Päivittäinen arkisto: 3 toukokuun, 2020

The Last Kingdom, 4. tuotantokausi

Saksilaisten ja viikinkien valtataistelussa 800-luvulla on päästy neljänteen tuotantokauteen. Yhä elää Wessexin Alfred-kuninkaan haave Englannin yhdistyneistä kuningaskunnista, mutta Alfredin kuoltua mailla ja mannuilla kumisee valtatyhjiö, joka tietää epävakautta ja juonittelua.

Olen kirjoittanut sarjan ensimmäisestä ja kolmannesta tuotantokaudesta, ja mielikuvat kolmannen kauden viimeisen jakson monitasoisuudesta vaikuttavat yhä väkevästi. Ne nostavat odotukset, jotka ovat vääjäämättömästi ylimitoitettuja yksinkertaisesta syystä. Sarjan perusjännite on nojannut pakana-Uhtredin ja kiihkojumalisen Alfredin suhteeseen. Nyt Alfred on vainaa, ja jopa ennen niin kaunainen kuningatar on leskeydessä jonkin verran laimentunut.

Vaikkei neljäs tuotantokausi yllä sarjan huipputunnelmiin, vetää se silti minua puoleensa ja koukuttaa ahmimaan jakson toisensa perään. Tutuksi tulleet henkilöt vaativat seuraamaan kohtaloitaan. Tosin Wessexin uusi nuori kuningas Edward riepoo yksitotisena, ja aiemman suosikkini Bridan taantuminen yksisilmäiseksi koston pimeäksi enkeliksi harmittaa. Ymmärrän kyllä kummankin motiivit, mutta silti toivon moni-ilmeisyyttä.

Ja juonikaava on hieman liian ilmeinen: taistelut viikinkejä vastaan, käärmemäiset juonittelijat, valtataisteluja saksilaisten kesken, taas taisteluita viikinkejä vastaan jne. Ehkä pitää muistuttaa itseäni, että historiallisesta seikkailusarjasta on lähinnä kyse, ei syväluotaavasta psykologisesta tutkielmasta.

Kiinnostavia feministisiä viritelmiä liittyy Alfredin tyttäreeseen Aethelflaediin. Silti yllätyn, miten valinta rakkauden ja vallan välillä näyttää käyvän helposti. Ylipäätään vallanhimon vaikuttimet nousevat tuotantokauden pääteemoiksi. Vallanhaluun kilpistyy kaikkien toiminta – tai melkein kaikkien.

wp-1588489832755.jpg

Uhtredin (Alexander Dreymon) valovoimainen hahmo jaksaa kantaa sarjaa. Kohtaloaan seuraava superurho uskollisine seuralaisineen vastaa jälleen kerran kiinnostavimmista hetkistä. Sarjassa joutuu sietämään veriroiskeisia taisteluita ja päänleikkuita, mutta keskityn muuhun pääantiin. Niitä ovat pysähdykset, joissa uskon ja velvollisuuksien valintatilanteet vaikuttavat yksilöiden lisäksi yhteisöön. Lisäksi tuotantokauden isyystematiikka ja lasten pelinappula-asema korostuvat.

Niissä Uhtred – yllätys yllätys – esiintyy ratkaisijana. Ja hyväksyn sen. Ja sarjan lavastajat, puvustajat ja valaisijat tietävät vaikutuksen. Taitavasti valo saadaan kimmeltämään Uhtredin lampisilmistä vetoavasti välkkyen, ja kuvakulmat valitaan myös tehoavasti. Uhtredista ei onneksi muodostu yksiviivaista sankaria, sillä menetykset ja tavoitteiden mureneminen mahtuvat mukaan juonenkäänteisiin ja henkilökuvaan.

