Kirje on lähtökohtaisesti intiimi teksti, yleensä vain vastaanottajalle tarkoitettu. Usein kirjeen kirjoittaja kertoo kuulumisia ja availee ajatuksiaan. Hän odottaa kirjeenvaihtokumppaniltaan vastavuoroon samaa, mutta kirjeenvaihto poikkeaa luonteeltaan somettelusta, sillä vastaukset voivat viipyä, se on luonnollista toisin kuin somen online-ympäristössä. Kirjeenvaihdossa on mahdollista kypsytellä asioita, joita kirjeessä käsittelee.
Mitä tapahtuu, kun Juha Itkonen ja Kjell Westö kirjoittavat toisilleen seitsemän julkista kirjettä, joista koostuu kirja 7+7 (Otava 2019)? Ei kirjejulkaisut toisaalta harvinaisia ole, sillä monien kirjailijoiden kirjeenvaihtoa on esimerkiksi julkaistu jälkikäteen. Mutta nyt kaksi kirjailijaa on varta vasten ja tietoisesti kirjoittanut toisilleen julkaistavia kirjeitä, Westön sanoin ”avointa ja suojaamatonta virtaa ihmiseltä ihmiselle”. Tuloksena on henkilökohtaisuuden ja hiotun esseistiikan yhdistelmä. Osin spontaanilta vaikuttavaa, osin suvereenin tekstintuoton tuntua.
”Vaikka kirjeenvaihtomme käsittelee hyvinkin henkilökohtaisia asioita, kirjailija on melkein aina mukana kun kirjoitan. Menen niin syvälle itseeni kuin uskallan ja osaan. Mutta osa minusta jää ulkopuolelle.” Westö
Kaksi ammattikuvittelijaa käsittelee kirjeissään paljon kirjailijuutta ja kirjallista kenttää meillä ja muualla. Kumpaakin kritiikit ovat haavoittaneet. Sen esille tuominen muistuttaa siitä, miten kirjailijan työ on luonteeltaan raastavaa: vuosien puurtaminen, sitten antautuminen lukijoille ja julkisille arvioinneille.
Kirjassa on kiinnostavia ajatuksia autobiografian / omakohtaisuuden / omaelämäkerrallisuuden ja silkan fiktion yhteyksistä ja ristivedosta. Itkosen viimeisin romaani Ihmettä kaikki ilmestyi keskellä kirjeprojektia ja on yksi kimmoke post-Knasu-kirjallisuuden miettimiseen. Itkonen toteaakin: ”On siis paikallaan miettiä, miten ’puhtaat’ kirjat enää pärjäävät kilpailussa doupattujen teosten kanssa.” Dopingia on siis kirjojen omakohtaisuus. Kumpikin kirjailija kokee olevansa pohjimmiltaan fiktiokirjailijoita, Itkonen omakohtaiseen kallellaan enemmän kuin Westö.
”Kirjailijalle kysymys muistamisen ja keksimisen erosta on loputtoman kiinnostavaa.” (Itkonen)
– –
”Minun on uskottava edelleenkin fiktioon, mielikuvitukseen ja tarinaan, se on minulle elinehto.” (Westö)
Kirjailijat pohtivat paljon perhettä ja isyyttä. Miesten ikäero vaikuttaa siihen, että elämänvaiheet eroavat toisistaan mutta yhtymäkohtia löytyy paljon. Kirjeenvaihto sisältää lisäksi rutkasti isoja teemoja politiikasta, yhteiskunnasta, isänmaallisuudesta, kieli-identiteetistä, ilmastomuutoksesta, #metoosta, feminismistä ja patriarkaatista. Pistelevät he joukkoon sellaistakin, että varmasti löytyy tahoja mieltään pahoittamaan tai vasta-argumentoimaan. Pääaiheet poukkoilevat kirjeestä toiseen, liikkuvat tunnelmissa, joissa on tarkkanäköistä pohdintaa ja menneiden muistelua mutta myös huolta, turhautumista, kiukkua ja alistumista. Kumpaakin kirjoittajaa leimaa itsetutkiskelu. Ja eipä unohdeta toivoa eikä rakkautta – niitäkin on.
