Jarmo Ihalainen: Oikea elämä

”Talouselämä-lehdessä pitäisi olla enemmän tällaisia juttuja. Tarinoita rakastamisesta ja  rakkaudettomuudesta. Hylkäämisistä ja kuolemista. Menetyksistä ja häpeästä, sillä niistä voittajat nousevat. He ovat niitä, jotka kaikista voimakkaimmin pyrkivät täyttämään itseensä kovertuneita koloja.”

Näin tuumii yksi kolmesta päähenkilöstä Jarmo Ihalaisen romaanissa Oikea elämä (Atena 2018). Sitaatissa kiteytyy minusta melkoisesti romaanihenkilöistä ja kirjan yhteiskunnallisesta taustahuminasta. Vaikka kotimainen kirjallisuutemme on koloutuneista kovasti jo kertonut, ei mitta ole täynnä, vallankin kun kielenhallinta on Ihalaisen tasoa.

Aluksi kolme keskushenkilöä saavat nimetyt lukunsa: Juri, Lotta ja Antti. Antti kertoo minänä, muut ovat hän, mutta läheltä nähtyinä. Rankka lapsuus ja myllertävä nykyhetki kulkevat päähenkilöissä rinnakkain. Kirjan keskivaiheella lukujen rytmi muuttuu ja samalla selviävät henkilöiden yhteydet sekä virittyvät lopputarinan jännitteet. Juoneen ketjuttuu aukkoja, arvoituksia ja ratkaisuja. Jätän ne kirjan lukijoiden selvitettäväksi.

Koska päähenkilöitä on kolme, heidän välityksellään nyky-Suomesta ja ihmiselämästä irtoaa runsaasti tematiikkaa. Tärkeimpiä minulle ovat lapsuuden vaikutus elämänkulkuun ja ihmisten välimatka toisistaan. Paikoitellen aiheet ruuhkautuvat, ilmeisimpinä koulukiusaus, perheväkivalta, murkkulapsien huoltajuus, nykytyöläisyys, yt-konsultaatiot ja valtiohallinnon sanahelinä. Moniaineksisuuden ja tunnelman tavoittaa myös Elina Warstan hienosta kannesta.

Toteamani aiheruuhkan sopisi lukea marinaksi, jollen tähdentäisi tätä: kerronta ja sanallistaminen pelaavat kirjan pussiin. Tekstin aforismitiheys taitaa olla aika tiuha, siis sattuvasti sanottua on paljon, tarkkanäköisen rytmikästä verbalisointia. Mainitsen esimerkiksi Jurin tiiviintehokkaan peruskoulukuvauksen ja lapsuuden mäenlaskun, Antin huikeat itsestäirtautumiset universumiin sekä Lotan säästeliäät flashbackit ex-liitosta.

”Kiuas sihauttaa vuosia pois välistämme ja itsestämme, vaikka lauseissa se ei vielä kuulukaan.
– En tiedä, sanon [Antti]. – Tuntuu, että maailma on karuselli. Me vaan pyöritään siinä, pidetään kiinni ja vauhti kiihtyy koko ajan.
– Totta, Juri toteaa ja nyökkää.
– Ne, jotka ovat lähimpänä keskipistettä, pysyvät paremmin kiinni, mutta laidoilla vauhti on kovempaa ja siitä singahtaa tosi helposti pois.
– Noin se menee.”

Romaani osoittaa eritasoisia syrjäytymistekijöitä. Syynä voivat olla perheolot tai taloudellis-tekniset valta-asetelmat. Romaanin kolmikko edustaa sitä, miten taustasta riippumatta tahdon kasvattaminen voi pitää mukana vauhdissa. Silti Oikea elämä kuvaa pitkälti resignoituneiden keski-ikäisten ihmisten välitilinpäätöstä, jolloin selviytymisvaihtoehtoja on yksi: sisäinen muutos. Romaanin avainsana sen sijaan on elämänkulkuun vaikuttava sattumanvaraisuus. Sitä Ihalainen vyöryttää tehokkaasti, välillä myös kovin raskaasti, sillä kaikki kirjan henkilöt ovat saaneet sattumalta  kantaakseen melkoisia taakkoja.

”Mitä sitten. Ei kaikissa tarinoissa ole onnellista loppua. Melko harvassa on. Loppu on loppu ilman adjektiivejakin.”

Tiedän Ihalaisen taitavan huumorin. Sitä ei kirjassa viljalti ole, mutta uskallan luvata ymmärrystä ihmisen osasta JA toivoa:

”Ihmislajin evoluutiossa on tapahtunut vuosimiljoonien aikana jonkinlainen mutaatio, geenivirhe, aivojen sähkökemiallinen piuhojen väärinkytkeytyminen, joka saa uskomaan muutokseen.”

– –

Jarmo Ihalainen
Oikea elämä
Atena 2018
romaani
299 sivua.
Sain kirjan kirjailijalta. Kiitän.