Aate- ja valta-asetelmien ikiaikaista raadollisuutta kuvaava sarja on aina parhaimmillaan, kun se tuo yhteen luonteikkaita vastapareja. Sarjan uusi viikinkipäällikkö Sigtryggr (Eysteinn Sigudarson) osoittautuu melkoiseksi karismakiteytymäksi, ja siksi kohtaamisissa Uhtredin kanssa välähtää jännitettä, jota kaipaisin enemmän koko tuotantokauteen. Silti pidän kuningaskuntasaagaa yhtenä tenhoavimmista keskiaikaa ja viikinkiaikaa kuvaavista sarjoista.

– –

The Last Kingdom, 4. tuotantokausi
Netflix 2020
Traileri: tässä.

Sarja perustuu Bernard Cornwellin kirjasarjaan.

Koronakriisin vuoksi viidennen kauden kuvaukset ovat keskeytyneet.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Draama, Kirjallisuus

Carl-Johan Holmlund: Runoilijan huoneessa

Tässä pimenevässä maailmassa
istun, kirjoitan”

Carl-Johan Holmlundin runojen puhujaminä on suora ja konstailematon. Runoilijan huoneessa (Avain 2020) on kokoelma lyriikan sitä suuntaa, jossa puhuja tekee havaintoja, näkee läheltä kauas ja pitäytyy kielikuvissa, johon saa tarttumapinnan kädenulottuvilta.

On myös toinen lyriikkasuunta, repaleisen fragmentaarinen ja kuva-arvoituksellinen. Runoilijan huoneessa sulkee sille ovensa, sillä kokoelmassa nähdään ja tehdään konkreettisia asioita, joista syntyy symboleja ja sanojaan suurempia. Huoneessa esimerkiksi juodaan kupposellisia teetä ja kahvia, ja sen ikkunasta nähdään ulos ja huoneesta käydään lähietäisyydellä merenrannalla. Lähestymistavan voisi irrottaa yhden runon alusta näin:

”Kun katselet
näetkö?
havainnot pisaroivat”

Runoista leviää levollinen tunnelma. Runoista henkii myös tietynlainen ajattomuus. Runoissa pohditaankin aikaa ja pysäytetään sitä, mutta samalla se valuu eteenpäin ja toistuu omalla painollaan: ”jälleenlöydetty aika vai kadonnut”. Mielestäni ajan vääjäämätöntä kulkua korostaa runolauseiden pisteettömyys.

wp-1588404782451.jpg

Hetkittäin tunnen runojen kuvissa ajan patinaa, käytön kuluneisuutta, esimerkiksi sellaisista sanoista kuin meri, hiekka, vene, laivat, vuodenajat, linnut. Mutta se on tietoinen keino, sillä näitä sanoja ja niiden mielikuvia toistuu ajasta ikuisuuteen: ”Löydät puheen parvia / köyhtyneitä kielikuvia / toinen toistaan toistavia”. Sitä konkretisoikoon lisäksi yksi kokonainen runo:

”Ei hiljaisuutta, joka ei olisi täynnä ääniä
ei kevättä ei syksyä, joita ei
olisi jo nimetty vuodenajoiksi
ei aamun hetkeä, illan hämärää
ei kesän muistoja, ei sanoja
joita ei olisi jo tärvelty toisilla sanoilla”

Muutenkin runoissa hyödynnetään paradokseja ja vastakohtia. Toiseksi pääteemaksi poimin paradoksin sanojen löytymisestä ja samalla niiden riittämättömyydestä.  Runohan tarvitsee sanoja ollakseen itsensä, mutta puhujan tunteet oikeiden sanojen löytämisestä välittyvät voimakkaasti: ”Illalla saan sanoiksi / vain illan” tai ”kuinka kauan annat / kielen viedä / harhaan?”

Pidän kokoelman tyylistä, suorasta ja lyhytsäkeistöisestä runopuheesta. Runot sopivat tunnelmien tavoittelijoille, jotka haluavat noukkia ajatelmia, pysähtyä. Siksipä Runoilijan huoneessa haluaa viipyä ja käydä uudelleen.

– –

Carl-Johan Holmlund
Runoilijan huoneessa
Avain 2020
runoja
62 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Runot