Itkosen tuotannosta en ole lukenut kaikkea, Westöltä suurimman osan, mutta nyt olin omituisena osallisena kahden kirjailijan ystävyyden syvenemisessä. Tai ”omituinen” on väärä sana, ”etuoikeutettu” on osuvampi. Ehkä hetkittäin minulle tulee tirkistelevä olo, vaan vähemmän kuin etukäteen oletin. Minulle on annettu tieten tahtoen mahdollisuus katsoa kirjailijoiden valikoimaan privaatista ja elämännäkemyksistä. Se herättää tunteita ja ahaa-elämyksiä. Minua miellyttää lukea, miten arvostavasti ja ymmärrys edellä kirjailijat tulevat toisiaan vastaan aiheiden aloituksissa ja vastauksissa. Ja viimeisen kirjeen viimeiset rivit, oho, liikuttavat.
– –
Juha Itkonen & Kjell Westö
7+7. Levottoman ajan kirjeitä
Otava 2019
esseistisiä kirjeitä
237 sivua eKirjana.
Luin BookBeatissa.
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 
Kiitos hienosta arviosta. Olin merkinnyt tämän BookBeatin lukulistalle. Tekstisi jälkeen tekee mieli aloittaa lukeminen heti. Minua kiinnostaa erityisesti, mitä he kirjoittavat kirjoittamisesta. Ja pitää hillitä itsensä, ettei kurkkaa heti tuota sinua liikuttanutta lopetusta.
Tituma, kiitos!
Kirja on monesta kulmasta katsottuna kiinnostava. Teksi imaisee mukaansa (ammattikuvittelijat OVAT asialla) ja pistää miettimään henkilökohtaisen avatumisen merkitystä ja vaikutusta – ja sitä, että se on kuitenkin valikointia. Mietin myös paljon kirjoittajien itsekriittistä otetta, tiedostavia, hyväkäytöksisiä miehiä ja senkin pohdintaa. Koukutuin.
Tuo kuvittelun käsite on niin kiinnostava, olen sitä itsekin pohtinut esimerkiksi kirjailijaelämäkertaa kirjoittaessani, kun piti kuvitella, minkälaista on joskus ollut, mitä kohdehenkilöni on kokenut tai nähnyt. Ammattikuvittelija on hauska käsite ja tuo siihen kytkeytyvä ajatus, että on dopingia ammentaa omasta elämästään. Toiset kirjailijat taas tekevät sitä tietoisesti koko ajan – esimerkiksi Eeva Joenpelto kuvasi, miten hyödynsi tapaamiaan ihmisiä, kuulemiaan lausahduksia, maisemia ympärillään ja myös henkilökohtaisia kokemuksiaan, mutta muunneltuina sanataiteelliseen muotoon.
Monet kirjailijat kiteyttävät asian jotenkin niin, että kaikki on itse koettu mutta kirja ei kerro itsestä. Kuultu, nähty, koettu ja tiedetty suodattuvat taiteeksi, fiktioksi. Totuuspohjaisuus muokkautuu.
Autofiktio/omakohtaisuus-buumista voisi kirjallisuudessa puhua. Itse olen tehnyt lukijana sellaisen linjanvedon, että jos kirjaa minulle fiktiona tarjotaan, otan sen sellaisena.
Avainsanat: ”Kirjoittaa toisilleen kirjeitä”!!
Siis ihan oikeasti, vanhanaikaisesti; upeaa ja eläköön kaikille entisille kirjeenvaihtotovereilleni!
Wästö & Itkonen + avaava postauksesi = varaukseen meni. Suurkiitos, mielenkiintoista lukukokemusta vartoan:)
Takkutukka, näin on: ihan oikeita kirjeitä – sähköisesti tai postitse, tiedä häntä. Joka tapauksesssa ajatuksella ja harvakseen. Kiitos kommentistasi ja innostuksestasi!
Paluuviite: Turun kirjamessut 2019: etkot | Tuijata. Kulttuuripohdintoja