Ian McEwanin romaanin nimi esittää kysymyksen: Mitä voimme tietää (Otava 2026). Vai esittääkö? Ehkä se onkin sivulause tai vain silkka toteamus, jopa ihmettely. Romaanin perusteella minun tekee mieli kuitenkin vastata: voimme tietää jotain, yleensä vähän ja harvoin koko totuutta. Vastaus ei vie pohjaa siltä, että koko romaani on luettava.
Yksi suosikkikäännöskirjailijoistani on juuri Ian McEwan, koska hän kuljettaa taitavasti henkilövetoisia tarinoita. Kuvatut henkilöt ovat ihmisenkaltaisen särmikkäitä, ja he toimivat sekä odotetusti että arvaamattomasti.
Luotan kirjailijan psykologiseen kuvaustaitoon. Usein McEwan tarttuu lähes koko elämänkaareen tai sen tiettyyn osaan, ja selittäviä tekijöitä joka tapauksessa löytyy aina menneestä. Myös elämän sattumanvaraisuudella on sijansa.
●
Ja sitten kaksiosaiseen romaaniin Mitä voimme tietää. Kirja kiteytyy yhteen illalliseen vuonna 2014, jolloin runoilija Francis Blundy lukee koronarakenteisen runon vaimolleen Vivienille. Ääneen luettu ja pergamentille kirjoitettu runo on kadonnut, mutta muisto siitä on saanut legendan mittasuhteet.
Kirjallisuudentutkija Tom Metcliff selvittää vuonna 2119 illallistapahtumia ja etsii vimmaisesti kadonnutta runoa. Lukija saa kertoja-Tomilta selostuksen runoillallisen vaiheista ja siihen osallistuneista henkilöistä. Samalla ympäristökatastrofin jälkeinen Britannia tulee lukijalle tutksi siinä kuin kertojan parisuhteen vaiheetkin. Romaanin toisessa osassa paljastuu, minkä tekstin Tom löytää Francicin ja Vivienin tiluksilta, sillä siitä koostuu koko toinen osa.
●
Romaani on pullollaan kiinnostavia henkilöitä ja heidän välisiään suhteitaan. Lisäksi niihin kietoutuvat monet teemat. Romaani kertoo minulle ihmisistä ja ympäristöstä.
Kirjan vuonna 2014 illallistunnelma kihisee jännitteitä, eikä monikaan asia ole sitä, miltä se näyttää. Minusta heti alkuunsa vaikuttaa siltä, että runosta kohkaaminen peittää alleen jotakn muuta.
Ihmisen muuttumisesta traagisimmin kuvaa Vivienin ensimmäksen aviomiehen varhain puhjennut muistisairaus. Muutakin muutokseen mahtuvaa kirja kertoo mutta myös perusihmisyyttä, joka on tunnistettavaa sekä 2014 ja 2119. Ja 2026.
●
Lisäksi romaani käsittelee jälleen kerran kertojan valtaa ja sitä, miltä asiat näyttävät eri näkökulmista. Teema ei ole ainutlaatuinen, mutta mainiosti McEwan sitä käsittelee sekä runoillallisten että Tom-kertojan suunnista. Teemaan limittyvät myös puhumattomuus ja tulkinnat toisten kertomasta, lisäksi yksityisen ja julkisen ristiveto.
Järisyttävää on 2100-luvulta nähty ympäristötuhon lähestyminen 2010-luvulla ja se, miten tilannetta ei otettu tarpeeksi vakavasti. Kirjailijan sormi osoittaa suoraan lukijaan lukuhetkellä: vielä 2026 voisi olla jotain tehtävissä. Vaan valtaapitävät näyttävät olevan nyt yhtä sokeilta kuin kirjan kuvaama akateeminen eliitti.
●
Onhan McEwanilla jokseenkin elitistinen meininki mutta sitä myös kirjassa ironisoidaan. Jo se, että marginaalikirjallisuuden ilmentymä, vanhalla runomitalla rustattu runo, herättää megalomaanista kiinnostusta voisi lähtökohtaisesti olla vitsi mutta onnistuu pysymään uskottavana. Illallisten romantisointi ja toisaalta monen osallistujan (ja Tomin ajan henkilöidenkin) salasuhteet antavat sopivan kitkerää makua.
Siispä lukuromaani parhaasta päästä Mitä voimme tietää kantaa komeasti tarkan kuvauksen, yllätysten ja ekologisen näkemyksen.
●
Ian mcEwan: Mitä voimme tietää, suomentanut Jaakko Kankaanpää, Otava 2026, 359 sivua. Luin kirjaston kirjan.
Tämä ei ole mainos vaan arvio.
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 