Päivittäinen arkisto: 25 huhtikuun, 2020

Rachel Cusk: Kunnia

Rachel Cuskin trilogia saa kunniallisen päätöksen: Kunnia (S&S 2020). Ääriviivat ja Siirtymä edeltävät tätä Faye-sarjan päätöstä, jossa minäkertoja häivyttyy sattumanvaraisten tapaamisten tarinointiin.

Kunnia ottaa omituisen väkevästi valtaansa. Se vie kertomusten virtaan ja keskittymään sanottavan sisältöön, ei henkilöihin eikä muotoonkaan. Kerronnan selostuvuus perustuu siihen, etten voi olettaa tai ennakoida mitään, liukua vain mukana odottamattomaan loppukuvaan asti.

*

Cuskin romaaneista sanotaan, ettei niissä ole juonta. Tässä kirjassa Faye lentää kirjallisuustapahtumaan jonnekin Eurooppan. Hän tapaa siellä kustantajansa ja messujen väkeä sekä muita kirjailijoita ja mediaväkeä. Juoni on, muttei se ole olellinen.

Kunnian kaksi pääsisältöä minusta ovat avioliitto ja kokemusten muutos tarinoiksi. Kirja etenee minäkertojan kuvauksena messupäivätilanteista, joina hänen kohtaamansa henkilöt vyöryttävät ajatuksiaan kertojalle, joka itse pysyy taka-alalla.

Etenkin Fayen tapaamiset haastattelijoiden kanssa hieman hämäävätkin, sillä kertoja-kirjalija ei saa suunvuoroa eivätkä toimittajat ehdi kysyä mitään, koska papapattavat tauottomasti omia kokemuksiaan. Mitä ihmeen haastattelua sellainen on? Toimittajien ammattitaidottomuutta osoittavaa vai romanin intentioiden ilmeistä ilmisua? Vai pitääkö olettaa, että Faye on poikkeukselisen hyvä kuuntelija? Ehkäpä – tai tarkka valikoija, mitä selostukseensa valitsee.

”Kirjallisuuden ihanteeseen kohdistuu samanlainen yleisluontoinen kaipuu kuin lapsuuden menetettyyn maailmaan, hän lisäsi, siihen maailmaan, joka usein tuntuu nin paljon väkevämmältä ja todellisemmalta kuin nykyhetki.”

*

Valtaosa ohi lipuvien tarinoitsijoiden jutuista käsittelee avioliittoa, ja niistä suuri osa avioeroa. Monissa eroissa korostuvat puolisoiden vihamielisyys ja etenkin miesten kostonhenkisyys. Katsomiskulma on feministinen. Ero näyttäytyy puolisoiden jonkin aikaa ylläpitämän suhde- tai perhetarinan käsikirjoitusvirheenä, joka ei kelpaa enää esityksen pohjksi. Lapset joutuvat kärsimään sivuosassa.

Kirjan avioiliittotarinat, jotka eivät käsittele eroa, ovat myös kiinnostavia. Niissä näyttäytyvät kertojien roolit perhenäytelmässä. Osa on tietoisesti valinnut roolinsa ja sen ehdot, osa huomaa perhedynmiikan liikahduksen dominoefektin ja oman roolin uudelleenarvioinnin.

Pariin otteeseen käy ilmi, että minäkertoja on itse avioitunut eron jälkeen. Sen Faye kuittaa nopeasti ohittaen, kerran uuden avioliiton solmimisen perustellen. (Muuten laadukkaassa käännöksessä kielikorvaani särähtää sana, josta jo yläkoulun äidinkielen tunnella opin, että se on vain ikkunoissa.)

”Toivon päihittäväni nuo lait, sanoin, elämällä niiden puitteissa.”

*

Leimallista on se, että tarinoiden ketjut seuraavat toisiaan tässä eleettömyydessään ilmeikkäässä proosassa. Tarinointia ei ole tarve kommentoida tekstin sisällä tai käydä vuoropuhelua.

Olen taitellut viljalti kirjan sivunkulmia muistutukseksi hienoista kohdista, joissa kiteytyy elämästä ja kirjan ytimestä, miten tarinallistamme ja tulkitsemme – tähän lopuksi esimerkiksi tämän:

”Hänen tarinansa antoi olettaa, että ihmiselämää voivat hallita kerronnan lait, sanoin, ja kaikki ne käsitykset kostosta ja oikeutuksesta, joita kertomus vaatii, mutta tosiasiassa tämä illuusio syntyy vain hänen omissa tulkinnoissaan.”

– –

Rachel Cusk

Kunnia

suomentanut Kaisa Kattelus

romaani

203 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus