Margaret Atwood: Testamentit

Muistan jysäyksen, kun spefiin tottumattomana parikymppisenä luin Margaret Atwoodin Orjattaresi. Nuoren naisen näköalaan se repi lisää aukkoja nähdä sukupuolittumisen ja totalitarismin vaarat, hengenvaarat.

En ihmettele, miksi vuosikymmenten jälkeen Atwood kirjoitti jatko-osan Testamentit (Otava 2019): maailma on muuttunut ja monilla kolkilla Orjattaresi-dystopian suuntaan. Kiitossanoissaan Atwood itse toteaa yhteiskunnan ja ihmisten paineiden kasvaneen. Ja totta kai HBO-menestyssarjalla on oma osuutensa.

Olen katsonut HBO-sarjasta vain ensimmäisen tuotantokauden, sillä hyydyin toisen kauden jähmeästi etenevään pimeässä tuijotteluun. Siinä mielessä minulla ei ollut mitään ennakkoaavistuksia Testamenteista.

Kirjan päähenkilöistä Lydia-täti on ennestään tuttu. Gileadin kauhuvaltion tapahtumista kertoo myös nuori Agnes, josta koulitaan kunniallista tätiä. Kanadan puolella Gileadin maanalaiseen vastarintaliikkeeseen saadaan värvättyä 16-vuotias tyttö.

20191009_200007_resize_42.jpgJuoni rakentuu rutinoituun kikkaan vuorotella kertojia. Se houkuttaa ahmimaan ajatuksella: mitä sitten tapahtuu? Valitettavasti Testamentit ei kaunokirjallisesti häikäise. Se on nuorisokirjamainen – siinä ei sinänsä ole mitään pahaa. Kokonaisuus on tapahtumakeskeinen ja ennalta arvattava.

Lydia-tädin osuus tuntuu joiltain osin epäuskottavalta. Uskottavinta hänen osuuksissaan on se, miten kuvataan järki-ihmisten liittyminen osaksi misogyynista luokkayhteiskuntaa, eli mekanismi, miksi totalitarismi on mahdollinen:

”Mitä hyötyä on siitä, että heittäytyy höyryjyrän alle moraalisten periaatteen vuoksi ja antaa murskata itsensä litteäksi kuin jalaton sukka? On parempi sulautua joukkoon, hartaasti ylistävien hurskastelijoiden ja vihanlietsojien joukkoon. Parempi heitellä kiviä itse kuin olla muiden kivittäjien kohteena. Ainakin silloin on paremmat mahdollisuudet pysyä hengissä.”

Ja nyt pääsen siihen, miksi Testamentit piti kirjoittaa ja miksi se pitää lukea (eikä juuttua muutamaan moitteen sanaani). Ei ole yhtään kirjaa liikaa varoittelemassa siitä, mitä tapahtuu, jos valtaa pidetään yllä epädemokraattisten, kaksinaismoralististen, korruptoituneiden ja ihmisarvoa alistavien rakenteiden varassa. Eikä ole yhtään turhaa kirjaa, joka kertoo yhteiskunnan vinoutumisesta, jos tyttöjen ja naisten pukeutumista, käytöstä ja koulutusmahdollisuuksia aletaan rajoittaa. Eikä ole yhtään kirjaa liikaa siitäkään, miten kriittinen luku- ja kirjoitustaito sekä lukutaito ylipäätään suojaa alistavilta voimilta.

”Luku- ja kirjoitustaito eivät antaneet vastauksia kaikkiin kysymyksiin. Ne johtivat uusiin kysymyksiin ja sitten taas uusiin.”

Siksi kaikki merkit lukutaidon, sivistyksen, humanismin ja tasa-arvon väheksymisestä on otettava vakavasti. Siksi Atwoodin Testamentit puoltaa paikkaansa.

P.S. Atwood palkittiin puolikkaalla vuoden 2019 Booker-palkinnolla.

– –

Margaret Atwood
Testamentit
suomentanut Hilkka Pekkanen
Otava 2019
romaani
489 sivua.
Lainasin bloggaajakaverilta.

Muualla mm. Kirjaluotsi, Kirjakaapin kummitus, Kirjasähkökäyrä ja Kulttuuri kukoistaa.

10 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani, spefi

10 responses to “Margaret Atwood: Testamentit

  1. Orjattaresi on dystooppinen, julma, mestariteos. Testamentit on enemmän trilleri, mutta on siinä paljon muutakin. Luin suomennoksen nopeasti ja sitten alkukielisen hitaasti. Kannatti. Edelleen kypsyttelen omaa postaustani. Mitä sanoa sanomatta liikaa tai liian vähän?

  2. Testamentit on puolivälissä. Vähän ihmettelin nyt Booker-palkintoa, mutta aihehan on kirjassa ehdottoman tärkeä, kuten kirjoitat.

    • Näin juuri. Eikä ole kiistäminen Atwoodin merkittävää elämäntyötä! Orjattaresi ja Sokea surmaaja ovat olleet minulle merkittäviä lukukokemuksia.

  3. Kiitos kirjan esittelystä. Olemme lukupiirissämme lukeneet Orjattaresi ja mietinkin, ottaisimmeko tämän lukuohjelmaamme. Ehkä kannattaa, vai mitä mieltä olet?

  4. mentulanmarjatta

    Jospa sittenkin lukisin tämän. Kyllästyin sarjaan, kuten sinäkin ja ihmettelin, miten hyvän kirjan pohalta onkin tehty niin pitkitetty tv-sarja.

  5. Arja

    Tv-sarjassa on tyhjäkäyntiä, se on totta. Mutta itse aihe ja koko tuo kuviteltu mutta pelottavan todellinen maailma jysäyttää. Minä olin hyvin tyytyväinen Testamentit-kirjaan ja komeaan tarinan päätökseen. Atwoodilla riittää vielä virtaa! Voi hyvin olla, että Booker-palkinto on myönnetty elämäntyölle, ei vain tälle yhdelle kirjalle. Jos on lukenut Orjattaresi-kirjan ja katsonut sarjan, on ihan pakko saada sille päätös, ja se tulee hienosti tässä. Mutta ilman sarjan katsomista ei ilmeisesti toimi, tulkitsen jutustasi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s