Nina Honkasen kolmas romaani Pohjakosketus (Into 2019) kuvaa aviohelvettiä. Kirjan nimi viittaa suoraan suhteen laatuun ja sen vaikutuksista naiseen.
”Pohjakosketus kulki sen syvyydestä ja pituudesta huolimatta mukana läpi loppuelämän, ja rantakivistä saatujen haavojen jälkeiset arvet muistuttavat itsestään viimeiseen asti.”
Romaani vie tuhoavan suhteen syövereihin. Kirjailijamies nostaa pauhaavan myrskyn toisensa perään, ja nainen jää hyökyjen alle. Tarkastelutapa on psykologinen, esimerkiksi riitamekanikka ja kummankin puolison toimintatavat avautuvat seikkaperäisesti, mukaan lukien lapsuudenperheen vaikutus ja mallit käytökseen.
Tyyli ja kerronta tuo minulle jostain syystä mieleen ruotsinkieliset avioliittoromaanit (vaikkapa Vuosisadan rakkaussota). Samantyyppinen kirurgiotteinen sisuskalujen selvittäminen on luonteenomaista Pohjakosketukselle. Honkasen kirjan viisikymppisen pariskunnan yli kymmenvuotinen uusperhetaival tallentuu rakenteellisesti kiinnostavasti, sillä siinä seilataan lähiajasta suhteen muihin vaiheisiin. Kolmannen persoonan kertojalla on pääsy sisuksiin mutta pyrkii silti katsomaan kauheutta myös pienen välimatkan päästä.
Honkasen romaanin narsistimiehen kohtuuttomuus ja henkinen väkivalta tekevät minut välillä fyysisesti pahoinvoivaksi, sillä romaaniin kirjatut solvaukset ovat kauheita. Pohjakosketus käsittelee myös sitä, mikä pitää naisen suhteessa, jota ei olisi pitänyt edes aloittaa. Lisäksi puolisoiden omien lasten ja yhteisen lapsen osa riitaisessa suhteessa tulee esille. Mutta kokonaisuutta ajatellen keskiössä on nainen, hänen kestokykynsä, pohjalle vajoamisensa, pyörre, josta ei meinaa päästä pois eropäätöksen jälkeenkään.
”Minne tahansa katsoi, minkä tahansa kulman taakse kulki, kumman tahansa kadun puolen valitsi, miten pitkän sillan ylittikin tai mihin milloinkin päänsä päivän päätteeksi painoi, kaikkialla oli tilanteita joita ei halunnut muistaa. Heidän elämänsä miehen kanssa oli kuin potpurin lailla toistuva korvamato, jotka ei päässyt rauhaan vaikka painoi pausea. Ja aina kun tuli hetken tauko ja potpuri vaihtui armollisempaan kelaan, oli vain ajan kysymys ennen kuin nauha meni vielä tiukempaan solmuun ja rikkoi koko magnetofonin.”
Mietin välillä, olisiko kirjaa voinut lyhentää, sillä kauhutilanteet toistavat itseään. Vaan siinä on juuri se juju: niinhän ne tekevät miehen ja naisen elämässä, se on peruskuvio. Ja siksi mies ja nainen ovat kirjassa nimettömiä, sillä näitä miehiä ja naisia on – perhehelvetit eivät valitettavasti ole harvinaisia.
Tämäntyyppiset romaanit eksyttävät myös miettimään, miten omakohtaisia kirjailija sivuille suoltaa (vertaan esimerkiksi Laura Mannisen romaaniin suhteesta narsistin kanssa, Kaikki anteeksi). Mutta Pohjakosketus on romaani – se riittää, en tarvitse vahvistusta, onko sen kirjoittaminen ollut itsehoitoa tai terapeuttista. Vuorenvarmasti kirjan lukeminen on terapeuttista heille, jotka ovat vastaavaa kokeneet. Romaanista saa myös kokemuksen selviytymisestä. Ja koska kyse on romaanista, se toimii kaikille kaunokirjallisuuden tavoin eli vie eläytymään – eläytymään tilanteesiin, joita ei toivoisi kenellekään.
– –
Nina Honkanen
Pohjakosketus
Into 2019
romaani
284 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.
Kirjan on lukenut myös Leena Lumi.
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 
Tämä oli hurja! Tuo toisto vain lisäsi avioliiton sairaalloisuuden tehoja. Kauhistuttavaa oli, että lapsetkin kuulivat kaiken. Tämä on vahva osoitus siitä, että sanoilla ja huutamisellakin voidaan kuin tappaa. Tätä vain tapahtuu ja jos raha puhuu, naiset jäävät tilanteeseen, mutta sitten on myös heitä, jotka eivät tajua tilaansa. Narsistin uhreille se on kuulemma mahdollista.
Niin se on, ettei vahingollisesta suhteesta lähteminen ole helppoa eikä yksinkertaista. Sitä ovat kuvanneet monet romaanit – ja monelle se on todellisuutta. Honkanen kuvaa kymmenen vuoden kivuliasta kokemusta ja sitä, ettei erokaan säästä päähenkilönaista ex-miehen jyrälyä. Ihminen on ihmiselle susi, valitettavasti.
Mukavasta suhteesta ei romaaniksi usein ole. Heti ei tule mieleen muuta kuin Rouva C.
Tuija, tätä tapahtuu. Toisto oli välttämätöntä, Kaikki eivät tajua, että uhri ei aina tajua tilaansa narsistin kanssa ja mies oli niin järkyttävä, että kaikkien iti se tajuta. Tunnen yhden narsistin uhrin ja hän ei tajunnut mitään, koska mies ei käynyt kiinni. Tuli ihottumaa, tuli psori, lähtivät hiukset…Onneksi likellä oli henkilö, joka tajusi ja hän uskalsi mennä väliin. Otti nuoren naisen mukaansa ja ajoi pitkän tylsän tien Turkuun ja matkalla kaikki purkautui. Matkanpäässä odotti suloinen kääpiövillakoira, yllätys. Sille oli ehtonsa ja se niin nuori nainen sai elämänsä takaisin. Usein lähiperhekään ei tajua mitään….
Tilanne on varmasti sakeanaan tunteita häpeästä toivoon ja jaikkea siitä väliltä, joten se ei ole helppoa. Onneksi on myös kirkoja, joista voi peilailla.
Paluuviite: Emmi-Liia Sjöholm: Paperilla toinen | Tuijata. Kulttuuripohdintoja