Eiköhän ensiksi kuunnella ja katsella ajankohtaan sopiva U2:n New Year’s Day (War 1983).
Ja sitten kirjaan. Bono eli Paul David Hewson on koonnut kansien väliin elämäänsä ja samalla bändinsä U2:n suurta kertomusta. Ja minä luin sen! En yleensä lue tylsiksi biisikronikoiksi kääntyviä muusikkokirjoja, mutta nyt ei kronologisesti seurata tähden syttymistä ja bändin menestystä. Sen sijaan Surrender. 40 laulua, yksi elämä (Tammi 2022) etenee kirjoittajan valitseman 40 biisin mukaan. Niiden teemoihin Bono mielleyhtymien tapaan kytkee muistoja, mietelmä, kohtaamisia ja sutkautuksia.
•
Jostain syystä yllätyn kirjoittajan kirjallisesta joustavuudesta. Tekstissä on paljon mieltymystä kielelliseen kaarteluun ja metaforisuuteen, mikä liittynee kristillisen perinteen tekstien tuntemukseen ja vanhojen (britti)runoilijoiden lukemiseen. Samassa luvussa voi olla biisin syntysanoja, toteamuksia bändikavereiden elämänvaiheista, maailmalla tunnettujen henkilöiden tapaamisia, perheasioita ja filosofointia elämän merkityksestä, myös uskonasioista.
Jonkin verran on toistoa, eli havaitsen paljon karsimisen varaa. Namedroppailua on runsaasti. Luin kuitenkin kirjaa mielikseni. Havaitsen kirjoittajan välkyksi ja kykeneväksi näkemään omaa napaa etäämmälle.
Tiedän, että Bonon maailmanparannustaipumusta on pilkattu, mutta kirjan perusteella kantani vahvistuu: jos olet rikas, sinulla on vaikutusvaltaa ja hyvinä tuttuina maailman raharikkaita ja valtionpäämiehiä, miksi et käyttäisi sellaista auttaaksesi hädänalaisia? Bono on käyttänyt. Arvostan.
”Tervetuloa valkoisen messiaan oireyhtymään. Jos haluaa olla rokkibändin keulahahmo, messiaskompleksista on suoranaista hyötyä, mutta köyhyyden vastaisessa aktivismissa se on paljon vähemmän tarpeen.”
•
Itseironisuus paistaa läpi, kun Bono jälkiviisaana näkee menneiden vuosien heikkouksiaan ja ärsyttäviä puoliaan. Ei oikeastaan mikään välity yksisilmäisenä, ei suhde hyväntekeväisyyteen tai uskontoon, ei suhde vaimoon, ei suhde bändiin.
Minua viehättää se, miten aulis Bono on kehumaan muita muusikoita ja (julkkis)kaveretaan (tähdet vetävät tähtiä puoleensa – jotenkin noin hän muotoilee). Arvostus ja rakkaus suuntautuu väkevänä lapsiin, eikä sitä säästellä myöskään suhteessa bändikavereihin ja vaimoon. Jälkimmäiset ovat olleet hänen elämäänsä kutakuinkin 45 vuotta.
Bono on ollut valmis tekemään työtä jatkuvuuden eteen, joskaan en saanut tolkkua, onko bändi tulossa tiensä päähän. Tulkitsin kyllä tekstistä, että kirjoittaja haluasi selvittää, kuka hän on taiteensa ulkopuolella vähän samoin kuin Riitta Jalonen viimeiseksi julistamassaan romaanissa Omat kuvat.
”’Antautuminen’ saattaa olla maailman mahtavin sana, mutta huomaan jääväni tutun ja minulle tuntemattoman elämän väliin. – – Sitäkö täällä hetkellä tarkoittaa se, että näkeminen on tärkeämpää kuin näkyvyys?”
•
Kuuntelin lukiessani bändin biisejä, siihenhän lukujen otsikotkin houkuttavat. Jopas ensimmäinen Boy-levy on yhä huippu! Muistan Stålarminkadun yksiön, jonka alkovissa sitä ja War-levyä kuuntelin 1980-luvun alkupuoliskolla: U2 on oleellinen osa nuoruuteni ääniraitaa. No, kyllä monet muut myöhemmätkin tuotokset ovat säväyttäneet ja kaksi Olympiastadion-keikkaa (Ruisrock-keikka 1982 jäi näkemättä).
Tajuan myös, etten ole kuunnellut biisien sanoja erityisen syvällisesti (okei, näitä kyllä: ”I Will Follow”, ”Pride” ja ”Sunday, Bloody jne”.), kunhan hoilotan kertsejä. Biisintekijöiden tavoitteena on ollut tunteiden välittämisen lisäksi runollinen sanoma tai kannanotto. Joskus myös hauskanpito ja ilo. Esimerkiksi ”Beautiful Day” – yksi suosikeistani – syventyi kirjan taustatietojen vuoksi.
Surrender-kirjan viimeisten fragmentaaristen proosarunomuotoisten lukujen perusteella vaikuttaisi Bonolla olevan monenmoisia kirjallisia ambitioita. Ja kirjan piirrokset osoittavat, että kunnianhimoa on myös kuvataiteen puolella. Miehestä on moneksi. Saa nähdä, vetäytyykö irkku-ukko Nizzan seudulle hyggeilemään vai jatkuuko julkinen luova työ.
•
Bono: Surrender, suomentanut Tero Valkonen, Tammi 2022, 480 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 