Claire Powell: Yhdessä pöydässä & Deborah Levy: Kuumaa maitoa

Naistenviikon yhdeksi kirjapariksi asetan kaksi perheasioihin liittyvää käännösromaania. Kummassakin kirjassa aikuinen lapsi tai lapset käsittelevät vanhempiensa eroa – on se sitten tapahtunut yli vuosikymmen sitten tai lähiaikoina. Elämän sotkuisuus luikertelee vanhemmista lapsiin. Toinen kirjoista edustaa tavallisen taattua proosaa, toinen outoudellaan hätkähdyttävää.

Claire Powell: Yhdessä pöydässä

Claire Powellin romaanissa vietetään perheaterioita ja -juhlia enemmän ja vähemmän jännitteisissä tunnelmissa. Kuusikymppiset Linda ja Gerry ovat eronneet 30 vuotta kestäneen liiton jälkeen, mutta pariskunta on peitellyt eroa kolmikymppisiltä lapsiltaan. Tytär Nicole suhtautuu kaikkeen kärjekkäästi ja äkkiväärästi, poika Jamie ei kiihkoile, mutta muhittelee tunteitaan. Jamieta lisäksi painostavat häät pitkäaikaisen tyttöystävän kanssa. Kaikki ovat käännekohdassa.

Minua kiinnostaa tässä romaanissa eritoten vanhempien ja aikuisten lasten suhteet. Moneen asiaan vaikuttavat luulot, eivät niinkään tosiasiat. Ja kummatkin muuttuvat pitkin matkaa.

”Toisinaan Gerry katsoo lapsiaan ja ajattelee: Mitä teidän elämäänne oikeastaan kuuluu? Mitä jätätte kertomatta minulle? Hän ei ole idiootti – hän tietää, että ihmisillä on julkinen minä ja yksityinen minä. (Hän jos joku sen tietää.)”

Huomaan, että minua askarruttaa etenkin Nicolen tolaltaan meno vanhempien eron vuoksi, mutta myös Jamien kykenemättömyys tunnistaa tai myöntää tunteitaan. Kaiken takana piilevät eri-ikäisten kasvukivut. Romaani on parhaimmillaan siinä, miten se kuvaa henkilöiden nykivää käytöstä ja vaikeutta sanottaa ja käsitellä tunnepuolen töytäisyjä. Jossain vaiheessa kirjassa on mielestäni pitkityksen makua, mutta lopputuloksena on silti psykologisesti kiinnostavaa henkilö- ja perhekuvausta lontoolaisesta elämänmenosta irlantilaissäväyksin.

•

 Claire Powell: Yhdessä pöydässä, suomentanut Heli Naski, Atena 2023, 331 sivua. Sain kirjan kustantajalta.

Deborah Levy: Kuumaa maitoa

Tässäpä nyrjähtänyttä proosaa perheestä, etenkin aikuisen lapsen suhteesta vanhempiinsa! Jo aiemmat kokemukset englantilaisen Deborah Levyn tuotannosta ovat vakuuttaneet kerrontataidosta. Esimerkiksi Uiden kotiin -romaanissa ihmettelin väreilevän jännitteistä tunnelmaa, mutta tässä se viedään ääriin. Atmosfääri on toisaalta hyvin epätodellinen, toisaalta outouksineen lumoava. Milloinkaan ei voi etukäteen arvata käänteitä tai henkilöiden sanomisia ja reaktioita.

Kirjan henkilöitä ei voi sanoa erityisen sympaattisiksi, ja se on osa viehätystä. Sofia (eri henkilöt vääntävät etunimeä eri muotoon) on 25-vuotias antropologian väitöskirjan väsääjä, aiheena kulttuurinen muisti. Hän ei ole nähnyt kreikkalaista isäänsä 11 vuoteen. Minäkertoja-Sofia on omalaatuisen, luulosairaan Rosa-äitinsä kahlitsema. Huoltosuhde on vinksahtanut, koska liikuntarajoitteinen äiti hyötykäyttää tytärtään, ja tytär tarkkailee äitiään atropologin tavoin. Ja muutenkin:

”Äitiäni kohtaan tuntemani rakkaus on kuin kirves. Se viiltää todella syviä haavoja.”

Romaanin tapahtumat on sijoitettu espanjalaisen klinikan tienoille – hiekkaisen aavikon ja meduusoja vilisevän meren väliin. Kirjassa vilisee vinksahtaneita tilanteita ja suhteita. Yksi sellainen on Sofian suhde saksalaisen Ingridin kanssa, myös rannan uimavalvoja Juan lisää eroottista virettä. Romaanin tunnemaailmaan kietoutuvat halu, rakkaus, viha, yksinäisyys – ja mitä vielä – eri sävyineen.

Ja sitten yhtäkkiä Sofia lentää Ateenaan tapaamaan isäänsä, mikä lisää kirjan suhde- ja symbolikierroksia:

”Tässä minä olen Medusan synnyinseudulla – olennon, jonka myrkky ja raivo jättivät arpia ruumiiseeni.”

Mitä kaikkea symboliikkaa lieneekään kirja syönyt! Paljon, ainakin ihoa polttavat meduusat. Romaanin alun moton takaa löytyy feministiguru Hèlène Cixous ja teoksensa Meduusan nauru ja muita ironisia kirjoituksia. Sofia kuvataa ulkoisesti jopa jonkinlaiseksi Medusaksi: mustat kiharat voi nähdä lonkeroina, ja yhdessä kirjan kohdassa Sofia kasaa päähänsä kalan sisälmyksiä hoitaakseen ulvovan koiran tapauksen. Kyllä. Mutta kenen katse voi muuttaa kiveksi niin kuin antiikin Medusan katse tekee? Kirjan loppukappaleet saavat aikaan kylmät väreet.

Kuumaa maitoa on romaani, jota ei voi selittää, se täytyy kokea. Kun kirjassa ajokortiton Sofia alkaa ajaa autoa, Rosan ohje on, että se onnistuu kyllä, koska tytär osaa käyttää kahvikonetta. Olkoon tämä logiikka täkynä tähän häiritsevään ja siksi erittäin kiintoisaan kirjaan.

•

Deborah Levy: Kuumaa maitoa, suomentanut Sari Karhulahti, S&S 2023, 167 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

---

Naistenviikon 2023 johdantojutussani 17.7.2023 on lista viikolle valitsemistani kirjoista. Päädyin postailemaan tänä kesänä kirjapareista.