu nuoreen äitiin Ninaan, joka paijaa pientä Elena-tytärtään ja leikkii intensiivisesti tytön ruman nuken kanssa. Tilanne kulminoituu päivään, jona nukke katoaa.

Kertoja-Leda peilaa äitiyttään Ninaan, mutta ei vain sitä eikä mitenkään yksioikoisesti. Psykologisia kerroksia on paljon. Lisäksi Leda limittää lomatapahtumiin napolilaisuutta, mennyttä elämäänsä, poikkeuksellisia valintojaan, suhdetta äitiinsä ja kahteen tyttäreensä. ”Huomioni oli häilyvää”, Leda kuvailee itseään, mutta romaanissa Ledan huomiot jysähtävät armottoman tarkkoina, häilyvää on jokin muu.

”Vuosien myötä luonteeni oli muuttunut ikävämmäksi.”

Romaani kehittyy ikään kuin kauhuromaaniksi, jonka ainekset ovat päähenkilön tavassa kohdella itseään ja toisia. Ledan mielialan vaihtelut, arvaamattomuus, tulkinnat itsestään ja toisista pistelevät kipeästi. Minäkertojan ajatusten ja muistojen yli liukuvat pimeät pilvet toimivat tehokkaana kontrastina aurinkoiselle lomaympäristölle.

Kiinnostavia kohtia ovat romaanissa esimerkiksi ne, kun Leda näkee saman asian eri hetkinä tyystin vastakohtaisina. Jälleen murteen merkitys korostuu kuten aina Ferranten kirjoissa. Napolin rahvaan kieli näyttäytyy ihmisen pimeän puolen ryöpsähdyksenä, joka odottaa purskahtamista ja aina se jossain vaiheessa sisuksista syöksyy – sitä ei mikään hankitun sivistyksen pintakuori pysty estämään.

Napolilaisuuteen liitetty kaunaisuus ja röyhkeys sekä kohtuuttomuus tunteen ilmaisuissa keskittyvät tässä romaanissa äitiyteen. Leda on napolilaisäidin tytär, joka kaikin keinoin on yrittänyt olla erilainen äiti kuin äitinsä. On seikkoja, jotka saa hänet sanomaan: ”Olen luonnoton äiti.” Äitiyden tunteiden valottamisessa Tyttären varjo loistaa pimeää valoa.

wp-1588147487123.jpg

”Olen kuollut, mutta voin hyvin.”

Tuohon virkkeeseen romaani päättyy, ja huomautan: Leda pysyy hengissä. Siinäpä siementä itse kullekin lukijalle psykologisiin tulkintoihin! Lisäksi loppulause kuvaa arvoituksellisuutta, jota kertojaan jää, vaikka hän suorasukaisella julmuudella paljastaa itseään. Tai sitä samaa, mitä selittämätöntä ja synkkää on meissä kaikissa, mihin merkilliseen me pystymme ja kykenemme ennakoimattomasti.

Itse asiassa olen aika vaikuttunut, vaikka välillä Ledan yksinpuhelun seuraaminen tuntuu jopa masokistiselta. Romaani ei ole siis mikään hyvän mielen kirja. Se on kuitenkin kirja, joka jää mieleen kirvelemään.

– –

Elena Ferrante
Tyttären varjo
suomentanut Helinä Kangas
WSOY 2020
äänikirjana 4 tuntia 50 minuuttia,
lukijana Erja Manto.
Kuuntelin BookBeatissa.

2 kommenttia

Kategoria(t): Äänikirja, Kirjallisuus, Romaani

2 responses to “Elena Ferrante: Tyttären varjo

  1. Kuuntelin tämän, mutta en voi sanoa pitäneeni 🙂 En tajua nukkejuttua enkä sitä, että lähes viisikymppisenä Leda vielä velloi entisessä.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s