Kuukausittainen arkisto:joulukuu 2022

Vuosikatsaus 2022

Yleisesti ottaen ei kulunut vuosi tarjonnut maailmaan valoisia muistoja – sotasynkeyttä ei voi ohittaa. Vuoteni 2022 on kuormittanut, mutta kun selasin kännykkäkuvia, tajusin tapahtuneen privaatisti myös ilahduttavia asioita.

Sain kirjabloggaajaystävien Finlandia-palkintovalvojaisissa ennustajavoitoksi mukin, jossa lukee ”Reading is my therapy”, ja sehän osui ja upposi. Niin se on, että lukuharrastus tarjoaa heijastuspintaa, sen lisäksi iloa ja ajankulua. Ja bloggaaminenkin on jatkunut hyvänä harrasteena. Tässä vuoteni tärkeyksiä.

Parhaat kotimaiset romaanit

Kokosin vuoden kotimaisia mielikirjojani Finlandia-ennustukseeni, joten ne voi lukea koontijutustani. Suosikkeja oli kymmenkunta, kärjessä HävitysIhmishämärä ja Suomaa, ja listaan haluan lisätä Eeva Turusen Sivistynyt ja miellyttävä ihminen, jonka luin vasta F-ehdokasasettelun jälkeen.

Parhaat käännösromaanit

Tove Ditlevesin kauan sitten tanskaksi ilmestyneet omaelämäkertakirjat järisyttivät: karvasta rehellisyyttä Aikuisuudessa. Samaan sarjaan solahtaa nobelistin Annie Ernauxin Vuodet. Eikä suursuosikkini Elizabeth Strout pettänyt: Voi William! – niin tarkkaa ja ailahtavaa elämänkuvailua! Kerstin Ekmanin Suden jälki herätti minussa suurta arvostusta, ja Karin Smirnoffin janakippo-trilogia sai osuvan lopun. Ian McEwanin tarinointitaito ei pettänyt: hieno Opetukset. Ykköseksi nyt nostan Bernardine Evariston Tyttö, nainen, toinen– vautsi, mitä kerrontaa!

Kirjallisia ja muita kohtaamisia

Kohokohtia oli monia, esimerkiksi haastattelin kevätkaudella Kanneltalossa Anneli Kantoa ja syksyllä Joel Haahtelaa. Minulla oli myös ilo ja kunnia osallistua suunnittelemaan kirjallista kävelykierrosta Kirjojen Kannelmäki, joka oli osa Kanneltalon 30-vuotisjuhlia; mukana ensi kierroksella kulki kirjailija Markus Ahonen. Siitä kirjoitin jutun, ja kävelykierrokselle on lisäksi ihan oma Kantsun kirjaston blogi Kirjojen Kannelmäki, jonka avulla voi itsenäisesti kiertää alle kolmen kilometrin kirjalenkin.

Pikkukuvissa Joel Haahtela, Riitta Jalonen, Leena Parkkinen Arja Korhosen kanssa ja kaksihenkisen kirjapiirini toinen jäsen Johanna. Isossa kuvassa (kuva: Olli Ahti) Kirjojen Kannelmäki -suunnitteluryhmää: Kulttuuri kukoistaa -bloggaaja Arja Korhonen sekä Kannelmäen kirjastosta Sanna Sivonen ja Tuulikki Kuurne.

Ja olihan Älä unohda selkokirjaa -seminaari, Helsinki Lit, Helsingin kirjamessut, kirjapiirikohtaamisia ja bloggaritapaamisia – hienoja kirjallisuushetkiä. Sen lisäksi tapasin perhettä, tuttuja ja ystäviä elämän varrelta, ja Turussa tapahtui mukava opiskelukavereiden 40-vuotistapaaminen. Kesällä kävin Kotkan ja Elimäen seuduilla, ystävien kanssa reissasimme Tallinnaan, ja puolison kera piipahdin Tukholmassa – koronanjälkeistä lähi(laiva)matkailua.

Tv-draamat

Olipas kotimainen Aikuiset riemastuttava ja englantilainen Eroja ja avioeroja koukuttava! Agenttisarja Slow Horses yllätti: huumoria, jännitystä ja yllättäviä juonenkäänteitä. Sen sijaan todesta ammentava The Crown ei ihan vastannut odotuksia, koska yhteiskunta-ainekset ohittuivat ja kuvaus keskittyi samaan suhdemössöön, joka on tyystin tuttua iltapäivälehdistä. Kesäni pelasti vanha tanskalaissarja Matador.

Minussa on jokin selittämätön pehmeä kohta historiallisille draamoille, joissa urheat miehet ratsastavat nummilla hiukset hulmuten. Ykkössuosikkini näistä on The Last Kingdom, jonka viimeisin kausi tarjosi historiasarjan parhautta: politiikkaa, valtataistelua, lojaliteettia, jännitystä, suvantoja, suhteita – ja tukka tanassa laukkaavia urheita urhoja. Sen vanavedessä innostuin odotusteni vastaisesti Viikingit -Valhalla -sarjastakin, vaikka alkuperäiseen Viikingit-sarjaan petyin jo kolmannella tuotantokaudella. Fantasiankaipuun täytti komea The Lords of the Ring: The Rings of Power – seikkailua ja huolellista kuvausta joskin arvoituksellisia juonenkäänteitä.

Konsertit

Täytän piakkoin tasavuosia: tummista hiuksistani ei ole jäljellä kuin joitain takatukkasuortuvia, mutta muistoja on kertynyt. Siispä suuntasin nostalgoimaan nuoruuteni suosikkien konsertteihin: elokuussa villitsi Hassisen kone ja syyskuussa Sting. Yhden nuoruussuosikin osalta ”tyydyin” kirjaan, U2:n Bonon Surrender. No, olin sentään tässäkin ajassa kiinni, sillä näin naisenergiaa Mestarit-keikalla: Ellinoora, Kaija K, Jenni Vartiainen ja Vesala. Konserttivuoden kruunasi Händelin barokkimusiikki Musiikkitalossa.

Tuotannostani

Tänä vuonna ilmestyi kaksi kirjaa, joissa sormeni ovat pelissä. Romaani Sormus (Avain) on jälleen kirja, jossa kokeilen selkokirjallisuudessa jotain uutta. Kirjassa on episodirakenne, ja tarinointi on historiallisen ja romanttisen romaanin yhdistelmää. Sormuksen lisäksi ilmestyi selkomukautukseni Minna Canthin kolmesta novellista: Ystävät, Salakari ja Missä onni? (Laatusana). On tarpeen tarjota Canthin klassikkokirjallisuutta uusille lukijoille.

Kuvassa siivittää tulevaan tuotantoon sielunlintuni kurki, koru: Paarma Desing (joulu- ja tasavuosikymmenlahja siipalta).

Olen tähän mennessä julkaissut 12 omaa tai mukautettua selkokirjaa. (Voit kuunnella Lukupuhetta-bodcastista puhetta kirjoistani, haastattelijana Mervi Heikkilä.) Aina joskus kysytään, aionko kirjoittaa oikeaa kirjallisuutta. En ole ajatellut tehneeni tähänkään mennessä väärää. Olisi kyllä ilo nähdä (valta)mediassa vuosittain vaikkapa kooste vuoden selkokirjatarjonnasta, jotta sekokirjallisuus normalisoituisi.

Muuta tähdellistä

Hautasimme anopin, ja sain setvittyä äidin kuoleman jälkeiset viralliset asiat. Runoblogini Alman runot kuoppasin (en enää päivitä) yhtä aikaa tärkeän lemmikkini Alman myötä. Suruksemme kissakulta sairastui vakavasti ja lähti maaliskuussa kehräämään tuonilmasiin. Ei ollut aikomus avata ovea vielä aikoihin toiselle kissalle, mutta yllättävästi meille saapui marraskuussa Sohvi, toimelias venäjänsininen pentu, joka päivittäin virkistää villillä vauhdillaan ja lempeällä välittömyydellään. 

