Kuukausittainen arkisto:huhtikuu 2020

Elena Ferrante: Tyttären varjo

Elena Ferranten erillisistä romaaneista olen ollut vaikuttuneempi kuin Napoli-sarjasta. Silti tuntuu, että muut Ferrante-romaanit ovat sarjan sisarteoksia. Samanlaiset teemat ja tunnelmat yhdistävät niitä.

Tyttären varjo (WSOY 2020) kertoo Firenzen yliopiston 47-vuotiaasta naislehtorista, Ledasta, joka lähtee rantalomalle Napolin rannikon lomakaupunkiin. (Nyt en lähde ruotimaan naisen antiikkista nimeä.) Hän asuu yksin, mutta pitää yhteyttä tyttäriinsä, jotka ovat nuoria aikuisia Torontossa.

”Tunsin selvästi langan, joka oli viritetty minun ja tuon nuoren naisen välille.”

Romaanin tunnelman kiristyminen käynnistyy aurinkorannalta, jossa Leda seuraa yhden napolilaisperheen rantaelämää. Hän jumittuu nuoreen äitiin Ninaan, joka paijaa pientä Elena-tytärtään ja leikkii intensiivisesti tytön ruman nuken kanssa. Tilanne kulminoituu päivään, jona nukke katoaa.

Kertoja-Leda peilaa äitiyttään Ninaan, mutta ei vain sitä eikä mitenkään yksioikoisesti. Psykologisia kerroksia on paljon. Lisäksi Leda limittää lomatapahtumiin napolilaisuutta, mennyttä elämäänsä, poikkeuksellisia valintojaan, suhdetta äitiinsä ja kahteen tyttäreensä. ”Huomioni oli häilyvää”, Leda kuvailee itseään, mutta romaanissa Ledan huomiot jysähtävät armottoman tarkkoina, häilyvää on jokin muu.

”Vuosien myötä luonteeni oli muuttunut ikävämmäksi.”

Romaani kehittyy ikään kuin kauhuromaaniksi, jonka ainekset ovat päähenkilön tavassa kohdella itseään ja toisia. Ledan mielialan vaihtelut, arvaamattomuus, tulkinnat itsestään ja toisista pistelevät kipeästi. Minäkertojan ajatusten ja muistojen yli liukuvat pimeät pilvet toimivat tehokkaana kontrastina aurinkoiselle lomaympäristölle.

Kiinnostavia kohtia ovat romaanissa esimerkiksi ne, kun Leda näkee saman asian eri hetkinä tyystin vastakohtaisina. Jälleen murteen merkitys korostuu kuten aina Ferranten kirjoissa. Napolin rahvaan kieli näyttäytyy ihmisen pimeän puolen ryöpsähdyksenä, joka odottaa purskahtamista ja aina se jossain vaiheessa sisuksista syöksyy – sitä ei mikään hankitun sivistyksen pintakuori pysty estämään.

Napolilaisuuteen liitetty kaunaisuus ja röyhkeys sekä kohtuuttomuus tunteen ilmaisuissa keskittyvät tässä romaanissa äitiyteen. Leda on napolilaisäidin tytär, joka kaikin keinoin on yrittänyt olla erilainen äiti kuin äitinsä. On seikkoja, jotka saa hänet sanomaan: ”Olen luonnoton äiti.” Äitiyden tunteiden valottamisessa Tyttären varjo loistaa pimeää valoa.

wp-1588147487123.jpg

”Olen kuollut, mutta voin hyvin.”

Tuohon virkkeeseen romaani päättyy, ja huomautan: Leda pysyy hengissä. Siinäpä siementä itse kullekin lukijalle psykologisiin tulkintoihin! Lisäksi loppulause kuvaa arvoituksellisuutta, jota kertojaan jää, vaikka hän suorasukaisella julmuudella paljastaa itseään. Tai sitä samaa, mitä selittämätöntä ja synkkää on meissä kaikissa, mihin merkilliseen me pystymme ja kykenemme ennakoimattomasti.

Itse asiassa olen aika vaikuttunut, vaikka välillä Ledan yksinpuhelun seuraaminen tuntuu jopa masokistiselta. Romaani ei ole siis mikään hyvän mielen kirja. Se on kuitenkin kirja, joka jää mieleen kirvelemään.

– –

Elena Ferrante
Tyttären varjo
suomentanut Helinä Kangas
WSOY 2020
äänikirjana 4 tuntia 50 minuuttia,
lukijana Erja Manto.
Kuuntelin BookBeatissa.

2 kommenttia

Kategoria(t): Äänikirja, Kirjallisuus, Romaani

Kristiina Vuori: Neitsytkruunu

Historiallinen viihdekirjallisuus vie arjesta muuanne, ja silloin tällöin se on paikallaan. Tällä kertaa käväisin Ruotsi-Suomen vallaspiireissä 1400- ja 1500-lukujen taitteessa, kiitos Kristiina Vuoren romaanin Neitsytkruunu (Tammi 2020).

Päähenkilökertoja on Anna Hansintytär Tott, joka isänsä kuoleman jälkeen neitosena siirtyy Suomesta kummitädin kaitsettavaksi Ruotsin puolelle. Ingeborg-täti on jämäkkä vallasnainen, jonka kasvatusmenetelmistä ei Anna-neito älyä heti, että häntä koulitaan vahvaksi naiseksi, joka tulevaisuudessa osaisi hallita mammonaa ja mielenrauhaansa. Sille eivät naiset voi mitään, miten miehet pelaavat poliittisesti, ja se heijastuu heihin.

Vuoren romaanista erottuu feministinen juonne, jossa naisen on selvittävä niine keinoin kuin on patriarkaatissa ja miehen omaisuutena mahdollista. Enemmän tietysti on aatelisten ja raharikkaiden piireissä mahdollisuuksia kuin piikalikkojen, mutta rajat ovat tiukat vallasnaisillakin käytöksen ja neitseellisyyden suhteen. Anna saa sen tuta, niin myös miehelän vankilan.

Anna naitetaan parikymppisenä Suomeen tuplasti vanhemman miehen vaimoksi, eikä siinä auta, että neito on hullaantunut komeaan huliviliin ja toinen jässikkä on jo esittänyt kosinnan holhoojalle. Nainen on kauppatavaraa, ja naiselle on ihan erilaiset esiaviolliset säännöt kuin miehille.

wp-1588088707173.jpg

Verrattuna pariin aiempaan Vuoren historialliseen romaaniin Neitsytkruunu on kuitenkin kevyt. Henkilökuvaus ei yllä erityisen syvälle, mikä voi johtua myös siitä, että päähenkilö on nuori nainen, joka katsoo kaikkea kokemattomin silmin. Siten ei otetta voi verrata esimerkiksi verevän ja kalsean yhdistelmään romaanissa Viipurin valtiatar.

Jo romaanin alkuvaiheessa esitellään uroot, joista lukija voi päätellä huonon ja hyvän valinnan vaihtoehdot. Eli iso osa juonta on sen odottaminen, miten lemmenkiemurat suoristuvat tai kihartuvat entisestään. Ja koska koen, ettei naisen aseman väläyttelystä huolimatta sen syvempiä ei kirjassa tarjoilla, lemmenjuonen seuraaminen vie huomion, vaikka poliittisissa oloissakin on ainesta. Valitettavasti helmakestit seuraavat toisiaan hieman rutiininomaisesti.

Arvostan suuresti aineistotyön ja ajankuvan kuranttia antia. Poikkeuksellisten vallasnaisten elämän dokumentit ovat hienoja arkistolöytöjä menneestä maailmasta, ja kirjailijan fiktiivinen panos niihin antaa odottaa herkullista ekstraa. Viihdyin kirjan parissa, mutta hienoinen pettymys on, että Anna jää yksitotiseksi hahmoksi ja kirja juonipainotteiseksi. Käänteet osoittautuvat kovin ennalta arvattaviksi. Ehkä kiinnostavimmat hahmot haaskautuivat sivuhenkilöiksi kuten tömäkkä Ingeborg-tantta. Vaan mutinat sikseen: pitkin matkaa toivoin Annalle viisautta ja onnen ailahduksia. Lopussa palkitaan.

– –

Kristiina Vuori
Neitsytkruunu
Tammi 2020
romaani
263 sivua eKirjana, osittain kuuntelin.
Luin BookBeatissa.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Hömppä, Kirjallisuus, Romaani

Rachel Cusk: Kunnia

Rachel Cuskin trilogia saa kunniallisen päätöksen: Kunnia (S&S 2020). Ääriviivat ja Siirtymä edeltävät tätä Faye-sarjan päätöstä, jossa minäkertoja häivyttyy sattumanvaraisten tapaamisten tarinointiin.

Kunnia ottaa omituisen väkevästi valtaansa. Se vie kertomusten virtaan ja keskittymään sanottavan sisältöön, ei henkilöihin eikä muotoonkaan. Kerronnan selostuvuus perustuu siihen, etten voi olettaa tai ennakoida mitään, liukua vain mukana odottamattomaan loppukuvaan asti.

*

Cuskin romaaneista sanotaan, ettei niissä ole juonta. Tässä kirjassa Faye lentää kirjallisuustapahtumaan jonnekin Eurooppan. Hän tapaa siellä kustantajansa ja messujen väkeä sekä muita kirjailijoita ja mediaväkeä. Juoni on, muttei se ole olellinen.

Kunnian kaksi pääsisältöä minusta ovat avioliitto ja kokemusten muutos tarinoiksi. Kirja etenee minäkertojan kuvauksena messupäivätilanteista, joina hänen kohtaamansa henkilöt vyöryttävät ajatuksiaan kertojalle, joka itse pysyy taka-alalla.

Etenkin Fayen tapaamiset haastattelijoiden kanssa hieman hämäävätkin, sillä kertoja-kirjalija ei saa suunvuoroa eivätkä toimittajat ehdi kysyä mitään, koska papapattavat tauottomasti omia kokemuksiaan. Mitä ihmeen haastattelua sellainen on? Toimittajien ammattitaidottomuutta osoittavaa vai romanin intentioiden ilmeistä ilmisua? Vai pitääkö olettaa, että Faye on poikkeukselisen hyvä kuuntelija? Ehkäpä – tai tarkka valikoija, mitä selostukseensa valitsee.

”Kirjallisuuden ihanteeseen kohdistuu samanlainen yleisluontoinen kaipuu kuin lapsuuden menetettyyn maailmaan, hän lisäsi, siihen maailmaan, joka usein tuntuu nin paljon väkevämmältä ja todellisemmalta kuin nykyhetki.”

*

Valtaosa ohi lipuvien tarinoitsijoiden jutuista käsittelee avioliittoa, ja niistä suuri osa avioeroa. Monissa eroissa korostuvat puolisoiden vihamielisyys ja etenkin miesten kostonhenkisyys. Katsomiskulma on feministinen. Ero näyttäytyy puolisoiden jonkin aikaa ylläpitämän suhde- tai perhetarinan käsikirjoitusvirheenä, joka ei kelpaa enää esityksen pohjksi. Lapset joutuvat kärsimään sivuosassa.

Kirjan avioiliittotarinat, jotka eivät käsittele eroa, ovat myös kiinnostavia. Niissä näyttäytyvät kertojien roolit perhenäytelmässä. Osa on tietoisesti valinnut roolinsa ja sen ehdot, osa huomaa perhedynmiikan liikahduksen dominoefektin ja oman roolin uudelleenarvioinnin.

Pariin otteeseen käy ilmi, että minäkertoja on itse avioitunut eron jälkeen. Sen Faye kuittaa nopeasti ohittaen, kerran uuden avioliiton solmimisen perustellen. (Muuten laadukkaassa käännöksessä kielikorvaani särähtää sana, josta jo yläkoulun äidinkielen tunnella opin, että se on vain ikkunoissa.)

”Toivon päihittäväni nuo lait, sanoin, elämällä niiden puitteissa.”

*

Leimallista on se, että tarinoiden ketjut seuraavat toisiaan tässä eleettömyydessään ilmeikkäässä proosassa. Tarinointia ei ole tarve kommentoida tekstin sisällä tai käydä vuoropuhelua.

Olen taitellut viljalti kirjan sivunkulmia muistutukseksi hienoista kohdista, joissa kiteytyy elämästä ja kirjan ytimestä, miten tarinallistamme ja tulkitsemme – tähän lopuksi esimerkiksi tämän:

”Hänen tarinansa antoi olettaa, että ihmiselämää voivat hallita kerronnan lait, sanoin, ja kaikki ne käsitykset kostosta ja oikeutuksesta, joita kertomus vaatii, mutta tosiasiassa tämä illuusio syntyy vain hänen omissa tulkinnoissaan.”

– –

Rachel Cusk

Kunnia

suomentanut Kaisa Kattelus

romaani

203 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus

Jenny Erpenbeck: Päivien loppu

Jossittelusta syntyy hienoja romaaneja. Otetaanpa ensiksi tämä uusin, Jenny Erpenbeckin Päivien loppu (Tammi 2020). Romaani alkaa 1900-luvun alusta, yhdestä juutalaistaposta, kun perheenisä lynkataan. Sittemmin romaani on pikemmin naissukupolvien ketju yli sata vuotta. Tai voisi olla.

”Kuka päättää sen, millä ajatuksilla aika täytetään?”

Episodityyppisesti romaani ronkkii Euroopan historian kipukohtia. Tarina alkaa Saksan ja Puolan rajalta, siirtyy Wienin ja Moskovan kautta Itä-Berliiniin ja palaa lopussa Wieniin. Järisyttävästi välittyvät esimerkiksi ensimmäisen maailmansodan vaikutus elämään sekä neuvostoliittolainen vainoharhainen ja sattumanvarainen aatepuhdistus.

En ole tähän mennessä puuttunut henkilöihin tai henkilökuvaukseen. Henkilöt kuvautuvat eläviksi, vaikka jokainen heistä on olematon ja samalla mahdollinen. Romaani pelaa sattumalla. Romaanin alussa tyttövauva kuolee, mutta silti romaani kiertyy sen ympärille, ettei niin olisi tapahtunutkaan vaan miten elämä voisi jatkua.

”Maailma oli täynnä erilaisia syitä, miksi hänen elämänsä olisi voinut päättyä, mutta samaan aikaan oli myös kokonainen maailmallinen syitä, miksi hän voisi ja miksi hänen pitäisi vielä olla elossa.”

Ja nyt pääsen toiseen jossitteluromaaniin, joka väkisin peilautuu Erpenbeckin romaaniin, eli Kate Atkinsonin Elämä elämältä. Se on tehnyt minuun niin suuren vaikutuksen, että minun on aluksi vaikea päästä Päivien lopun imuun. Vertaan vanhaa kokemustani tähän uuteen, ja taidan jopa mustasukkaisesti vaalia Elämä elämältä -romaanin suosikkiasemaa. Vähitellen annan periksi, sillä Erpenbeckin ote on erilainen kuin Atkinsonin. Huojentavaa – kumpikin romaani saa elää mielessäni vaikuttavana proosana, vaikka ideassa on samaa.

wp-1587491155585.jpg

”Sillä jos on riittävän kylmä, sellainenkin mikä oli aikoinaan lihaa ja verta, kuulostaa aivan puulta.”

Päivien lopun tyyli on karuhko, tehokas konstailemattomuudessaan, ja siksi mahdollisuuksilla voi konstailla. Sävy on synkkä, tehokkaasti vaikuttava. Virityn poliittisesti, sillä mahdolliset ihmiskohtalot ovat tyystin alisteisia ajan tapahtumille, joihin heillä ei ole valtaa vaikuttaa, mutta ajat vaikuttavat. Myös juutalaisuuteen liittyvät kysymykset tuodaan kirjassa taitavasti esille. Kristityn Euroopan ja ateistisen Neuvostoliiton ulkoiset ja sisäiset paineet sekä uhat juutalaisille kylmäävät, ja romaani näyttää monisyisesti aineettoman perinnön vaikutuksia, vaikka siitä yrittäisi luopua.

Aivan aseettomaksi minut riisuu romaanin loppuosa, jossa kaiken muun mahdollisen maailman kylkeen liimautuu muistisairaus. Siihen sisäänrakentuu mahdollisen maailmojen möyrintä muistamattoman mielessä. Erpenbeckin kuvaus 90 vuotta täyttävän naisen mielenmaisemasta ja omaisen osasta muistisairaudessa on vain yksinkertaisesti kananlihalle nostattava.

” – hän tietää hetkellisesti, kirkkaasti ja selkeästi lyhyen tovin, miltä tuntuisi, mikäli kaukainen ja läheinen, sisäinen ja ulkoinen, kuollut ja elävä olisivat samanaikaisesti läsnä, mikään ei olisi toista ylempänä, ja se hetki, kun kaikki olisi yhtäaikaista, kestäisi ikuisesti.”

– –

Jenny Erpenbeck
Päivien loppu
suomentanut Jukka-Pekka Pajunen
Tammi 2020
183 sivua eKirjana.
Luin BookBeatissa.

Muita juttuja mm. Kirja vieköön!

1 kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus

Lukuviikon 2020 vinkit

Hyvää lukuviikon alkua! Kokoan vinkkilistan muutamasta kirjasta, joissa kirjan henkilöllä tai henkilöillä ei pää meinaa pysyä kasassa. Nämä kirjat saattavat lohdutta, ihmetyttää, kiihdyttää ajattelua ja mennä tunteisiin. Elämmehän aikoja, jolloin paineet ja uhat vaivaavat ja vaikuttavat päänsisäiseen. Kirjallisuus siirtää muuanne tai auttaa käsittelemään kummallisuutta meissä.

Alex Schulman: Polta nämä kirjeet

Mikä soppa ja kauheus, mikä ahdistuksen ja pelon siirtovaikutus sukupolvelta toiseen! Ja miten hienosti kerrottu perhesalaisuus. Schulman kertoo taidokkaasti isovanhempiensa tragedian. Isoisä taitaa olla kunnon psykopatologinen tapaus, siihen liittyen kirjassa on vaarallisia ja piinaavia tilanteita. Mutta lopulta se ei ole kirjan juttu vaan hieno kerronta toden ja kaunokirjallisen yhdistelmänä.

Tiina Laitila Kälvemarki: H2O

Tässä kirjassa ei tarvitse arvuutella päähenkilön sieluntilaa, sillä jakautunut persoona avautuu eri puolin. Jännittäväksi kirjan tekee rakenne ja syy-seurauksien etsintä lapsuudesta nykypäivään: mikä vaikuttaa päähenkilön hajoamiseen?

Anna Elina Isoaro: Tämänilmaiset

Kun pahin tapahtuu, runolla on sijansa. Runokirjassa kuuluu kaaos menetyksen jälkeen. Sen lisäksi siitä viriää elämän jatkuminen. Tämän kestää, koska elämää on.

Wilhelmiina Palonen: 206 osaa

Luuranko koostuu lukuisista osista, niin myös ihmisen psyyke. Siinä niveliä ja jänteitä ovat lapsuus, nuoruus, vanhemmat, kokemukset, muistot, tunteet – ja ne siirtyvät. Nuoren pojan nykyhetki ja 1920-luvun naiskohtalo yhdistyvät yllättävästi tässä esikoisromaanissa.

Antti Rönkä & Petri Tamminen: Silloin tällöin onnellinen

Nyt on ilmeinen lupa olla onnellinen. Vaikka häpeä painaa, vaikka kiusaamiskokemukset varjostavat, vaikka tuleva on epävarmaa. Pojan ja isän kirjeenvaihto paljastaa heistä, mutta se auttaa meitä.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Listaus, Romaani, Runot

Silja Kejonen: Lähetä minulle ympyrä

Otan motoksi tämän: ”lauseet, joissa en osaa sanoa suoraan”. Ei niin, etteikö Silja Kejonen osaisi sanoa suoraan, mutta hänen runojensa puhuja ravistaa fragmentteja runokirjan sivuille ja sysää minut epäsuoralle löytöretkelle. Kyse on Kejosen runokokoelmasta Lähetä minulle ympyrä (Gummerus 2020).

wp-1587188918264.jpg


Kokoelma on kaksiosainen. Ensimmäisessä osassa ”Impi” esiintyvät minä, Impi ja isä. Impi ilmestyy sivuille nuoresta vanhaksi. Häneen kytkeytyvät sanakuvat kuten sakset, kaali, fööni, kissa ja hevonen, etenkin hurjat hetket hevosajeluilla pakkasella ja Mannerheimilta napsaistut hiukset. Tunnelma on kaipaava vaan ei sentimentaalinen.

”Alku on aina sellainen, että / levitän valkoisen lakanan ympärillesi, / kuljen kasvojesi reunoja pitkin sakset kädessä, / leikkaan sinut varovaisesti irti.”

Runoissa on konkreettista ainesta mutta ripoteltuna liukkaiksi lyhytlauseiksi, aukinaisiksi viitteiksi. Voimakkaat kielikuvat visualisoituvat mielessä, muodostavat nopein leikkauksin filmin lukijamieleeni. Niissä Impi toimii eri-ikäisenä, elävänä ja muistona. Jään miettimään runojen kaalia, ja se miellyttää minua. Kaalinlehtien monikerroksisuus ja arkisuus sopii hienosti symboliksi.



Kokoelman toinen osa on nimeämätön. Runojen minän näen naisena, jossa rakkaus ja sen menetys hiertävät. Puhuja on herkillä: ”Iho niin ohut, että päästää vaatteet läpi.” 

Hevonen ja kissa symbolina ja metaforana yhdistää osia. Hevonen, iso ja voimakas eläin, on voimaeläin. Kakkososassa hevonen liittyy myös hupaisaan mielikuvaan Dallas-tv-sarjasta, mutta laukkaavasta eläimestä on moneksi, myös karanneeksi rakkaudeksi.

En halua enää nukkua hevoslakanoissa. / Näen vain karanneita eläimiä, / mutta se on pelkkä tunne, se menee ohi. Voin katsella kuumeisia kavioita ja ajatella, / siellä ne yhä laukkaavat.”

Luen runoista eron tuskan ja vapaan, oman elämän dikotomiaa, luen myös aistillisuutta, tunteiden ja kosketuksen runsautta ja puutetta. Tunteet välittyvät viittein, vaikkapa tällaisin:

”Olohuoneen pöydälle nostettu kimppu veitsenteriä.
Kukkia, kukkia!”




Kejosen esikoiskokoelma Vihkilumen talo herätti aikoinaan minussa samantyylisiä ajatuksia kuin tämä uutuus: kirja raottuu ensin vain vähän, sitten saranat naristen vähän enemmän, mutta kaikkea en oven takaa näe. Runoihin jää avautumattomuutta, mutta se ei estä nauttimasta assosiaatioista, joita yllättävistä ilmaisuista irtoaa. Mielistyn moniin fragmentteihin ja sanoihin, jotka yllättävät yhteyksissään, esimerkiksi tällaisiin: ”Nainen ilman kuorta, kidukset punaisessa samettirasiassa.” Mitä kuvia, mielikuvia!

Tunnustan hämmennykseni ja sen perään innostukseni. Näitä Kejosen runojen arvoituksia alan arvailla – ja innostun. Siellä täällä on minulle merkityksiä tai tarina alkuja, joita täydennän. Siksi minua hieman harmittaa, että luin kustantajan tiedotteesta taustaa, mutta onneksi luin sen vasta, kun olin lukenut runot. Sain siis ensin pyöriskellä omissa mielleyhtymissäni. Tietoa tihkui esimerkiksi Impin elämän yksityiskohdista, jotka ovat siirtyneet runoihin. (En kerro, mitä.)

En voi siis enää puhtaalta paperilta pyrkiä näihin runoihin. Tai sitten voi kuitenkin käydä näin:

”Kun herään, on varmaan huhtikuu, yhdessä ainoassa aamussa kuulee
kauan sitten aloitettujen kirjainten kujertavan.”

– –

Silja Kejonen
Lähetä minulle ympyrä
Gummerus 2020
runoja
69 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Runot

Tommi Melender: Poika joka luki Paavo Haavikkoa

Tommi Melenderin kirjassa Poika joka luki Paavo Haavikkoa (WSOY 2020) on yhdeksän esseetä. Kirjoittaja kimpoilee niissä kirjallisuusmietteistä henkilökohtaisiin muistoihin ja lukukokemuksiin. Lukeneisuus ja ilmaisuvarmuus tekevät Melenderin esseiden lukemisesta miellyttävää, mutta teksti myös haastaa.

Niminovellissa Melender kuvailee ajatuksiaan ja tunteitaan Paavo Haavikon tuotannon löytöhetkistä ja -retkistä. Muisteloihin mahtuu itseironiaa kuten kuvaus nuoresta Melenderistä, joka matkii kirjailijaidolin kansilieveilmettä. Haavikko on ollut esikuva runoilulle, ja kiinnostava on kirjan kohta, jossa aloitteleva runoilija mallintaa ihailemiaan tekstejä. Samalla Melender liukuu kertomaan ylipäätään kirjoittamisen kokemuksesta; jälkimmäinen sitaatti viittaa Samuel Beckettiin:

”Kaikki, mitä me kirjailijat raapustamme, on jo tuolla ulkona, yhtenä suurena sanamateriana. Siitä me louhimme tahoillamme ja järjestämme irtoilevaa ainesta kirjan muotoon. Mitään uutta on mahdoton kirjoittaa, kaikki kirjoitetaan vanhan päälle tai viereen.”

– –

”Kirjailijan olisi puhkottava näkymättömiä reikiä tekstiinsä, jotta sanoista tihkuisi läpi se jokin tai ei-mikään, joka sanojen takana vaanii.”

Esseelle luonnollisesti sopii omakohtaisuus, ja kirjoittaja tekeekin esseissään tunnustuksia, joita tuttavat eivät hänestä tiedä. Siten lukija sidotaan intiimisti teksteihin. Kirjoittaja myös kurittaa, sillä hänen kirjallisuuskäsitykseensä sisältyy rajoituksia, jotka hän ilmaisee piikikkäästi. Jos en ole samanmakuinen, saatanko ehkä aiheuttaa kirjoittajalle lievää kuvotusta? Ja pitäisikö minun hävetä, jos en ole lukenut samoja huipputeoksia kuin hän?

wp-1587202748215.jpg

Häpeämistä lukemattomuudesta Melender käsittelee esseessään klassikkokaanonista. Kiinnostava on essee kirjavihasta ja antikirjallisuudesta. Se pistää miettimään, mikä kenellekin on antia ja miksi.

Kokoelma loppuu esseeseen, jossa Melender kirjoittaa kahdesta nykykirjailijasta, joita  on suomennettu kustantajien vähentyineistä käännöshaluista huolimatta. Häneen on tehnyt vaikutuksen  Maylis de Kerangalin ja Jenny Erpenbeckin tekstityylit, ja hän erittelee lukemaansa havainnollisesti ja mukaansa tempaavasti. Olen juuri lukemassa Erpenbeckin uusinta suomennosta Päivien loppu, joten saan peilailla Melenderin havaintoja omiini.

Hiukan esseistä uuttuu tahmeaa ainesta siitä, että lukeminen ja kirjallisuus on katoavaa kansanperinnettä, tai pikemminkin elitististä ajankulua. Kaikkiaan esseissä on lukuisia teräviä ja taitavasti aseteltuja kohtia, joita tekee mieli siteerata. Niin kuin nämä otteet runojen lukemisesta:

”Samalla vapauduin siitä luulosta, että runoihin kätkeytyy salainen koodi, joka pitää purkaa auki voidakseen tajuta, mitä runo tahtoo sanoa. Opin – tai runot opettivat minua – nauttimaan sanojen soinnista, säkeiden rytmistä, kielikuvien tuottamista assosiaatioista. Mielettömiltä vaikuttavissa runoissa saattoi piillä mieltä ja järjettömiltä vaikuttavissa järkeä. Piti vain lähestyä niitä aistit ja tietoisuus avoimina. – -. Tajusin, että poeettinen ilmaisu ei kenties välitä uudenlaista tietoa, mutta se välittää uudenlaista ymmärrystä, mikä on vähintään yhtä arvokasta, ellei arvokkaampaa. – – Nykyisin runot auttavat minua kestämään arkisen elämänmenon sarjallisuudesta kumpuavia inhon tunteita. ”

Huvitun, kun kirjan alkupuolella Melender kertoo irtautumista palkkatyöstä vapaaksi kirjailijaksi, siis huvitun osuudesta, jossa hän kuvailee kirjojensa lukijakuntaa. Tunnistan itseni ja kaltaiseni –  mutta hei, täällä ollaan, luetaan ja nautitaan siitä!

”- – olen voinut hyvällä omallatunnolla näperrellä proosaa ja esseitä, joiden lukijakunta muodostuu muutamista tuhansista koulutetuista keski-ikäisistä naisista.”

Tommi Melender
Poika joka luki Paavo Haavikkoa
WSOY 2020
esseitä
99 sivua eKirjana.
Luin BookBeatissa.

2 kommenttia

Kategoria(t): Esseet, Kirjallisuus

Odotan aurinkoa

Odotan aurinkoa (Humak 2019) on kirja,
jossa on yhdeksän selkokielistä tarinaa.
Kirja kertoo nuorten tunteista ja kokemuksista,
minkälaista on muuttaa Suomeen.

Kirjassa ei ole kertojien oikeat nimet.
Niin he voivat kertoa vapaasti omista tunteistaan.
Kertojat tulevat eri kulttuureista,
ja he ovat asuneet Suomessa vasta vähän aikaa.

Kaikki kertomukset ovat mielenkiintoisia.
Kertojat paljastavat,
minkälaisia asioita he Suomessa arvostavat.
Monille se on rauha, tasa-arvo ja opiskelu.
Kirjan kertojien mielestä
suomen kieli on kaunis mutta vaikea.

”Suomessa on paljon hienoja asioita.
Suomen poliittinen järjestelmä on hyvä,
sillä Suomessa on hallitus ja myös presidentti.
Suomalainen koulu on hyvä.
Kaikki suomessa on ehjää ja valmista.”

Monilla on ikäviä kokemuksia suomalaisista
mutta myös hyvä ja hauskoja hetkiä.
Suomen talvi ei ole suosikki.
Joidenkin mielestä ruoka ei maistu miltään,
toisten mielestä se on hyvää.

Eli jokaisella kertojalla on omia mielipiteitä.
Yhteistä on se, että he ovat tulleet Suomeen turvaan.
Siksi ikäviä kokemuksia ovat esimerkiksi
mielenosoitukset maahanmuuttajia vastaan.
Myös se huolestuttaa, saako Suomessa töitä.

”Monet maahanmuuttajat ovat asuneet Suomessa pitkään,
mutta he puhuvat vain vähän suomea.
Minun naapurini on asunut Suomessa melkein kymmenen vuotta.
Hän osaa sanoa vain `Mitä kuuluu?´”

Kirjan tarinat antavat lukijoille rohkeutta.
Rehelliset kertojat eivät peitä vaikeuksia,
mutta he kertovat myös mahdollisuuksista.
He kannustavat opiskeluun ja lukemiseen.
Täytyy osata kieltä ja tuntea uusi kulttuuri,
että pärjää uudessa maassa.
Se ei vie pois omaa kulttuuria.

wp-1586756772176.jpg



Kirjan tekijät halusivat tehdä selkokirjan.
Yksi syy on tietysti se,
että suomi on maahanmuuttajalle uusi kieli.
Selkokieli on helppoa suomea,
mikä auttaa pääsemään mukaan uuteen kulttuuriin.
On arvokasta, että voi lukea uudella kielellä
ja voi jakaa kokemuksia kirjan tarinoiden kanssa.

Tekijöillä on myös toinen syy tehdä selkokirja.
He huomasivat, että kirjastossa
on vain vähän selkokirjoja.
Se voi kyllä olla kirjaston syy,
sillä viime vuosina on tullut paljon selkokirjoja.
Mutta se on silti hyvä syy:
erilaisia selkokirjoa tarvitaan lisää.

Odotan aurinkoa on verkkokirja,
ja sen voi lukea vapaasti netissä.
Täytyy silti muistaa,
että aina joku maksaa kirjan,
joka on lukijalle ilmainen.
Odotan aurinkoa on saanut rahaa
hankkeesta Porukalla perille (ESR).

– –

Odotan aurinkoa. Selkokielisiä tarinoita Suomeen tutustumisesta
toimittaneet Tiina Valkendorff, Päivi Ruutiainen ja Anna Louhensalo
Humanistinen ammattikorkeakoulu 2019
Humanistisen ammattikorkeakoulun julkaisuja 89,  ESR-hanke Porukalla perille
86 sivua verkkokirjana:
https://www.humak.fi/wp-content/uploads/2019/11/Humanistinen-ammattikorkeakoulu_selkokirja_Odotan-aurinkoa_verkkojulkaisu_FINAL_141119.pdf

1 kommentti

Kategoria(t): Asiaproosa, Elämäkerta, Kirjallisuus, Selkokirja

Anneli Kanto: Piru, kreivi, noita ja näyttelijä

On pääsiäisviikko korona-aikaan. Kirjastot ovat kiinni, eikä verkkokirjapalveluista löydy kaikkia vanhahkoja, kiinnostavia kirjoja. Kyllä hätä keinot keksii: antikvariaatit toimivat netissä. Niinpä parin päivän sisällä tilauksesta saapuu postilähetyksenä ihan koskemattomalta näyttävä kirja. Postikulut rokottavat kirjan hintaa enemmän, mutta nyt minulla on pääsiäiseen sopivaa luettavaa, on noitia ja piruja!


”Ainakin järkevät ihmiset voivat lukea, miten olen elänyt ja ottaa opikseen.”

Olen historiallisen romaanin ystävä, enkä ymmärrä, miksi Anneli Kannon esikoisromaani Piru, kreivi, noita ja näyttelijä (Gummerus 2007) odotutti minua yli kymmenen vuotta. Parempi järkevöityä lukemaan sitä myöhään kuin ei milloinkaan. Romaanihan on riemastuttava!

wp-1586684018486.jpg

Romaani sijoittuu 1600-luvulle, jolloin Petrus Brahe pistää pystyyn Auran akatemian. Samoihin aikoihin on käynnissä uskon ja järjen kamppailu, jossa taikausko usein voittaa: noituutta nähdään siellä ja täällä. Noitaepäilyt vievät käräjille, tyrmään ja kuolemantuomioon.

Tästä lähtökohdasta ponnistaa kirjan kertoja, Laurentius Petrus Bircalensis. Tai pohjimmiltaan nimeltään Reeti Reetinpoika, jonka oppi ajaa ojaan. Tarkoitan, että Tammerkosken kylän köyhä poika pääsee Braahen ansiosta kouluun Turkuun, mutta sössii lupaavan uran salatieteilyyn, lähtee pakoreissulle epämääräisen teatteriseurueen jäsenenä ja solmi sopimuksen pirun kanssa.

”Mutta nyt kun kanansulallani piirrän nämä rivit, alan miettiä, voiko minun ja tovereideni elämästä oppia mitään. Kyllä mekin tiesimme mutta silti teimme juuri niin typerästi kuin meitä halutti. Tai teimme sen, mikä näytti viisaalta ja järkevältä mutta olikin myöhemmin villitystä ja hulluutta, jota oli aihetta katua.”

Muistelemisesta ei ole iloa. Siitä seuraa pelkkää tuskaa, häpeää ja sielun autiutta.”

Noin kokee kertoja, lukija päinvastoin. Säästän herkulliset tapahtumakulut ja mehukkaat henkilöt kullekin lukijalle. Pysähdyn vain hetkeksi kertojaan. Tämä Laurentius heruttaa minulta hymähdyksen ja naurahduksen useaan otteeseen. Omasta erinomaisuudestaan varma omaelämäkerturi asettelee asiat siten, ettei lukija voi ohittaa kertojan naurettavaa yksioikoisuutta, omaneduntavoittelua ja kaunaisuutta. Kertoja yrittää kertoa asiat omalta kannaltaan parhain päin, mutta ovelasti lukijalle tarjoutuu kurkistusaukkoja siihen, miltä asioiden tila on todellisuudessa näyttänyt.

Ihastelen Kannon kerrontataitoa ja silmää ilottelulle. Paikoitellen minusta myös tuntuu, että kerronta iskee silmää veijaritarinoille ja waltariaaniselle tyylille tuottaa historiallista fiktiota. Lisäksi siinä on jotain sellaista idätystä, mikä röyhähtää kasvuun Kannon romaanissa Pyöveli.

Tarinan moninaiset käänteet pysyvät kasassa. Kanto hallitsee ajankuvan, se kunnioittaa aikakauden dokumentteja, ja kirjassa sulautuvat autenttisuus ja fiktion mahdollisuudet loihtia elämys. Piru, kreivi, noita ja näyttelijä viihdyttää ja todistaa ihmisen häilyväisyydestä ennen  –  ja nyt.

”Edes vanhat asiat eivät ole enää selviä. Kuuntelen keskustelua päässäni, annan kuvien siirtyillä silmissäni ja nenäni läpi virtaavat myriadit tuoksut, mutta pelkään, ettei asioiden merkitys ollut kuitenkaan se, minkä luulin niillä olevan. Ehkä kaikki kävi aivan toisin kuin luulin, mutta en tiedä miten.”

– –

Anneli Kanto
Piru, kreivi, noita ja näyttelijä
Gummerus 2007
romaani
443 sivua.
Ostin kirjan antikvariaatista.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Sami Makkonen: Kalevala. Sampo

Sami Makkonen on aiemminkin julkaissut Kalevala-sarjakuvakirjan, mutta nyt on vuorossa albumi, jossa on esimerkiksi aiheina Kullervon kohtalo, taistelu Sammosta ja valon vapauttaminen: Kalevala. Sampo (Like 2020).

Kalevalan runoepiikka alkaa olla monelle kielellisesti liian vaikeaa, joten nelipolvisen trokeen rinnalla on ehdottomasti paikallaan, että kansanrunojen tarinat elävät eri muodoin. Sarjakuva sopii hienosti välittämään tapahtumia ja kohtaloita sekä myyttisiä näkyjä. Sami Makkosen visuaalinen jälki vakuuttaa: se on lennokasta, ilmaisuvoimaista, väkevää ja tummanpuhuvaa. Sarjakuvassa on lukuisia ruutuja, jotka ovat itsenäisiä taideteoksia.

Kalevalan tekstit suorasanaistuvat mutta sarjakuva noudattaa alkuperäistä sisältöä. Joitain omia tuikkauksia Makkonen ymppää, esimerkiksi: ”(Maailma on voimakkaiden kiertopalkinto.)” Makkonen tehostaa muutenkin synkkyyttä valinnoillaan ja visualisoinnillaan, eli alistaminen, väkivalta ja taistelut korostuvat kirjassa. Lopussa on komea kohotus valon palauttamisesta, joskin sekin päättyy poistuva Väinämöisen sanoihin: ”Mutta ihminen ei opi.”

Omaperäinen visualisti Makkonen lainaa vähän Gallen-KalelaltaTaru sormusten herra -leffoista ja ehkä myös Pirates of Caribian -kuvastosta (laivafiguuri). Hän myötäilee perinteistä sarjakuvaestetiikka myös niin, että roimii joukkoon äänitehosteita tyyliin ”Phoom”, ”Thwok” ja ”Zlang plang”. Nuo sarjakuvaäänet tahattomasti naurattavat. Jonkinmoista ärtymystä herättävät genretyypilliset naishahmot, jotka joko hoikankurvikkaina prototyyppeinä näyttävät rintaa ja reittä tai ovat överinkrouvisti kuvattuja tapauksia kuten Pohjan akka ja Tuonen tyttö.

Nielen naiskuvariepomisen sapenmaun ja totean, että kokonaisuus on visuaalisesti hieno. Tervetuloa vain Kalevala taistelutyylisenä, lennokkaana versiona elävien kirjoihin.

– –

Sami Makkonen
Kalevala. Sampo
Like 2020
sarjakuva.
Sain kirjan kustantajalta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, sarjakuva

Enni Mustonen: Pukija

Syrjästäkatsojan tarinoita -sarja on jo kahdeksannessa osassaan. Linjakkaasti kertoja vaihtuu aina, kun uusi sukupolvi ikääntyy parikymppiseksi. Pukija-romaanissa (Otava 2020) kertojana on Viena. Ensimmäisten sarjan osien Ida täyttää 70, ja niitä seuranneiden osien Kirsti lähenee viittäkymmentä.

Kyllä perheen kahdesta aiemmasta polvesta olisi kertojiksi ja heistä riittäisi kiinnostavaa kerrottavaa, kokemuksen tuomaa syvyyttä, jota lukija voisi päästä tulkitsemaan. Kummankin naisen elämässä tapahtuu yhä niin askare- kuin tunnerintamallakin, mutta Mustonen antaa aina äänen uudelle sukupolvelle ja kyseisen ajan uusille virtauksille, jotka vievät nuoret aikuiset aiempia vuosikymmeniä poikkeaviin tilanteisiin. Ja aina ilmaantuu uusia taidelajeja, joihin sukeltaa. Tässä osassa se on etenkin elokuva.


Pukija käynnistyy Vienan kotiinpaluusta 1950-luvun kynnyksellä. Hän on lukion jälkeen ollut Skotlannissa au pairina, ja nyt on epäonnisen romanssin jälkeen oman elämän rakennusaika, mutta Vienaa vaivaa epätietoisuus omasta suunnasta ja Kirsti-äidin ohjailunhalu. Vienassa on silti puhtia ja tomeruutta. Silkkaa selviytyjätyyppiä.

wp-1586073671715.jpg

Ja nyt varotan juttuni lukijoita, sillä tästä kirjasta ei voi kertoa ilman juonipaljastuksia. Mustonen panostaa lähinnä tapahtumiin. Viena kertoo toimistaan tarkasti, ja kuten kirjasarjan alaotsikko velvoittaa, hän tarkkailee muita sivusta ja välittää lukijalle huomioitaan ja käytyjä keskusteluja. Lukijan ei kannata odottaa kerronnallisia kokeiluita tai syväluotauksia vaan tempautumista Vienan matkaan. Kerronnasta sen verran, että Vienan yleiskielen ohella dialogi värittää tekstiä karjalan ja pohjanmaan murteen sävyin.



Maailma on toipumassa sotavuosista ja vapautumassa säännöstelystä. Vienan perhekunta voi taloudellisesti hyvin, joten rohkeutta ja mahdollisuuksia modernin maailman menoon ja matkoihin riittää. Sarjalle ominaiset onnenkantamoiset osuvat Vienaan 1950-luvun alkuvuosina vähän samoin kuin aikanaan nuoreen Kirstiin 1920-luvun Pariisissa. Viena päätyy Suomi-filmien puvustamoon, Helsingin olympialaisten tulkkipalveluihin, Marimekon ensimmäiseen muotinäytökseen, Armi Kuuselan seuralaiseksi Miss Universum -kisoihin ja sen seurauksena Hollywoodiin Marilyn Monroen pukijaksi.

Eli aika överiksi menee. Siitä huolimatta arvostan Mustosen taitoa penkoa tausta-aineistoa ja hyödyntää siitä vakuuttavia yksityiskohtia Vienan silmin nähtynä. Vienalla on siis silmää yksityiskohdille, ja lisäksi hän lukee ihmisiä tulkiten pieniä säröjä. Sokea hän on itselleen ja äidilleen. Välillä nuoruuteen hyvin istuva epävarmuus näyttäytyy:

”Vielä lentokoneessa olin tuntenut itseni Armin oikeaksi matkatoveriksi, mutta nyt tajusin, että olin todellakin vain pelkkä pukija, laukkujen pakkaaja ja purkaja, pesijä ja silittäjä, jonka pitäisi oikeastaan kyetä olemaan näkymätön. Elämä sykki tuolla alhaalla [Central Park], mutta minä olin taas kerran ollut liian arka heittäytyäkseni sen pyörteisiin.”

Pukija on siitä poikkeava viihdekirja, ettei se keskity romansseihin vaan nuoren naisen itsellisyyden etsintään ja yksinäisyyden kokemuksiin. Henkilöitä, vanhoja ja uusia, vilisee, ja siksi kirjan alun henkilöluettelo on tarpeen. Kiinnostava uusi henkilö on pohjalainen self-made-woman Hollywoodista, ja se tuttavuus avaa Vienan elämään uuden lehden.

Tapahtumien vauhti on aika kova, eikä tunneasioita märehditä. Esimerkiksi Ida-mumma paljastaa salaisuutensa Vienalle, joka ei sitä sen kummemmin jää pohtimaan. Merkillinen yhteensattuma saa Idan avautumaan, ja vielä ihmeellisempään yhteensattumaan kirja päättyy. Se puolestaan kytkeytyy Kirstin nuoruusvuosiin. Vienalle kirjan loppuhuipennus iskee kipinän, ja siitä taitaa syntyä melkoinen roihu – siis seuraavassa kirjasarjan osassa, otaksun.

– –

Enni Mustonen
Pukija
Otava 2020
kahdeksas osa sarjasta Syrjästäkatsojan tarinoita
524 sivua.
Sain kustantajalta ennakkoon PDF-version:
kirjan julkaisupäivä 8.4.2020.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Alex Schulman: Polta nämä kirjeet

”Minä olen kaikkitietävä kertoja, joka tietää miten tarina etenee.”

Alex Sculman on kirjoittanut kananlihalle vievän kirjan Polta nämä kirjeet (Nemo 2020). Hän on aikaisemminkin möyrinyt sukulaisaiheissa, mutta nyt on tavoitteena selvittää oma vihanhallintaongelma. Se vie löytöretkellä isoisän ja isoäidin myrkylliseen suhteeseen. Schulman tarjoilee sen tarkkanäköisesti niin, että hän hallitsee sellaista, joka on lähtökohtaisesti hallitsematonta.

”Hän kutistui jokseenkin arvokkaasti, käpertyi selkä suorana.”

Kirja on omistettu Karinille, äidinäidille. Karin Stolpe kärsi tuotteliaan kirjailijan Sten Stolpen vaimona kuutisenkymmentä vuotta. Alex vieraili lapsena ja nuorena usein isovanhempien luona ja aisti jännitteen. Hän eli pienestä pitäen osana suvun viharyöpsähdysten taspainottomuutta.

Kirjassa keskeisiksi teemoiksi nousevat toteutumaton onni, jähmettävä pelko lähisuhteissa ja ahdistavan tunnemallin siirtovaikutukset polvesta toiseen. Psykologinen lähestyminen aiheeseen ja kirjan teemoihin säväyttää. Se saa inhoamaan narsistista isoisää mutta jotenkin käsittämään miehen kammottavan käytöksen, melkein. Siis käsittämään, ei hyväksymään. Kirja saa sisukset nurin ja myötätunnon kääntymään Karinin puoleen.

wp-1586181017647.jpg

Yhdeksi ydinkohdaksi kirjassa osoittautuu isoäidin tulkinta Edith Södergranin runosta ”Maa jota ei ole”. Eihän tässä löydä sanoja tunteille, joita romaanikohta herättää – se, että nainen on joutunut vuosikymmen toisensa perään kuvittelemaan muutaman piilotetun kirjeen varassa elämän, joka olisi voinut olla hänen.

”Minun totuuteni asettuu hänen totuutensa ylle.”

Ihailen kirjan rakennetta. Kirjailija esiintyy siinä kertojana oman perhe-elämän käännekohdassa. Se etenee isovanhempien salatun tarinan selvittämiseen. Lähestymistavassa on dokumentoinnin henkeä, mutta romaanityyliin kertoja kertoo teini-itsestään isovanhempien luona vuonna 1988. Romaaniosuutena on myös isovanhempien suhteen romahduskesä 1932, lisäksi kirjassa on autenttisia Karinin kirjekatkelmia ja otteita Karinin rakastetun Olof Lagergranzin päiväkirjoista ja kirjeistä. Olofin päiväkirjasta kertoja toteaa:

”Päiväkirja muistuttaa dramaturgialtaan kreikkalaista draamaa, ehkä juuri siksi olen niin kiintynyt siihen. Kertomus on kuin vierivä kivenjärkäle, kolmiodraama joka mennä jylistää eteenpäin kohti väistämätöntä ja lopullista katastrofia.”

Alex-kertoja käsittelee eläneitä ihmisiä siekailematta. Hän sekä dokumentoi että sepittää heidän totuuttaan. Hän tietoisesti ottaa vallan muilta sukulaisilta ja kertoo oman näkökulmansa totuuteen. Voin vain todeta, että toteutustapa onnistuu.

”Se on rakkaustarina ilman onnellista loppua.”

Usein suhtaudun aika välinpitämättömästi fakta-, autofiktio- ja omaelämäkerrallisuuspiirteisiin. Eli jos kirjaa tarjotaan romaanina, se on sitten romaani. Ja uskon ylipäätään kaunokirjallisuuden keinoihin tarjota elämyksiä ja eläytymistä.

Täytyy myöntää, että tässä kirjassa tosiolevaisuus on viedä tolaltaan. Nyt on todella tosi kyseessä: useiden ihmisten elämän pilaaminen perhepiirissä ja Alexin yritys pelastaa oma perheensä itseltään.

Karinin, Stenin ja Olofin triangelidraama jäi ilman onnellista loppua, ja etenkin Karinin uhraus koskettaa. Sopii toivoa, että romaanina minulle tarjoiltu vaikuttava kirjaprojekti pelastaa Alexin.

– –

Alex Schulman
Polta nämä kirjeet
suomentanut Jaana Nikula
Nemo 2020
romaani (ainakin melkein)
165 sivua eKirjana.
Luin BookBeatissa.

Myös Kirja vieköön! vaikuttui.

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Markku Aalto: Muistoa kunnioittaen

Ja kuitenkin Niemisen kuolema, josta minun olisi kohtuuden nimessä pitänyt vain iloita, osui sekin minussa johonkin kipeään kohtaan, kiihdytti jotakin muodonmuutosta, jonkin uuden heräämistä sisälläni.”

Markku Aallon romaanissa Muistoa kunnioittaen (Aula & Co 2020) toimistotyöläinen Jeremias löytää pomonsa Niemisen kuolleena työpaikan vessasta. Siitä seuraa Jeremiaan korpivaellus mielensä ryteikköön.

”Jos haluaa, tätä voi toki hyvinvointivalmentajien tsemppihehkutusten tapaan sievistellen nimittää henkilökohtaiseksi elämänmuutokseksi tai miksi lie löytöretkeksi sisimpääni. – – Mutta en minä ollut unelmakarttaani seuraamassa, yritin vain pysytellä hengissä painajaisteni keskellä.”

Tiiviissä romaanissa on taitavasti eri tasoja. Pääosin kertojana toimii Jeremias, ja juonen voi tiivistää niin, että kertoja rakastuu surevaan leskeen. Tämä tarkoituksellinen banaalius kannattelee juonta, mutta tarinassa on kyse muusta. Iso osa on sitä, mistä Jeremias ei kerro tai heittää vain muutaman viitteen.

Se, mistä Jeremias kertoo ja miten hän kertoo, ottaa vallan. Tämä katkera miekkonen ei säästele sappinesteen verbaalia virtausta. Sisäinen paha puhe ja intentioiden rapainen ketju vyöryvät vetävästi, myös tragikoomisesti, eikä kertoja kiertele epämiellyttävyyttään. Kertojan mustavalkoinen ajattelu siirtyy sivuille vaivattomasti. Luulen lukeneeni, että lehtikritiikissä kertojaa on tituleerattu epäluotettavaksi kertojaksi. Päinvastoin: hän on täysin luotettava siinä, miten hän näkee ja kokee asioita vain omalta kannaltaan.

On täysin toinen tarina, minkälaisena muut näkevät ja kokevat Jeremiaan – tai mikä on totta kenenkin kannalta. Kirjan viime sivut valaisevat sitä, ja onhan lukija voinut rivien välistä jo jotain tulkita ja ennakoida.

wp-1586073362119.jpg

Jeremiasta ovat jäytäneet niin perhe- kuin työasiatkin ennen ja nyt. Kyse on sairaskertomuksesta, jollaisia tukahdutetut tunteet, surut, pettymykset ja näkymättömyys tuottavat. Ja on muisto, jota kertoja on kunnioittanut. Kyllä siinä voi alkaa viirata. Outona sattumana pidän sitä, että luin lähes peräkanaa J. P. Laitisen Lumeen ja Aallon Muistoani kunnioittaen. Niitä yhdistää kajahtanut kertoja, joka upottaa maailmaansa.

Aallon romaanin nimeä pohtien pysähdyn jokaisen kertojan, meidän, jämähtäneisiin, värittyneisiin muistoihin sekä tulkintoihin tilanteista ja muista ihmisistä. Mietin myös kirjan myötä kunnioittamisen rajoja: miten pitkälle jokaisen oma totuus voi viedä kohtaamatta muiden totuutta ja mitä siinä on tehtävissä.

– –

Markku Aalto
Muistoa kunnioittaen
Aula & Co 2020
romaani
166 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Anneli Kanto: Kirjoittamassa

Anneli Kanto avaa kirjan kirjoittamisen ja kirjaelämän vaiheita kirjassaan Kirjoittamassa (Reuna 2020). Kirja on mutkaton ja konkreettinen, ja mainiosti siinä yhdistyvät opasluonteisuus ja omakohtaisuus. Lähtökohta on, ettei kirjoittamattakaan voi olla.

”Kirjoittaminen on joskus keveää ja sujuvaa, joskus tikkuista ponnistelua. Aina se on syvästi tyydyttävää niin kuin vaikeasta asiasta selviytyminen on.”

Kirjan lukijaystävällisyys näkyy mielekkäässä lukujaksottelussa, lyhyissä luvuissa ja lähestymistavassa. Etenkin innostun Kannon tavasta pysyä maan pinnalla. Hän vertaa kirjoittamisen vaiheita usein ja nasevasti muihin elämänilmiöihin.

”Teinin kanssa vanhempien on vain jaksettava hankalat vuodet ja toivottava parempaa. Käsikirjoituksen kanssa on jaksettava ja kirjoitettava romaani loppuun asti.”

Kirjan vaiheet ideasta oikolukuun ja valmiin kirjan vastaanottoon Kanto valaisee tyyliin, jossa suoruus ja huumori avittavat tämän kirjan lukijaa nauttimaan prosessista ja Kannon sujuvasta tekstistä. Kirjailijalle itselleen oman tekstin pyörittäminen ei ole aina nautittavaa mutta palkitsevaa.

”Oma kokemukseni on, että luovuus syntyy suorittamisesta. Ensin on painettava persettä penkkiin ja kirjoitettava, vaikka ei lainkaan huvittaisi ja vaikka teksti tuntuisi typerältä. Kun muutaman tunnin istuu, puurtaa ja suorittaa, alkaakin lämmetä, teksti alkaa juosta, kanavat alitajuntaan aukenevat, mielikuvitus vetreytyy ja tunnit katoavat. Eli pääseekin luovuuden, flown, tilaan.”


Suhteellisuudentaju säilyy kirjassa kaiken aikaa. Kirjoittamistapoja on monenlaisia, ja Kanto lainaa välillä muita kirjoittamiskirjoja ja kirjailijakollegoita. Ote on kannustava ja vertaistuellinen. Kanto korostaakin kirjoittajakollegoiden merkitystä, mutta myös sitä, miten omasta työkyvystä täytyy pitää huolta.

Kirjassa on käytännön vinkkejä esiintymisistä, haastatteluista ja apurahoista. Pääasiana pidän kuitenkin pohdintoja. Kirjan neljäs luku ”Versiosta versioon” purkaa hienosti hirmuista prosessia. Ihastelen, miten selkeästi Kanto esimerkiksi avaa Shakespeare-esimerkillä käsitteet aihe, teema, juoni ja tarina.

wp-1585830586105.jpg

Mielikseni maistelen Kirjoittamassa-kirjan makupaloja Kannon omasta tuotannosta. Olen romaanien VeriruusutPyöveli ja Lahtarit vankkumaton fani. Siksi nautin erityisesti elävistä esimerkeistä aineistotyöstä ja romaaneihin vaikuttaneista esineistä, paikoista ja elämyksistä. Ja ilahduttaahan sekin, että kirjassa on kirjablogeista oma luku, jossa kirjailija välittää arvostuksensa bloggaajien ilmaisesta talkootyöstä lukemisen puolesta.


Kirjoittamassa rohkaisee kirjoittajia ja avaa lukijoille kaikkea sitä, mitä piilee kirjan ympärillä. Tästä kirjasta välittyvät taito, kokemus ja elämys. Kanto tunnustaa oikeutetusti, ettei ole keinoja paljastaa kaikkea kirjoittamisesta. Ei myöskään kaikesta, mitä kirjoihin kätkeytyy, esimerkiksi teemojen teemaa.

”Sekä historiallisissa romaaneissani että lastenkirjoissani on teemojen alla salainen teema, jonka olen kaivanut esiin mutta jota en kenellekään paljasta. Kun tiedän sen itse, teema tihkuu kirjoittamiseeni. Hyvällä tavalla, uskon.”

Uskon.

– –
Anneli Kanto
Kirjoittamassa
Reuna 2020
tietokirja
199 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Asiaproosa, Kirjallisuus, Tietokirja

Brunetti vs. Kolme evankelistaa

Olen tottunut lukemaan vuosittain yhden Donna Leonin ja yhden Fred Vargasin dekkarin. Ei tämäkään vuosi tee poikkeusta. Vargasilta lämmittelen vanhaa kirjaa, ja Leonilta nappaan uusjulkaistun kirjan.

Leonin kirja Anteeksiannon houkutus (Otava 2020) kertoo muistisairaiden vanhusten huijaamisesta, Fred Vargasin Ei takkaa, ei tupaa (Gummerus 2020/2003) puolestaan lievästi kehitysvammaisen henkilön hyväksikäyttöä. Kirjat antavat pientä lohtua siitä, että ainakin joskus väärinkäyttäjät paljastuvat. Leonin kirjassa ei ole mustavalkoinen tilanne, mutta Vargasin tarinassa touhuaa selkeä pahis.

wp-1581857149214.jpg

Kumpikin kirjailija on mielistynyt akateemiseen sivistykseen. Vargasin Kolme evankelistaa -sarjassa toimii useita tutkijoita, joiden erityisalaa on keskiaika tai ensimmäinen maailmansota – silti he tuuppaavat arvokkaita havaintoja oman ajan murhatutkintaan. Leonin Brunetti-sankarin rouva on kirjallisuudentutkija, jolle puoliso pulisee tutkinnan yksityiskohtia. Myös Brunetti ihailee vanhaa sivistystä, reflektoi sitä, esimerkiksi Antigonea lukiessaan näin:

”Antigone on päättänyt, että veli on haudattava ja että hän tekee sen itse. Hän pyytää siskoaan auttamaan, mutta Ismene – varovainen Ismene-raukka – ei suostu. Laki on vahva. ’Me kärsimme ja tuhoudumme kauhealla tavalla, jos muutamme lakeja väkisin.’
’Enpä usko’, Brunetti sanoi ääneen.” – -.
Brunetti jatkoi lukemistaan ja pääsi pian Antigonen kohtalokkaaseen julistukseen, että hänen oli tehtävä niin kuin omatunto sanoi.”


Vargasin dekkari Ei takkaa, ei tupaa lönkyttelee eteenpäin pilke silmäkulmassa ja originellit henkilöt herättävät kiinnostuksen. Vaikkei silmiini syty ihan samalaista hohtoa kuin Adamsberg-sarjaa lukiessa, nokkelaa sanailua ja juonenkuljetusta seuraan mielenkiinnolla. Humaani henki leijuu, vaikka murhia setvitään. Juoni on lyhykäisyydessään se, että heikkolahjaista nuorukaista lavastetaan murhaajaksi, joten hyväsydäminen entinen ilotyttö kääntyy Louis Kehweilerin puoleen, hän puolestaan ränsistyneen talon asukkien eli ”evankelistien” – johan kelmintouhut ratkeavat, eivät helposti eivätkä suoraviivaisesti vaan viihdyttävän mutkikkaasti.

Leonin Anteeksiannon houkutus veivaa tuttuja juttuja Brunettin kotona ja töissä. Välillä tuumailen Brunettin suhdetta sihteeri-Elektraan, välillä vaimoon – ja etenkin vaimoon suhtautumisessa on jotain oudon varovaista, vaikka liitto on kestänyt parikymmentä vuotta.

Aika pitkitetyksi Leonin kirja venyy, ja tutkittava juttukin muuttuu matkan varrella. Huoli nuorista ja huumeiden leviämisestä hukkuu realiteetteihin, ettei asialle voi oikeastaan tehdä mitään. Eikä vanhojen eikä vammaisten asema ole kunnallisissa palveluissa kummoinen, ja yksityiset kynivät omaiset vararikkoon. Joten yhteiskunnallisia virtauksia pulppuaa taas Leonin venetsialaisista kanavista, ja se on minusta ihan oikein. Muuten ei uusin Leonin dekkari ihmeesti hetkauta, mutta eihän tätä vuosirutiinia voi katkaista. Italialaisuus, eri kielet tahi murteet nousevat tärkeiksi pohdinnan kohteiksi – vähän niin kuin Ferranten Napoli-sarjassa korostuu, mitä kielimuotoa milloinkin puhutaan.

Paria asiaa vielä ihmettelen. Onko Vargasin Adamsberg-sarja jumissa, kun vanhoja suomennoksia julkaistaan uusintapainoksina? Miten Brunettin vaimo ehtii yhä vain kokata monen ruokalajin lounaat ja päivälliset yliopisto-opetuksen ja tutkijahommien lomassa?

– –

Donna Leon
Anteeksiannon houkutus. Komisario Guido Brunettin tutkimuksia
suomentanut Kaijamari Sivill
Otava 2020
dekkari
200 sivua eKirjana.
Luin BookBeatissa.

Fred Vargas
Ei takkaa, ei tupaa. Kolme evankelistaa -sarja
suomentanut Marja Luoma
Gummerus 2003/2020
271 sivua.
Lainasin kirjastosta.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus