André Aciman: Kutsu minua nimelläsi 

Ymmärrän hyvin, että André Acimanin romaanista Kutsu minua nimelläsi (Tammi 2019) filmattiin elokuva. Romaanin alkuosa hehkuu kesä-Italian valossa, loppu tunnelmien kirpeässä nostalgiassa. En ole elokuvaa vielä nähnyt, mutta romaanissa on kaikki edellytykset visuaaliseen väreilyyn. Sanon näin kuunneltuani tekstin äänikirjana.

Romaanin kertoja Elio on muistelukesänään 17-vuotias ja ihastuu perheen kesävieraaseen, aikuiseen Oliveriin. Elion akateeminen perhe kestitsee huvilallaan B:n kaupungissa lupaavia tutkijoita, nyt on amerikkalaisen Oliverin vuoro. Puoliväliin asti romaanissa virittyy halu, sitten se purkautuu muttei menetä viritystään. Romaanin loppuosassa Elio pureskelee ensi rakkauden vaikutuksia aikuisiän kohtaamisiin.

Eliossa on teiniä ja varhaiskypsää, ja rakastumistunteet heilahtelevat haaveista ja unista haukkamaiseen tarkkailuun. Hullaannuksessa kaikki korostuu, kaikesta voi lukea merkkejä, tehdä tulkintoja yli ja sivuun. Elio on tietoviisaana pianotaiteilijana välillä ärsyttävä, epävarmuudessaan muiden tunteista piittaamaton, välillä hellyttävä – eli uskottava. Koska Oliver nähdään vain Elion silmin, Oliver on kohde, jossa ihastuneen katse viipyy ja jota se väistää. Kihisevyyttä kuvaukseen tuo sopimattoman ja vastakaikua epäilevän tunteen salailu.

Aciman onnistuu luomaan särmikkään rakkauskuvauksen. Kerronnan rytmin sykkivyys ja kielen tarkkuus ihastuttavat. Romaani paranee pitkin matkaa, huipentuu hienoon Rooma-episodiin ja sen jälkipuintiin Elion isän kanssa. Loppuosa kerii aikaa ja näyttää, millaiseksi mullistava muisto muuttuu.

Romaanin loppukappale tekee minuun suuren vaikutuksen. Sen haikea kauneus jysäyttää kirjan nimeen ekstraa. Kutsu minua nimelläsi -otsikko on jo aiemmin saanut Elion tunteita sanottavat sävyt, mutta kirjan loppu, lopullisuus on tunteellisen kohtalokas. Söpöstelystä ei ole missään vaiheessa kysymys.

Romaanin sävyrunsaus vaikuttaa niin, että kirjasta voisi ammentaa kaikenlaista seksuaalisuudesta, rakastumisesta, nuoruudesta, perheestä, elitismistä, juutalaisuudesta, unista, italialaisista aterioista… Henkilöt ja tilanteet elävät, sillä Acimanin romaanissa ihminen muotoutuu, muuttuu ja yllättää itsensä, antaa itselleen arvoituksen, vaikkapa tällaisen:

”Ihmiset jotka lukevat ovat salailijoita. He yrittävät salailla keitä ovat. Ihmiset jotka salailevat eivät aina pidä siitä keitä ovat.”

– –

André Aciman
Kutsu minua nimelläsi
suomentanut Antero Tiittula
Tammi 2019
romaani
eKirjana 199 sivua; äänikirjana 8 h 51 min.
lukijana Antti Jaakola.
Kuuntelin BookBeatissa.

Monissa blogeissa kirjaa on ihailtu (mm. Kirjaluotsi ja Kirsin kirjanurkka). Helsinki Litissä kirjailija esiintyy perjantaina 17.5.2019.