Mainittakoon tässä, että olen nykyisin virallisesti talollinen Takala, sillä lapsuudenkotini on lainhuudatettu nimiini. Aika näyttää, kuinka kykenen ylläpitämään vanhaa taloa Teiskossa, mutta siellä kesäisen pelto- ja metsämaan keskellä kurkia kuunnellen ja hyvää kirjaa pihakeinussa lukien olen päässyt parhaiten sinuiksi maailman melskeiden kanssa.

Kiitän lukijoitani! Toiveikasta talvimieltä – ja tarjotkoon vuosi 2023 elämyksiä, jotka kannattelevat!

8 kommenttia

Kategoria(t): Kirjailijatapaaminen, Kirjallisuus, Kirjallisuuspohdintoja, Kirjamessut, kirjapalkinnot, Kirjapiiri, Kulttuurimatkailu, Lifestyle, Selkokirja, selkotekijä, Tapahtuma

Bono: Surrender

Eiköhän ensiksi kuunnella ja katsella ajankohtaan sopiva U2:n New Year’s Day (War 1983).

Ja sitten kirjaan. Bono eli Paul David Hewson on koonnut kansien väliin elämäänsä ja samalla bändinsä U2:n suurta kertomusta. Ja minä luin sen! En yleensä lue tylsiksi biisikronikoiksi kääntyviä muusikkokirjoja, mutta nyt ei kronologisesti seurata tähden syttymistä ja bändin menestystä. Sen sijaan Surrender. 40 laulua, yksi elämä (Tammi 2022) etenee kirjoittajan valitseman 40 biisin mukaan. Niiden teemoihin Bono mielleyhtymien tapaan kytkee muistoja, mietelmä, kohtaamisia ja sutkautuksia.

Jostain syystä yllätyn kirjoittajan kirjallisesta joustavuudesta. Tekstissä on paljon mieltymystä kielelliseen kaarteluun ja metaforisuuteen, mikä liittynee kristillisen perinteen tekstien tuntemukseen ja vanhojen (britti)runoilijoiden lukemiseen. Samassa luvussa voi olla biisin syntysanoja, toteamuksia bändikavereiden elämänvaiheista, maailmalla tunnettujen henkilöiden tapaamisia, perheasioita ja filosofointia elämän merkityksestä, myös uskonasioista.

Jonkin verran on toistoa, eli havaitsen paljon karsimisen varaa. Namedroppailua on runsaasti. Luin kuitenkin kirjaa mielikseni. Havaitsen kirjoittajan välkyksi ja kykeneväksi näkemään omaa napaa etäämmälle.

Tiedän, että Bonon maailmanparannustaipumusta on pilkattu, mutta kirjan perusteella kantani vahvistuu: jos olet rikas, sinulla on vaikutusvaltaa ja hyvinä tuttuina maailman raharikkaita ja valtionpäämiehiä, miksi et käyttäisi sellaista auttaaksesi hädänalaisia? Bono on käyttänyt. Arvostan.

”Tervetuloa valkoisen messiaan oireyhtymään. Jos haluaa olla rokkibändin keulahahmo, messiaskompleksista on suoranaista hyötyä, mutta  köyhyyden vastaisessa aktivismissa se on paljon vähemmän tarpeen.”

Itseironisuus paistaa läpi, kun Bono jälkiviisaana näkee menneiden vuosien heikkouksiaan ja ärsyttäviä puoliaan. Ei oikeastaan mikään välity yksisilmäisenä, ei suhde hyväntekeväisyyteen tai uskontoon, ei suhde vaimoon, ei suhde bändiin.

Minua viehättää se, miten aulis Bono on kehumaan muita muusikoita ja (julkkis)kaveretaan (tähdet vetävät tähtiä puoleensa – jotenkin noin hän muotoilee). Arvostus ja rakkaus suuntautuu väkevänä lapsiin, eikä sitä säästellä myöskään suhteessa bändikavereihin ja vaimoon. Jälkimmäiset ovat olleet hänen elämäänsä kutakuinkin 45 vuotta.

Bono on ollut valmis tekemään työtä jatkuvuuden eteen, joskaan en saanut tolkkua, onko bändi tulossa tiensä päähän. Tulkitsin kyllä tekstistä, että kirjoittaja haluasi selvittää, kuka hän on taiteensa ulkopuolella vähän samoin kuin Riitta Jalonen viimeiseksi julistamassaan romaanissa Omat kuvat.

”’Antautuminen’ saattaa olla maailman mahtavin sana, mutta huomaan jääväni tutun ja minulle tuntemattoman elämän väliin. – – Sitäkö täällä hetkellä tarkoittaa se, että näkeminen on tärkeämpää kuin näkyvyys?”

Kuuntelin lukiessani bändin biisejä, siihenhän lukujen otsikotkin houkuttavat. Jopas ensimmäinen Boy-levy on yhä huippu! Muistan Stålarminkadun yksiön, jonka alkovissa sitä ja War-levyä kuuntelin 1980-luvun alkupuoliskolla: U2 on oleellinen osa nuoruuteni ääniraitaa. No, kyllä monet muut myöhemmätkin tuotokset ovat säväyttäneet ja kaksi Olympiastadion-keikkaa (Ruisrock-keikka 1982 jäi näkemättä).

Tajuan myös, etten ole kuunnellut biisien sanoja erityisen syvällisesti (okei, näitä kyllä: ”I Will Follow”, ”Pride” ja ”Sunday, Bloody jne”.), kunhan hoilotan kertsejä. Biisintekijöiden tavoitteena on ollut tunteiden välittämisen lisäksi runollinen sanoma tai kannanotto. Joskus myös hauskanpito ja ilo. Esimerkiksi ”Beautiful Day” – yksi suosikeistani – syventyi kirjan taustatietojen vuoksi.

Surrender-kirjan viimeisten fragmentaaristen proosarunomuotoisten lukujen perusteella vaikuttaisi Bonolla olevan monenmoisia kirjallisia ambitioita. Ja kirjan piirrokset osoittavat, että kunnianhimoa on myös kuvataiteen puolella. Miehestä on moneksi. Saa nähdä, vetäytyykö irkku-ukko Nizzan seudulle hyggeilemään vai jatkuuko julkinen luova työ.

Bono: Surrender, suomentanut Tero Valkonen, Tammi 2022, 480 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

9 kommenttia

Kategoria(t): Elämäkerta, Kirjallisuus

Anneli Kanto: Kullan kaipuu

Tapaninpäivän ratoksi luin Anneli Kannon uutuuden Kullan kaipuu (Lind & Co 2022), jota esittelytekstissä kuvaillaan hyvän mielen romaaniksi. Kanto on monipuolinen kirjailija, joka vankanvakuuttavien historiallisten romaanien lisäksi on kirjoittanut draamoja, lastenkirjoja ja viihdettä. Kullan kaipuu asettuu viimeksi mainittuun lokeroon, vaikken mielelläni kirjoja lokeroikaan eikä Kannon kirja ole tyypillisintä maalaisromantiikkaa.

