Leena Lehtolainen: Jälkikaiku

Olen monesti uuden Maria Kallio -dekkarin ilmestyttyä todennut, että on mukava tavata vanha tuttu ja kuulla kuulumisia Marian ja hänen perheensä vaiheista, myös Marian työkavereiden. Samaa voin sanoa nyt, mutta tällä kertaa kirjassa on muutakin. Leena Lehtolaisen sarjan 15. osa yllättää juonen jäntevyydellä ja aihepiirin käsittelyllä. Nyt on Lehtolainen hyvässä vedossa.

Jälkikaiku (Tammi 2020) alkaa turhia johdattelematta. Kallion kissa tuo ulkoa oudon saaliin, irtonaisen ihmiskorvan. Onhan se melkoinen sattuma, ja yhteensattumia dekkarissa on paljon, mutta hyväksyn niiden punoutumisen kuten sen, että eri tutkintajuttujen henkilöt tuntevat toisiaan. Espoossa pieni piiri pyörii.

wp-1596352542537.jpg

Keskeisiä teemoja ovat sukupuolisuuteen liittyvät kysymykset, maahanmuuttajat ja maalittaminen – eli monta isoa ja hitusen liikaa. Jäkimmäinen eli nettitrollaaminen kohdistuu Maria Kallion johtamaan erikoisjaostoon niin, että se osuu myös poliisien perheisiin. Kirja kuvaa terävästi sitä, miten mahdotonta on suoristaa nettiin vuodatettuja vinoja valeita. Maalittamisen helppous hirvittää, samoin sen seuraukset. Ja maalittamisen syy on romaanissa mitä murheellisin.

Maahanmuuttajuutta kirja esittelee taitavasti eri puolilta. Alaikäisen raiskaus, jossa tekijänä on maahanmuuttaja, aiheuttaa tunteenpurkauksia – aiheellisia ja aiheettomia. Siten kirja käsittelee ennakkoluuloja ja pelkoja mutta myös sitä, että rikos on rikos tekijän taustoista huolimatta. Kirja sivuaa lisäksi islaminuskoa, myös käännynnäisen kannalta. Kovin syvälle ei mennä, ja Marian motto onkin saada syylliset vastuuseen, oli mikä oli.

Tärkeintä jännärissä on se, miten siinä kuvataan nuoria. Monet nuoret kokevat kovia ja yrittävät pärjätä ilman tukea. Elämän suunta on usein kiinni sattumista. Onneton sattuma on maahanmuuttajanuoren kuolema, joka katkaisee monta unelmaa. Samalla kirja käsittelee sukupuoliristiriitaa eli sukupuolen yhteensopimattomuutta. Jos se on kova paikka valtakulttuurissa, sukupuolenkorjaus on erityisen vaikea asia muslimikulttuurissa.

Dekkari valottaa osuvasti myös poliisin sisällä vaihtelevaa suhtautumista kulttuuritaustoihin, rikoksiin, rikoksentekijöihin ja tuomioihin. Ei ole yllätys, että myös poliisissa on rasismiin ja muihin ennakkoluuloihin taipuvaa väkeä, mutta myös kaikenlaista siltä väliltä. Ja Maria:

”En tiennyt, mihin uskoin, mutta tiesin, mitä halusin edistää. Ihmisen oikeutta olla oma itsensä.”

Kaikkeen juoniainekseen liittyviä naruja Maria Kallio yrittää pitää käsissään ja luotsata alaisiaan yhteistyöhön. Siinä on tiettyjä kompastuskohtia, joten toistan: aika paljon ja isoja asioita yhteen kirjaan. Ja lisäksi se privaattielämä – Marialla se on näennäisen tasainen mutta uuden edessä. Miten käy pitkän liiton ja työorientoituneen Marian, kun lapset alkavat erkaantua kotipesästä? Ehkä siitä kuullaan vielä, eli sarja jatkunee, mutta joka tapauksessa Jälkikaiku on parasta Lehtolaista pitkään aikaan.

Leena Lehtolainen
Jälkikaiku
Tammi 2020
dekkari
238 sivua.
Luin BookBeatissa.

Muissa blogeissa: Kuunneltua ja Älä ota sitäniin vakavasti.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus, Romaani

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s