André Aciman: Etsi minut

André Acimanin romaani Kutsu minua nimelläsi tehoaa tunnelman ja kasvukertomuksen nyanssein. Italialainen kesä väreilee, ja seksuaalisuuden löytöretket tihentävät ilmapiirin, joka onnistuneesti kihelmöi tekstissä.

Aciman on mennyt tekemään jatko-osan. Etsi minut (Tammi 2020) on episodimainen koonti tapahtumista vuosia ja vuosikymmeniä myöhemmin. Ensimmäisessä osiossa Elion isä salamarakstuu junamatkalla Roomaan, toisessa Elio solmii uuden miessuhteen Pariisissa, ja kolmannessa Oliver tuntee amerikkalaisissa kekkereissä, että on elämänkäänteen aika. Lopussa palataan italialaiseen merenrantataloon.

Yksi tärkeä teema on ajan kuluminen ja ajan kokemus. Romaanin uusissa suhteissa on rakastavaisten välillä merkittävä ikäero, ja nuoruudesta on kaikilla jo kulunut ainakin muutamia vuosia, monilta vuosikymmeniä. Erot ja menetykset seuraavat osana elämänkulkua, vaikuttavat taustalla. Muistoja jaetaan ja liitetään koettua paikkoihin, katuihin, taloihin, maisemiin. Romaanista voi poimia joitain hienoja ajatusailahduksia ajasta.

”Toiset elämät odottivat vuoroaan, sillä niitä ei ole vielä ehditty elää lainkaan, toiset taas kuolevat ennen kuin ne on eletty loppuun, ja jotkin odottavat pääsevänsä esiin uudelleen, sillä niitä ei ole eletty vielä tarpeeksi. Emme siis pohjimmiltaan tiedä, mitä ajatella ajasta, koska ajan käsitys ajasta on täysin eri kuin meidän, sillä aika ei voisi vähempää välittää, mitä me siitä ajattelemme, koska aika on pelkkä hutera, epäluotettava metafora sille miten jäsennämme elämää. Koska loppujen lopuksi aika ei ole meille väärä, tai me ajalle. Ehkä elämä itsessään onkin väärä.”

Juutalaisuudella on myös sijansa Acimanin romaanissa. Mielenkiintoinen kohta romaanissa on, kun Elio selvittää rakastettunsa salaperäisen nuottikäärön alkuperää. Myös luovuudella ja taiteilijuudella on kirjassa sijansa.

Jokin romaanissa mättää. Koen, että kerronnassa on liikaa jonninjoutavaa jaarittelua. Kyllähän se välittää henkilöiden suhteiden luontia ja hetkien herkkää aistintaa, mutta ei yllä ymmärrykseeni, puhumattakaan tunnetasosta. Jokin myös ulkonäkökeskeisissä lemmenleimahduksissa nävertää. Ihan kuin osittain todisteltaisiin, että voi pyhittää tietynlaisen esineellistämisen tai häivyttää ikäeron mahdollisen hyväksikäyttöpuolen. Ja elitismin puolelle kallistuminen pistää minua silmään: tutkija- ja taiteilijamukavuusalueilta ei juuri poiketa.

Sinnittelen silti loppuun selvittääkseni, kuinka Eliolle ja Oliverille lopulta käy. Ja selviäähän se.

– –

André Aciman
Etsi minut
suomentanut
Tammi 2020
romaani
190 sivua.
Luin BookBeatissa.