Kirjan päähenkilö Armi on viittäkymmentä lähestyvä eronnut kaupunkilaisnainen, joka rohkeudenpuuskassaan osallistui tosi-tv-ohjelmaan ja asuu nyt maajussinsa Henrin kanssa. Armin myötäilynhalu ja konfliktipakoisuus värittävät häntä, mikä voi lukijaa vähän tuskastuttaa. Pian paljastuu kirjan nimen yksi tulkinta: kaipuu tulla rakastetuksi, keski-ikäiseksi kullanmuruksi saa naisen sulkemaan silmänsä ikäviltä asioilta. Kunnes ei enää voi. Armin kasvuprosessi sokeudesta terävänäköiseksi sopii voimaannuttajaksi: nainen, älä luovu itsellisyydestäsi ja rahoistasi!

Kanto kertoo sutjakasti, ja parhaimmillaan hän on kylän erilaisten naispersoonien luonnehtijana. Kirjan naishenkilöt hörhöistä poliittisiin pyrkyreihin ja katkeriin puurtajiin jäävät tyypeiksi mutta sellaisina herkullisiksi. Naiset ajautuvat taajaan suukopuun, jonka dialogi viihdyttää. Huvittavat minua myös Armin viestit, joiden hipaisunäyttövirheisiin samastun. Harmillisesti Armin maajussi-Henri kivettyy kirjassa yksituumaisen epämiellyttäväksi, vaikkakin syy sille selviää.

Siispä Kannon pienoisromaani kuuluu viihdekirjallisuuteen, ja kontekstiin asettaen sitä luen. Kannon viihdetyyli on enemmän realistista, tavalliseen arkeen kytkeytyvää vähän Marja-Leena Tiaisen keski-ikäisiä kuvaavan proosan tapaan. Huumoria löytyy etenkin ihmisluonteesta, ja Armin some-influensseriudesta irtoaa ironiaa. Päivänpolttavaan sitoo ekologinen juoniaines eli kaivosteollisuuden vaikutus luontoon. Sekin näppärästi naksahtaa kirjan nimeen.

Ehkäpä lyhyt tarina on ajateltu äänikirjaksi ja sellaisena (rapiat neljä tuntia) napakaksi ajanvietteeksi. Luin tarinan verkkoversiona, ja kuten juttuni aloitin, sellaisena se oli leppoisaa joulujoutoaikaa.

Anneli Kanto: Kullan kaipuu, Lind & Co 2022, 93 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

2 kommenttia

Kategoria(t): lyhytproosa, Romaani

Kerstin Ekman: Suden jälki

Olen ammoin lukenut Kerstin Ekmanin Sudentaljat-sarjan ja vaikuttunut siitä. Nyt tartuin uutuuteen Suden jälki (Tammi 2022). Vahva kerrontataito on tallella, eikä sanomassa säästellä.

Romaani sopii uudenvuodentienoolle, sillä tapahtumat käynnistyvät uudenvuodenpäivänä, jolloin Uffe näkee lumessa ison urossuden jäljen. Mies täyttää 70 vuotta ja kokemusta on: hän toimii metsästysseuran päämiehenä ja on työuransa tehnyt metsäalalla. Nyt mullistuu moni miehen mielessä.

”Me elimme tavallista elämää. Minä elin sitä.

Sitten näin suden.

Mieletön eläin. Nuorempana ajattelin sen merkitsevän, ettei eläimillä ollut mieltä, ei siis sielua. Mutta tosiasiassa kyse on järjestä. Mieletön merkitsee järjetöntä.

Mitä susi oli minulle tehnyt?”

Luonnehdin Suden jälkeä ekoromaaniksi. Siinä on jotain Richard Powellin Ikipuut-romanin pohjoismaisen pikkuserkun henkeä, vaikkakin kerronnaltaan Ekmanin romaani on tiukan rajattu ja keskittynyt yhteen kertojanäkökulmaan. Yhteistä on, miten terävästi kaunokirjallistuu taloustekijöiden ja yksilöiden vastuu siitä, mitä luonnolle on tapahtunut ja luontokappaleille tehdään. Anni Kytömäen Margarita puolestaan tulee mieleen siitä, että kummankin kirjan metsänhoitajan aatoksista löytyy vastakaikua toisilleen. Suden jäljen Uffe kääntää elämäntyönsä kelkan:

”Tiesin, mitä ajattelin: että me valloitamme maapallon. Teemme siitä ison, myrkyllisen ja avohakatun yhteisön. Tapamme kaiken elämän meristä ja metsistä, enkä halua enää olla mukana sellaisessa.”

Ekman kuvaa ikämiehen näkökulmasta ja kokemuksesta muutosta yleisesti ja yksityisesti. Uffen sydänsairaus lisää kirjan panoksia: läsnä on yksilön elämän rajallisuus. Yleisesti muutosta ja katoavaisuutta kuvaavat vuodenajoissa ja säässä tapahtuneet muutokset. Uffen mielessä käy myös tarinat aiemmista sukupolvista, mikä korostaa eroja entisen ja nykyisen välillä. Eikä metsästys ole aiheista vähäisin: ihminen päättämässä elävien olentojen elinkaaresta.

Minäkerronta tuo päähenkilön lähelle, ja Ekman tekee sen hienosti – hienovaraisesti ja elävästi. Minäkertojan suhde Inga-vaimoon välittyy lämpimästi ja elämänkaltaisesti: vanha pariskunta tuntee toisensa mutta yhä yllättyy toisistaan. Kylän väki näyttäytyy suhteessa kertojaan ja paljastaa yhteisön mielialat.

Ja se susi – ikiaikainen pelkoa ja ihailua herättävä otus. Kirjaa sitoo ristiriitainen suhtautuminen petoeläimiin, ja samalla kirja antaa aihetta miettiä, mikä on peto milloinkin ja kenellekin. Ekmanin tiivis, ilmeikäs kieli herättää kunnioitusta, samoin se, että sanottavaa on muttei yksioikoisuutta. Ilmaisun selkeyttä, kirkkautta on. 

Kerstin Ekman: Suden jälki, suomentanut Pirkko Talvio-Jaatinen, Tammi 2022, 120 sivua eKirjana. Luin kirjan BookBeatissa.

5 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Lyhytproosaa jouluksi: Kirkkoväki ja Joulu Örndahlin ruukissa

Joulun tienoilla on tarjolla kausituotteita. Suoratoistopalvelut pullistelevat jouluelokuvia ja -telkkarisarjoja, mutta myös joulunovelleja ja -romaaneja ilmestyy sesonkiin sopivasti. 

Tämä vuonna en ole innostunut draamoista. Yritin katsoa Netflixistä Oslon lentokentälle sijoittuvaa Joulumyrsky-minisarjaa, mutta en saanut siihen otetta. Idea sinänsä vaikuttaa hyvältä – joululiikenne pysähtyy kiireisellä lentokentällä sääsyistä – mutta tarinankerronta haarautuu liian monen henkilön seuraamiseen eikä herätä kiinnostusta heihin. Bongaan roolituksesta monta tuttua mainiosta Jouluksi kotiin sarjasta. Sitä olen yrittänyt katsoa nyt toistamiseen, mutten ole ihan yhtä innostunut kuin ensimmäisellä katsomiskerralla.

Tämän joulun alla luin kaksi kotimaista joulunovellia, jotka edustavat ääripäitä, kauhua ja kartanoromanttista jouluidylliä.

Marko Hautala: Kirkkoväki

Marko Hautalalta on ilmestynyt neljäs jouluinen kauhutarina. Viime vuonna riemastuin Tilauspukista, nyt on Kirkkoväen vuoro (Haamu 2022).

Kirkkoherra Niilo Varjo saa poikkeuksellisen joulusaarnatehtävän Lapuan piispalta. Vuosikymmeniä on pysynyt salassa se, että yhteen autiokirkkoon kokoontuu vuosittain jouluyön messuun manalaiset eli alisen välitilaan puoliksi maatuneet kirkkoväkiläiset (jotka kansainvälisesti tunnetaan nimellä zombiet). 

Kotoperäisessä uskomusperinteessä tällainen porukkaa tunnetaan paljon, yksi nimitys on manalaiset. Tässä välissä voinkin suositella Pasi Klementtisen tietokirjaa Kansanuskon yöpuoli, jossa perehdytään kymmeniin kotimaisiin yöpuolen uskomusolentoihin. Joten mytologiasta kiinnostuneena saan herkutella, miten Hautala saattaa nykykauhunovelliin aihelman vanhoista uskomuksista. Hautala onnistuu erinomaisesti nykyisen ja menneen yhdistelyssä, kaikin aistein:

”’Niinpä tietysti’, kanttori huokasi. ’Joudun varoittamaan, että ruumiin ylösnousemus kuulostaa mukavan teoreettiselta uskontunnustuksessa, mutta todellisuus on toista. Ala-Ikola ei ollut mikään nirsonenä, mutta hänkin oppi ensimmäisestä kerrasta, että pitää siedättää. Haki Ruotsista surströmmingiä. Ennen jouluyön jumalanpalvelusta avasi purkin vessassa ja veti kenraaliharjoituksen siinä löyhkässä.'”

Lyhyt novelli pysyy jäntevänä. Juonenkuljetus on liukasta ja sanomisen tapa varmaa siten, että huumorin ja kauhun elementit sotkeutuvat sopivasti. Lopputuloksena sain groteskinmojovan, jouluhymistelyä särkevän kirjallisuuskokemuksen.

Marko Hautala: Kirkkoväki, Haamu 2022, 18 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

Ann-Christin Antell: Joulu Örndahlin ruukissa

Perinteiseen joulutarinamakuun sopii Ann-Christin Antellin kertomus Joulu Örndahlin ruukissa (Gummerus 2022). Antellin romaaneiden Puuvillatehtaan varjossa ja Puuvillatehtaan perijä aikajanan väliin sijoittuva joulutarina on täydellinen trilogian ystäville. (Sarja täydentyy trilogiaksi keväällä.) Joulunovellissa saa todistaa ensimmäisen romaanin päähenkilön Jennyn rakkauden pitovoimaa ja toisen romaanin päähenkilön Martan nuoruustunnelmia Ruotsin puolen maisemissa 1800-1900-lukujen taitteessa.

Jennyn puolison Fredrikin sukuperintöruukki tarjoaa pittoreskin joulumiljöön, ja sen kuvaaminen käy Antellilta elävästi. Draaman aiheet ovat arkisia, mutta mukaan mahtuu pieniä jännitysmomentteja. Kokonaisuutta ryydittää viaton romantiikka.

Ruukkiympäristö voisi tarjota teräviä tarkasteluaiheita ruukin työväestä ja kartanon herrasväestä, mutta sellaiseen ei kirjoittaja nyt tartu. Onko lopputulos hampaaton? Tavallaan, mutta mutta. Ymmärrän kiltin joulutunnelman tarpeen, tällaisen pikaisen todellisuuspaon aikaan ja paikkaan, jossa voi levätä hetken varmuudessa, että kaikki voi käydä hyvin – maassa rauha ja ihmisillä hyvä tahto. Sellaistakin tarvitaan, joulusatuja aikuisille.

Ann-Christin Antell: Joulu Örndahlin ruukissa, Gummerus 2022, 48 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

*

Toivotan lukijoilleni lämmintä joulumieltä, avaria ajatuksia ja toiveikasta talvimieltä!

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, lyhytproosa, Novellit

Jännitystä Islannista ja Tanskasta: Lumisokea ja Natriumkloridi

Välipaloina haukkailen jännitysromaaneita. Pari kotimaista olen pureskellut lähiaikoina, mutta nyt sulattelen kahta pohjoismaista jännäriä, jotka sijoittuvat joulu- tai talviaikaan. Toinen on minulle melko uusi tuttavuus, toinen dekkarisarjakonkarin uutuus.

Jussi Adler-Olsen: Natriumkloridi

Osasto Q -sarja on edennyt jo yhdeksänteen osaan. Sarjan suola kiteytyy tuttuihin henkilöihin, joiden elämän etenemistä sarja on seurannut. Eri osissa huomio on siirtynyt nykyisin nelihenkisen porukan yksityisasioista toiseen, mutta päähenkilöksi voi silti hyvällä syyllä sanoa mörkkiä Carl Mørkiä. 

Työporukassa Carl on tuore, heltynyt isä. Sen sijaan traagista isyyttä voi lukea Hamidista, johon myös ympätään yhä vain sanontojen ja vertausten käytön komiikkaa. Tanskalainen maahanmuuttopolitiikka saa hänen välityksellään tiukkaa tulkintaa. Rose ja Gordon näkyvät nyt eniten työn kautta.

Suola mainittu jo juttuni ensimmäisessä tekstikappaleessa! Natriumkloridi (Gummerus 2022) havahduttaa osasto Q:n tutkimaan murhasarjaa, jossa parillisina vuosina on löytynyt epämääräisissä olosuhteissa kuollut henkilö suolakasa lähellään. Tapahtumien taustalla on huolellinen omankädenoikeutta vaaliva henkilö. Korona-aika tarjoaa kirpeän sävyn murhatutkintaan.

Minut juoni ja jännitys veivät mukanaan. Uhrin kohtalon odottaminen tuntuu piinaavalta – melkein sarjan ensimmäisen osan Vanki tapaan. Toisaalta kalmojen määrä sekä kohtuuttoman kolkot kuolintavat välillä kävivät lukukunnon päälle, mikä sai minut taas miettimään, riittääkö minulle dekkarissa psykopaatin metsästys silloin, kun psykologiset syyt hipovat uskottavuuden rajoja. Romaani päättyy odottamattomaan koukkuun, että ei muuta kuin koukussa roikkuen odotellen kymmenettä osaa.

Jussi Adler-Olsen: Natriumkloridi, suomentanut Katriina Huttunen, Gummerus 2022, 320 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

Ragnar Jónasson: Lumisokea

Lumisokea (Tammi 2022) on toinen lukemani Ragnar Jónassonin dekkari, ensimmäinen oli PimeysLumisokea aloittaa Ari Thor -sarjan, ja sarjasta on jo tekeillä tv-sarjakin. Mikäpäs siinä, sillä Lumisokea toi minulle mieleen Loukussa-telkkarijännärin. Kummassakin on eristyksissä oleva pikkukaupunki, joka talvisissa olosuhteissa jää lumivyöryjumiin. Islannin luonto ja säävaihtelut ja ihmisten joustaminen hommasta toiseen viehättävät paikallisina spesialitetteina. Pikkupaikkakuntalaisten toisten asioista tietäminen ja salaisuuksien setviminen taitavat olla universaalia uteliaisuutta herättävää.

Kirjan Ari Thor on tuore poliisi, jolla on taustallaan teologian opintoja. Hän muuttaa Reykjavikista Islannin pohjoisrannan pikkupaikkaan, jossa ei tapahdu mitään – vaan nyt tapahtuukin kaksi kuolemaa. Kirjassa selviää, onko kyse tapaturmista vai murhista. Rikosselvitys on kirjassa verkkaista ja kömpelöhköä, ja kaksi muuta paikallispoliisia tulevat hiljakseen tutuiksi henkilökohtaisine ongelmineen.

Silti minulle jää aika laimea olo tästä ensimmäisestä osasta. Toisaalta kotikutoisuus on jotenkin hellyttävää, mutta turhan kömpelösti kirjassa kuvataan ohimeneviä henkilöitä, mistä ei seuraa mitään. Päähenkilöä kohtaan en ihan lämmennyt, vaikka ahtaan paikan kammon psykologiset syyt kutkuttavatkin, ja kiusaamaan jää Arin vetämättömyys selvittää omia asioitaan. Vaan ehkäpä se on juuri tarkoitus: lukija tuskittelee, että miksi se nyt noin ja miksei se nyt niin.

Ragnar Jónasson: Lumisokea, suomentanut Vilja-Tuulia Huotarinen, Tammi 2022, 188 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

10 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus

­Camilla Grebe: Ajasta ikuisuuteen

Camilla Greben dekkareissa on samaa ideaa kuin Arttu Tuomisella siinä suhteessa, että hänen dekkareissaan on kirjasta toiseen samoja henkilöitä, mutta eri kirjoissa päähuomio on eri poliisissa. Uusimmassa romaanissa Ajasta ikuisuuteen (Gummerus 2022) tosin on framilla kirjoista tuttu Manfred perhehuolineen. 

Rikosetsivä Manfred on romaanin toinen minäkertoja mutta pienemmässä roolissa kuin kustannustoimittaja Lykke. Romaanissa vuorottelee kaksi aikatasoa eli nykyhetki ja tapahtumat kahdeksan vuotta sitten, jolloin Manfred tutki Lykken perheen talon tapahtumia. Romaanissa Lykke muistelee elämäänsä, rakastumista kirjailija-aviomieheensä ja perhe-elämää; Manfredin osuuksissa painottuvat ihonkaipuu, ero ensimmäisestä vaimosta ja suhteet lapsiin sekä ajankäytön haasteet toisen liiton hyvinvoinnille. 

Kahdekasanvuodentakaisten tapahtumien epäselvyydet selviävät romaanin nykyajassa. Huomaan, ettei minua haittaa, vaikka vihjailut ovat olleet osoittelevia, sillä loppuun jää silti pureskeltavaa. Grebe kuljettaa taitavasti kahta aikatasoa ja pitkittää sopivasti tietoja nykyaikatason päätapahtumasta. Sen lisäksi Greben ja suomennoksen kieli ja kerronta tekevät lukemisesta luistavaa.

Ajasta ikuisuuteen on tänä syksynä toinen ruotsalaisdekkari, jossa kirjailijuus kulkee mukana jännärissä. Håkan Nesserin Kirjailijan viimeiset päivät käsittelee melko satiirisesti kirjallisuuskenttää. Grebe kohtelee myös aika kärjekkäästi kustannusalaa, ja vaikkei se kirjan pääasia olekaan, se tuo pikantin lisän. Kiinnitän huomiota myös siihen, että kirjassa on useita Suomi-viittauksia, esimerkiksi mainitaan Kjell Westö ja Märta Tikkanen.

Pääasia on perhe ja se, mitä kukin on – tai ei ole – valmis tekemään lastensa vuoksi. Jotain siinä jää puolitiehen, mutta silti paljon myös kirpaisee. Ainakin minun sisälläni kasvoi painava möykky, kun ajattelin lapsia tai lasta kantamassa epäilyn taakkaa ja vihaa teoista, josta ei ole vastuussa. Ja Grebe päähenkilöineen tietää, minkälainen on hyvä tarina:

”Minulle ilmiö oli kuitenkin osoitus siitä, minkä olin aina tiennyt: hyvä tarina oli hyvä tarina. Sen ei tarvinnut nojata kirjailijan taustaan, ulkonäköön eikä varsinkaan sukupuoleen, jotta se voisi päästä oikeuksiinsa, vaan se riitti sellaisenaan.”

Camilla Grebe: Ajasta ikuisuuteen, suomentanut Sari Kumpulainen, Gummerus 2022, 267 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

2 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus

Johanna Holmström: Selkounien käsikirja

Johanna Holmströmin novellikokoelma Selkounien käsikirja (Otava 2022) on Runeberg-palkintoehdokas. Se paljastui, kun olin kutakuinkin kirjan puolivälissä. Huomasin asian vaikuttavan: aha, nyt on siis lukuvuorossa yhden raadin perusteella vuoden kotimaista kärkeä.

Yhdessä novellissa vilahtaa tuo kirjan nimen selkounet, mutta monissa novelleista on väkevänä tunnelma, joka vaikuttaa liki selkounelta: tiedostan, että olen fiktiossa, unenkaltaisessa – tosin en kykene vaikuttamaan unen tapahtumiin. Sen sijaan minut naulitaan seuraamaan verbaalisti tehokkaasti tapahtumia. Joskus kieli äityy runolliseksi, pääosin se on tarkasti havainnollistavaa. Kerronnallisesti minua viehättää se, että novelleissa on kytköksiä toisiinsa.

Kirjan alkupuolen novellit miellän sijoittuvan lähiaikoihin tai kuluvaan ajankiertoon. Tunnistan muutaman aiheen sopivan viime vuosien rikosuutisiin, esimerkiksi pakastimesta löydetyt vastasyntyneet. Tästä voi jo päätellä, ettei novelleissa liikuta hilpeissä tunnelmissa. Pikemminkin novelleista aistii pelkoa, uhkaa tai murhetta. Ihmissuhteissa eivät asiat ole kunnossa, ja kasvuolot vievät vinoon.

Kirjan loppua kohti novellit johdattelevat tulevaisuuteen ja tekoälyn muuttamaan maailmaan. Näistä mieleeni ailahtaa yhtymäkohtia Sami Tissarin romaaniin Krysa ja Kazuo Ishiguron romaaniin Klara ja aurinko. Jälkimmäiseen ajatukset johtavat siksikin, että Holmströmin kirjan päätösnovellissa yksi henkilö on Clara, tosin novellin Clara ei ole keinoystävä vaan ihminen.

Kaksi viimeistä novellia ”Vanhus ja meri” ja ”Kadotettu paratiisi” otsikoiltaan viittaavat kirjallishistoriasta tuttuihin teoksiin, mutta kiinnostavinta on se, miten novellit kytkeytyvät toisiinsa: samaa asiaa tarkastellaan eri näkökulmista. Novelleissa eletään tulevaisuuden dystopiaa, jossa yhteiskunnan sisällä on tekoälyn hallitseva eliitti, ulkopuolella materiaali eli suorittavan luokan paariaväki. Elinikää säädellään, ja ihmisen keskeinen osa on toimia varaosina ja lakata olemasta. Jotkut jäljelle jääneet yli-ikäiset voivat siirtyä lisättyyn todellisuuteen, jossa he saavat elää haluamaansa mielikuvaelämää. Tässä muutamia asioita, joita tulevaisuus tuo näissä novelleissa tullessaan.

”Kadotettu paratiisi” -novelli antaa todella paljon ajateltavaa nykyajasta ja ihmisyydestä, vaikka siinä kuvaillaan tulevaisuuden yhteiskuntaa. Minua havahduttavat novellin päähenkilön Teresen eksistentiaaliset pohdinnat keskellä ohjelmoitua tyhjyyttä:

”Kuka minä olen? Mikä on kaiken tarkoitus? Miksi olen olemassa? Kuka tai mikä on kaiken tämän takana, siis kaiken luodun? Miksi kukaan ei kysy oikeita kysymyksiä? Olenko edes olemassa? Mistä tiedän, olenko olemassa?”

Nuo kysymykset sekä kuvaukset tiedosta ja vapaudesta vievät peruskysymysten äärelle, lisäksi novellin henkilöiden kohtalot jäävät pitkäksi aikaa mieltäni painamaan, vaikka novellin loppu jopa vähän vilauttaa valoa. ”Kadotettu paratiisi” vaikutta lopulta painavalta pienoisromaanilta.

Selkounien käsikirja saa oikeastaan aika surulliseksi, vaikka ihan lopussa välähtää yksittäisten ihmisten toivo. Surumieli on seurausta yleistunnelmasta, ihmisten tukalista tilanteista ja maailmanmenosta. Murhe ei liity millään muotoa kirjan tasoon, sillä kerronta ja kieli ovat taiten toteutettuja.

Johanna Holmström: Selkounien käsikirja, suomennos Maija Kauhanen, Otava 2022, 198 sivua eKirjana, äänikirjana 9 tuntia 17 minuuttia lukijana Sanna Majuri. Luin ja osin kuuntelin BookBeatissa.

4 kommenttia

Kategoria(t): Novellit

Kaksi syytä jännittää: Häväistyt ja Kiikku

Sarjamuoto on jännäreissä tyypillinen. Ymmärrän viehätyksen, sillä sarjoissa usein tulee kiinnittyneeksi päähenkilöön, jonka vaiheita ryhtyy seuraamaan. Joskus sarjoissa jopa itse juoni voi jäädä sivuseikaksi, jos päähenkilö viehättää. 

Tässä jutussa tiivistän kirjakokemukset poliisiromaaneista, joista toisessa lähestytään päähenkilökysymystä tavallista poikkeavalla tavalla, toisessa romaanissa puolestaan kiinnitetään huomio päähenkilön henkilökohtaisen tragedian etenemiseen.

Arttu Tuominen: Häväistyt

Arttu Tuomisen Delta-sarjan neljännessä osassa Häväistyt (Tammi 2022) on Porin poliisin yksiköstä päähenkilövuorossa Linda Toivonen. Tuomisen sarjassa veikeää onkin juuri se, että ryhmästä kukin vuorollaan pääsee etualalle. Kirjan esittelyssä mainitaan, että kyse on itsenäisistä sarjan osista. Minusta lukija silti hyötyy, jos on lukenut aiempia osia, sillä muidenkin poliisiryhmän jäsenten eli aiempien päähenkilöiden elämän etenemistä saa päivitettyä.

Tuomisen romaanisarjan valtti on se, että vaihtuvat päähenkilöt ovat erilaisissa perhe- ja suhde-statusvaiheissa, joten variaatiota riittää. Poliiseista paljastuu työminän takaa monenlaista. Linda on teini-ikäisen tyttären työorientoitunut äiti, joka ei osaa sopia asioita ex-miehen eli tyttären isän kanssa. Stressinhallintakeino ei asiaa paranna, sillä piilopullot kolisevat kaapissa. Kolinaa lisäävät menneisyyden luurangot.

Jännitysjuoni rakentuu teinityttöjen katoamisista, mikä saattaa viitata sarjamurhaajaan. Teinejä houkuttelee netissä Peter Pan -tyyppi, ja hänen etsintäänsä liittyy monia mutkia.

Tuoretta ei ole, että tytöt ovat vaaravyöhykkeessä, ja siksi paikoitellen pidin joitain kuvioita kuluneina, vähän pitkitettyinäkin, joskin valitettavasti yhä ajankohtaisina. Lindan nuoruudenkokemukset taustoittavat päähenkilöä, mutta jostain syystä ne eivät omassa lukukokemuksessani nosta pinnoja, vaikkakin ne hyvin kytkeytyvät pääjuoneen ja tyttöjen kokemuksiin seksinnälkäisten ällöukkojen maailmassa. Pienestä mutinastani huolimatta totean, että romaanin alkupuolella tempauduin mukaan jännitykseen, ja ihan lopussa kämmenet alkoivat hikoilla.

Arttu Tuominen: Häväistyt, Gummerus 2022, 238 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

A. M. Ollikainen: Kiikku

Aki ja Milla Ollikainen jatkavat Kontti-romaanin linjoilla, eli genre on hallussa ja siihen lisätään omaa Ollikais-ekstraa. Sarjan toisessa osassa Kiikku (Otava 2022) päähenkilönä tapaan taas Paula Pihlajan ja tutut etsiväryhmän jäsenet uuden keissin keskellä.

Paula on kiinnostava päähenkilö, joskaan ei kovin poikkeuksellinen tässä genressä. Hänessä on varautunutta, yksityisyytensä säilyttävää terävää auktoriteettia, joka säväyttää salaperäisyydellään. Lukija tietää hänestä enemmän kuin kirjan henkilöt. Silti yksi salaisuus pidetään salassa lukijaltakin kirjan viimeiselle sivulle saakka. Ja kun se tieto lävähtää, ainakin minä pistän monia asioita uusiin asentoihin, ja Paula saa suuret sympatiani.

Myös Paulan poliisiporukan jäsenet alkavat saada lihaa luiden päälle. Kaikista erottuu vahvuuksia ja heikkouksia.

Jännitysjuoneen sisältyy karmeita hirttäjäisiä. Hyvin tapahtumia viedään eteenpäin niin, että ratkaisun aineksia ripotellaan ja motiiveja pyöritellään. Kenties keskittymiseni herpaantui yhden leikkipuistomurhan suhteen, koska sen rooli kokonaisuudessa jäi minusta hieman auki. 

Tässäkin saa lukija hikoilla lopputapahtumissa, siis perustehokeino toimii, eli ehtiikö apu ajoissa. Ja taas saa pohtia sitä, miten menneisyydestä kumpuavat pahan siemenet. Kelpo jännitystä.

A. M. Ollikainen: Kiikku, Otava 2022, 304 sivua. Sain kirjan kustantajalta.

3 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari

Eija Aromaa: Välähdys hämärässä

Eija Aromaan runoteoksen Välähdys hämärässä (Basam Books 2022) alaotsikko antaa osviittaa lähtökohdista: Variaatiota Izumi Shikibun runoista. Siispä ensin Izumi Shikibun (noin 974 – 1934) vaikutuksesta: naisen runot tuhannen vuoden takaa inspiroivat Aromaata välittämään ”kaikki rajat ylittävän tunteen”.

”Juuri sen Izumi heitti niskoilleni, sen kanssa ajauduin hurmion ja kärsimyksen tunnelmiin. – – Olen pyrkinyt tuomaan runojen hengen tähän päivään.”

Izumi Shikibu kirjoitti tanka-runoja rakkaudesta kaikissa sen elinkaaren vaiheissa. Aromaa ei ole kääntänyt runoja vaan käyttänyt englanninkielisiä käännöksiä, joista hän taivuttaa tankaa omiin tunnevärityksiinsä.

Aromaan runokirjassa on 119 tankaa, ja kirja jakautuu osiin Kevät, Rakkaus ja Syys. Jaotteluotsikointi johdattelee hyvin elämän ja tunteiden eri vaiheisiin. 

Kevään kuvastoon kuuluvat kukkivat hedelmäpuut, niiden kukoistus, tuoksut ja kuihtuminen – metaforat elämäntunteelle ja rakkaudelle. Osa runoista ovat jämäkän suoria tunteen julkituloja, silti tihkuu monikerroksellisuutta:

”Edes luihin ja 

ytimiin käyvä syksyn

tuuli ei tunnu

niin raa’alta kuin kevään

puista varisevat kukat.”

Kirjan Rakkaus-osuuden aistillisuus hehkuu pienin viittauksin. Rakkaus tuntuu kehossa ja saa ilmiasunsa tarkassa tavutuksessa tankatyyliin. Suorahko sanajärjestys korostaa sitä: runon pintaan sopii pelkistys, ja sanojen alla väreilee. Siitä otan esimerkiksi runon, joka saattaa kommentoida kirjailijuutta, vaikka sen voi tulkita myös viittaavan lemmityn hylkäyskirjeeseen:

”Minut jätettiin

vanhenemaan maailmaan

ilman sinua.

Kukan kauneus katoaa

peittävän musteen alle.”

Syys-osaston runoissa on paljon luopumisen tunteita. Sykähdyttävä on esimerkiksi esikuva-Izumin kuolinvuoderuno. Minua miellyttää kovasti ehkä pieniltä tuntuvat ratkaisut kuten se, että otsikoksi on valittu soinniltaan pehmeä syys eikä kolisevasti ääntyvä syksy.

Monissa runoissa on myös selitys. Se luonnollisesti taustoittaa ja vaikuttaa tulkintaan. Esimerkiksi: ”Joku pyysi kirjaa lainaksi mutta en ollut tehnyt siitä kopiota itselleni ja lähetin tämän runon kirjan sijaan”:

”Milloin kellumme,

milloin heittelehdimme

myrskyn silmässä.

Miksi takerrut runoon

elämän aallokossa?”

Kieltämättä hieman hämäännyn: mikä kirjassa on Aromaata, mikä on Izumi Shikibuta? Se ajatus saa ailahtaa, ja sen jälkeen annan runojen olla runoja. Tuhat vuotta välissä unohtuu myös. Välähdys hämärässä on pitkään pieluskirjani, kirja, joka odottaa yöpöydällä, josta luen iltaisin muutaman runon, annan niiden hiljalleen lepattaa lauseina, joiden sanat vaikuttavat määräänsä suurempina.

Tanka on kurinalainen muoto (rivikohtainen tavutus: 5, 7, 5, 7, 7), ja siksi kiehtoo, miten paljon se silti antaa vapauksia ilmaista. Aromaa tavuttaa ja rivittää niin kuin pitää ja taivuttaa runon reunaehdot ilmentämään havaintoja, ajatuksia ja tunteita suoraan ja symbolein. Ilahduttavasti mukana on ajatelmallista tulkintavaraa.

Eija Aromaa: Välähdys hämärässä. Variaatioita Izumi Shikibun runoista, Basaam Books 2022, 134 sivua. Sain kirjan kustantajalta.

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Runot

Tommi Kinnunen: Pimeät kuut

Tommi Kinnusen varmuus menneen ajan kuvaajana herättää kunnioitusta. Edellisen romaanin Ei kertonut katuvansa (myös selkokirjana) välittämä kuvan Lapin sodan jälkeisestä hävitetyn maan tunnelmista kertoi väkevästi maisemasta ja etenkin ihmisistä sotakokemuksineen. Siitä samasta kumpuaa uusin romaani Pimeät kuut (Otava 2022).

Romaanin minäkertoja on kuusikymppinen kansakoulunopettaja Elna. Hän on sodanjälkeisen ajan pätkätyöläinen, jolla ei ole vakivirkaa, vaan hän hakee eri kouluihin ja saa työtä vuosi kerrallaan. Vakinaistamisen estää vakava sairaus, mutta asiaan vaikuttaa ilmeisesti myös kipakka luonne, sillä Elna uudessakin pestissä pitää puolensa koulun johtokunnan aivoituksia vastaan.

Romaani kertoo yhden lukuvuoden tarinan Elnan elämässä. Lukuvuoden alkua edeltää yhteenotto siskon kanssa, ja sitä ennen on tapahtunut myllertävä kohtaaminen mieleltään järkkyneen nuoren miehen kanssa. Tätä Niiloa kertoja välillä puhuttelee tekstissään, ja vähitellen lukijalle selviää kertojan ja Niilon yhteys. Nämä edeltävät tapahtumat värittävät kertojan mielenmaisemaa synkin sävyin.

Eikä muutenkaan voi luonnehtia Elnan tarinaa hilpeäksi. Määrittelemätön, voimattomaksi vetävä sairaus jäytää häntä. Koulutyön raskaus ei jää sekään kenellekään epäselväksi. Kinnunen kuvailee havainnollisesti tuntien suunnittelun ja jälkitöiden määrää sen lisäksi, että lasten ja nuorten kohtaaminen ja ohjaaminen oppituntien aikana kuormittavat. Se asia ei ole vuosien ja monien koulu-uudistusten jälkeen ainakaan vähentynyt.

”Eivät he huomaa opettajan pakotettua hymyä, eivät säikähdystä silmien takana. Kukaan ei ymmärrä, miten paljon on vaatinut se, että kaikki sujuu mutkattomasti.”

Vielä sananen romaanin hilpeyden puutteesta. Teksti on kaikkea muuta kuin sävytöntä. Romaanissa on myös upea, henkeä nostattava kuvaus hankikantosilla hiihdosta.

Kaikkiaan Kinnusen kerronta on tarkkaa, selkeää ja silti monitasoista. Erilaiset romaaniin liitetyt dokumentit vahvistavat elämäntilanteen ja ajan kuvaa. Niiden alkuperä on Kinnusen kansakoulunopettaja-isotäti. Niin Elnan kuin erämaakylän ihmisten karut elämänolot pistävät miettimään tekstin ohi hyvinvointivaltion kehitystä nykyisine sosiaalitukineen.

Merkittävimmäksi nostan romaanin Elnan kuvauksen psykologisen otteen. Kertojan valoton tila saa selityksensä, niin myös se, miksi hän hoitaa hommansa mutta pitää etäisyyden oppilaisiinsa ja muihin ihmisiin. Synkkyyden ohella erottuu itsetietoisuus:

”Mutta pidän itsestäni! Minusta on tullut tämänkaltainen kaikkien niiden päätöksien vuoksi, jotka olen itse tehnyt. Kukaan ei ole minua mihinkään pakottanut, vaan itse kaikki valitsin, enkä ratkaisuistani kadu yhtäkään. Tietenkin jälkikäteen joskus näen, että elämä olisi voinut kulkea eri reittejä, mutta sellaisia en jaksa pitkään miettiä. Valitsemalla toisin olisin päätynyt toisaalle, tullut toisenlaiseksi.”

Taustalla vaikuttavat sota-ajan jälkikaiut – pelon, hädän, kärsimyksen ja kuoleman kokemukset. Rintamalta palanneiden miesten rikkinäisyys näkyy lapsissa ja perheissä, ja kaikkien sotakokemukset vaikuttavat siihen, että jaksaminen välittää on kortilla – niin kuin on kortilla kaikki konkreettinenkin ruuasta lähtien. Elnan kovettuminen on perusteltu. Siksi romaanin kolkko loppu on odotettavissa, mutta silti siinä kouraisee moni asia.

Tommi Kinnunen: Pimeät kuut, Otava 2022, 285 sivua. Sain kirjan kustantajalta. 

2 kommenttia

Kategoria(t): Romaani

Pasi Klemettinen: Kansanuskon yöpuoli & joulukalenterin kuudes luukku

Perinteiseen tapaan kirjabloggaajilta aukeaa adventtiaikana joka päivä juttuluukku. Tarkista Ankin kirjablogista postausvuorot. Jokainen joulukalenterin kirjoittaja löytää oman kulmansa adventtiajan juttuihin – tyyli on vapaa niin kuin se bloggaamisessa tuleekin olla. Minun kalenteripäiväni on tänään, ja päädyin pohtimaan kansanperinnettä.

Tänään vietetään itsenäisyyspäivää. Suomi on ollut itsenäinen 105 vuotta. Suomalaisuutta on ollut itsenäistä valtiota kauemmin, eikä se ole koskaan ollut yhdenlaista. Kiinnostavasti siitä kertovat vanhat uskomukset: jotkut asiat toistuvat paikasta toiseen, jotkut tulevat muualta ja jotkut muuttuvat merkityksiltään. 

Valitsin itsenäisyyspäivän kirjaksi Pasi Klementtisen tietokirjan Kansanuskon yöpuoli. Hiidet, manalaiset ja muut demonit (SKS 2022). Valintani ei ole mikään viesti synkistä ajoista vaan se johtuu kirkkaasti kiinnostuksestani kansanperinteeseen, jossa uskomustarinoilla on ollut tärkeä merkitys. Tarinat tarjosivat selityksiä ilmiöille, ja ne saivat käsittämättömyyksille käsitettävän, konkreettisen ja personoidun pohjan.

Ajatellaan vaikkapa koliikkivauvan öistä, piinaavaa itkua tai aikaihmisen kammottavia painajaisia. Pienokaisen parkumisen hyväksyminen käy järkeen, kun tietää, että asialla on pahanilkinen Yöitkettäjä ja millä konstein se saadaan lähtemään: heitä kirves. Entäpä pahat unet? Silloin Mara tai Painajainen asettuu yöllä nukkujan päälle ahdistaen ja kauhua nostattaen. Nämä ilkiöt voidaan karkottaa taikakonstein ja loitsuin.

Tuollaiset syy-seuraus-sepitykset ovat hyvin ymmärrettäviä kuten sekin, miten ihmiset yhä vain kaipaavat tarinoita eri muodoissa tai selityksiä selittämättömyyksille.

Kansanuskon yöpuoli on helppolukuinen tietokirja. Pasi Klemettinen on koonnut vakuuttavasti ja kattavasti tietoja meiltä ja muualta ja esittää ne havainnollisesti. No, esimerkiksi tästä Painajaisen kaverista Marasta ja sen englanninkielisestä sukulaisesta: ”Itse asiassa nightmare on alun perin tarkoittanut naispuolista pahaa henkeä joka ahdistelee miehiä (tai hevosia) heidän nukkuessaan siten, että he kokevat tukehtuvansa.”

Yöpuolen uskomusolennot -kirjassa eläimet, vainajat, haltiat, hirviöt ja muut uskomusolennot esitellään aakkosjärjestyksessä ja esittelyjä elävöittävät suorat lainaukset loitsuista, runoista ja kansantarinoista. Mukana on myös osuvaa kuvitusta, joka virkistää kokonaisuutta. Aiemmin ei ole ilmestynyt suomenkielistä tietokirjaa, johon on koottu nämä pahanilkiset ja kammottavat olennot.

”Monet olennoista ovat yleensä varsin harmittomia, mutta nyt esittelen niistä tarkoituksella kielteiseksi koottuja piirteitä. Myyttisten olentojen suhteen paneudun antamaan vastauksia siihen, mistä ja miten ne ovat muinoin syntyneet ja tulleet pohjoisen havumetsän kansan rieskasi. Kuva voidaan toki kääntää toisin päin: jospa ihmiset ovat niitä, jotka ovat tunkeutuneet aikoinaan toisten olentojen alueille ja reviireille.”

Mistä me olemme rakentuneet? Jokainen on sukupolvien ketjun osanen, ja on innostavaa kuvitella, mitä kolme, viisi tai kymmenen ketjun osaa sitten uskottiin, kuviteltiin, pelättiin ja toivottiin. Sitä raottavat tämäntyyppiset kirjat. Kansanuskon yöpuolen perusteella etenkin kuoleman arvoitus, vääjäämättömyys ja pelottavuus on vaikuttanut ihmisiin aina, ja sitä varten on tarvittu käsittelytapoja – kuten kirjan moninaisia vainajaotuksia. Ja aina on ollut syytä varoittaa vaaroista, ja siihenkin tarkoituksiin on tarvittu kavahduttavia uskomusolentoja.

Kovin kiehtovaa! Kun tietää asioita menneistä ajoista ja ajattelutavoista, näkee tästä päivästä enemmän kuin ennen. Näissä tunnelmissa toivotan tarinallista, myös toiveikasta itsenäisyyspäivää ja adventtiaikaa 2022!

Pasi Klemettinen: Kansanuskon yöpuoli. Hiidet, manalaiset ja muut demonit, SKS 2022, 320 sivua. Sain kirjan kustantajalta.

11 kommenttia

Kategoria(t): Asiaproosa, haaste, Tietokirja

Aki Ollikainen: Kristuksen toinen tuleminen

”Kosken ääni virtaa syvältä hänen sisältään, humina joka voimistuu noustessaan rinnasta kohti tärykalvoja. Ja se koski virtaa verenpunaisena.”

Näin Aki Ollikainen kuvaa tenori Aarne Odenin laulantaa, joka vaihtuu tuberkuloottisen laulajan verensyöksyyn. Toisaalla romaanissa Kristuksen toinen tuleminen (Siltala 2022) maallikkosaarnaaja Kustaa Anttola näkee ikkunan takana kotikylän outolintumiehen, joka Anttolan hurmoshenkisessä mielentilassa vaikuttaa Kristukselta.

Alun sitaatti ilmentää sitä, että Ollikaisella on taito asetella sanoja ilmeikkäästi. Tekstistä hyökyy voimakas tunnelma. Siinä väijyy painostava henki: koko ajan luen pahoja enteitä. Romaanissa on paljon salaperäistä ja kummallista. Kristuksen toinen tuleminen on hämmentävä kokonaisuus.

Romaanissa koetaan vahvasti, sillä siinä keikutaan monenlaisilla äärirajoilla. Euroopassa on alkanut ensimmäinen maailmansota, mikä kumisee kohtalokkaana taustalla – tiedämmehän, että Suomessa ollaan etenemässä kohti kansalaissotaa, jolloin oli ihmisten henki höllässä. 

Romaanin henkilöitä leimaavat kuoleman kosketus, pelastuskaipuu, rajatiloissa eläminen ja siten perimmäiset kysymykset. Rakkaudelle ei paljon jää tilaa, jotain sentään:

”Rakkaus oli idea, joka siirtyi hahmosta toiseen. Ja se hahmo, ihminen, oliko sillä merkitystä, kenessä se hänelle ilmentyi?”

Minulle vaikuttavin osuus on kuvaus tuberkuloosisairaalasta: eristäytyneessä yhteisössä menetyksen mahdollisuus väreilee kaikessa. Keuhkosairaus oli tuolloin sellainen, että käänne kuolemaan oli kovin todennäköinen. Siksi henkilöiden elävyys loistaa sen hetken, kun se on mahdollista. Toisella tavalla uhkaavaa on romaanin hurmoshenkisen maatalon meininki, sillä siinä ihmisten teot ja toiminta johtavat peruuttamattomuuksiin.

Kuvauksessa on karuutta, osin sitä katkaisee luontohavaintojen kauneus; toisaalta on myös paljon groteskia ihmisolon tyylittelyä. Ollikainen osaa luonnehtia kuvauskohteet nopeasti, osuvasti, niin henkilöt kuin ympäristön. Rytmi vaihtelee lyhyistä seesteisistä hetkistä kiihkeisiin, nyrjähtäneisiin kokemuksiin.

Kahden juoniaineksen yhteen kuljetus ei yllätä, mutta lopun käänteet jättävät hämmentävään tilaan. Mitä kirjan kristustyyppi tai muut muiden edestä kärsivät lunastavat? Jollain tavalla pidän loppua töksähtävänä ja lopputulema herättää kysymyksiä, näinkin: miksi kaikki tämä? Oli miten oli, Ollikainen on taitava kertoja. Hänelle sopii historiaan viety kehys kuvata ihmistä, kuten jo aikanaan Nälkävuosi osoitti. 

Aki Ollikainen: Kristuksen toinen tuleminen, Siltala 2022, 158 sivua. Sain kirjan kustantajalta.

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani