Kuukausittainen arkisto:tammikuu 2023

31 tammikuun, 2023 · 6:32 am

Runebergin Hanna – Klassikkohaaste osa 16

Tämänkertainen klassikkohaastekirjanani on Johan Ludwig Runebergin kolmilauluinen runoelma Hanna Paavo Cajanderin suomennoksena (1836/1880). Klassikkohaastetta emännöi Kirjaluotsi (haaste ja kooste).

Olen Minna Canthin Hannan suuri fani, ja olen myös muokannut sen selkokielelle, joten silloin selvittelin Runebergin Hannan ytimiä, mutten lukenut nimikaimaa. Canthin Hanna on Runebergin runoelman vastakuva, jossa nuori nainen saa pettyä kaikissa toiveissaan ja jossa miehistä karisee kaikenlainen ihanteellisuus.

Juhani Ahon Papin rouvan alussa on sitaatti Runebergin Hannasta, ja tapahtumat sijoittuvat intensiivisiin kesätunnelmiin pappilassa kuten Runebergillakin. Ahon romaanissa eletään runebergilaisissa idyllipappiloissa, mutta tapahtumat osoittavat, miten naisen elämä menee pieleen, jos puoliso valitaan järjellä – toisin kuin Runebergin Hannassa. Toisaalta voi ajatella niinkin, että Ahon tulkinnassa runebergilaiset romantiikkaodotukset ovat tuhoon tuomittuja, sillä ei romaanin Ellin ensi rakkaus Olavi ole mikään hyveellinen ihannesankari.

Kirjallisuudestamme voi bongailla monia tunnelmallisia kesäisen valon yhden päivän ja yön romaaneja ja ajatella, että ne jatkavat Runebergin Hannasta lähtenyttä traditiota, esimerkiksi Frans Emil Sillanpään Ihmisiä kesäyössä ja Aki Ollikaisen Pastoraali. Runebergilla on siten pitkät varjot tai valonsäteet kirjallisuuteemme – klassikoiden klassikko. Siispä Hannaan kannattaa tutustua.

•

Runebergin Hanna on kirjoitettu alun perin ruotsiksi, ja valitsin kolmesta suomennoksesta vanhimman (Paavo Cajander 1880, muut: Otto Manninen 1940, Teivas Oksala 1993). Runoelmaksi tituleerattu teos on kirjoitettu eeposten heksametrimittaan. Heksametria ei olekaan helppo selittää, mutta kyse on kuusirytmisestä, loppusoinnuttomasta runokielestä. Kuvailevassa kielessä sanajärjestys ja sanasto nykysilmin ja -korvin poikkeavat totutusti. Malliksi kaappaan kuvan alkuteoksesta:

•

Siinä tutustuimme päähenkilöön, nuoreen Hannaan. Kirjan ensimmäisessä laulussa eli luvussa vanhan pastorin tytärtä käy kosimassa 50-vuotias nimismies. Pappilan emännöitsijä suosittelee järkiliittoa, mutta nuori piika Johanna varottaa rakkaudettomasta avioliitosta vanhan, rikkaan pulleron kanssa. Toisessa luvussa Hannan pää menee pyörälle lähimain ensi kohtaamisessa, kun veli on tuonut pappilaan kesävieraaksi ystävänsä, ja kolmannessa luvussa Hannan äkkirakastuminen kesävieraaseen äityy pikakihlaukseksi juhannusyön metsäretkellä kirkkaan lähteen vieressä.

Runoelmassa mainitaan myös toinen lemmenpari, Hannan veli August ja Hannan tuoreen rakastetun sisar, Maaria. Rakkauden puhdistava voima henkilöityy koppavaan Maariaan, joka muuttuu täysin eli jättää liehunnan tanssiaisissa ja kosijoiden piinaamisen, kun rehti maalaisylioppilas August astuu kuvioihin.

Runebergin kesäidyllin sanotaan saaneen inspiraation saksalaisen romantiikan ajan kirjallisuuden vastaavista luomuksista. Romantiikka huokuu kesäisen maalaisluonnonnon kuvauksissa, ja luonto elää myös monenmoisena symbolina, sillä se on puhdasta, kirkasta ja tuoksuvaa. Esimerkiksi käydään korkealla vuorella ollen arjen yläpuolella ja rakastutaan katsoen lähteen kirkasvetiseen peiliin laskevan auringon punertavassa valossa.

•

Minulle Hanna on kiinnostava kurkistus menneen maailman ihanteisiin ja ajatteluun. Siksi en arvioi sitä tykkään / en tykkää -akselilla. On lähtökohtaisesti hyväksyttävä, että Hannassa eletään ihanne-elämää. Kiinnostava yksityiskohta on se, että runoelman nuori mies pysyy nimettömänä: romantiikan hengessä sielu tunnistaa oitis toisesta sielusta tuttuuden, nimestä viis (goethelainen vaaliheimolaisuus). Lisäys: nuori mies tiedetään Johannekseksi, joskin runoelmassa hän on vain vieras.

Romanttinen rakkaus avioliiton perustana ei ollut Hannan aikoihin tosielämässä itsestään selvä toimintatapa, mutta Runebergin runoelma perustaa pariutumisen siihen. Sosiaalista asemaa ei rikota, vaan pappissäädyn vesat saavat toisensa, vaikka toinen on köyhä. Vanhempien ja lasten suhteesta saa lämpimän vaikutelman: korostetun lempeä on vanha pastori, Hannan isä, joka aluksi hyväksyy vanhan, äveriään öykkärin kosinnan – vain hyvyyttään, jotta hän turvaisi lapsensa tulevaisuuden oman kuolemansa jälkeen.

Rakkaus ja kuolema – ne asetetaan vienosti rinnakkain. Runoelmassa on sisäkertomus vanhan kalastajan kuolemasta, ja Hannan isä korostaa elämän lyhyyttä. Myös runoelman alun irrallinen runo kurottaa tähtiin kuolemaviittauksineen. Elämän rajallisuus ikään kuin nostaa ensi lemmen erityiseen hehkuun.

Hannan ja nuoren miehen salamarakastuminen vaikuttanee epäuskottavalta, mutta samalla äkkään, että nyky-tv-draamoissa ja romanssikirjallisuudessa rakastutaan myös ensi silmäyksellä. Eikä nykyäänkään ole harvinaista, että vanha mies vokottelee teiniä kuten käy myös Hannassa. Ja eiköhän nykyisinkin suositella valintatilanteissa kuuntelemaan sydämen ääntä – niin kuin Hanna tekee. Ja saammehan me yhä kohottavia kokemuksia luontoelämyksistä Hannan maisemahavaintojen tapaan.

•

Kaikenlainen koristelu ja paisuttelu on nykytyyli-ihanteille vierasta. Sitä on katsottava 1830-luvun silmin. Runoelmassa luonto väreilee monisanaisesti, mutta henkilöiden tunteiden ilmaisut jäävät hyvin rajallisiksi. Kyynelehtiminen toistuu, mikä kieltämättä vie nykykatsannossa tehoja.

Vanhasta runokielestä täytyy sanoa se, ettei sen lukeminen ole helppoa: säkeitä on tavattava tarkasti, jotta niistä saa oikean ymmärryksen. Tiettyä viehätystä siinä kuitenkin on. Eihän tässä nyt muuta voi tehdä kuin muokata Hanna kertomustyyliin selkosuomeksi, jotta tutuiksi tulisivat kotimaisen kirjallisuuden kesäyökertomusten ja rakastumiskuvausten alkulähteet.

•

Johan Ludwig Runeberg: Hanna. Kolmilauluinen runoelma. Suomennos P. Cajander. G. l. Söderströmin kustannuksella 1880, 86 pdf-sivua. (Kansalliskirjaston Doria-digitalisaatio.)

•

Klassikkohaasteessa olen lukenut seuraavat teokset:

Ernest Hemingway: Ja aurinko nousee (Klassikkohaaste 15)

Anni Blomqvist: Tie Myrskyluodolle (Klassikkohaaste 14)

Volteri Kilpi: Alastalon salissa (Klassikkohaaste 13)

Aino Kallas: Lähtevien laivojen kaupunki (Klassikkohaaste 12)

Anton Tsehov: Vanhan ruhtinaan rakkaus (Klassikkohaaste 11)

Anne Frankin päiväkirja (Klassikkohaaste 10)
Halldór Kiljan Laxness: Salka Valka (Klassikkohaaste 9)
Minna Canth: Salakari (Klassikkohaaste 8)
Goethe: Faust (Klassikkohaaste 7)
Oiva Paloheimo: Tirlittan (Klassikkohaaste 6)
John Galsworthy: Omenapuu (Klassikkohaaste 5)
Anna Ahmatova: Valitut runot (Klassikkohaaste 4)
Jane Austen: Neito vanhassa linnassa (Klassikkohaaste 3)
William Shakespeare: Romeo ja Julia (Klassikkohaaste 2)
Mihail Bulgakov: Saatana saapuu Moskovaan (Klassikkohaaste 1)

6 kommenttia

Kategoria(t): haaste, proosarunot, Runot

Avainsanat: ,

30 tammikuun, 2023 · 6:07 pm

Kirjailijatapaaminen: Kjell ja Mårten Westö & Vuodet

Kanneltalo, Kannelmäen kirjasto ja Helsingin työväenopiston järjestävät säännöllisesti kirjailijavierailuja, ja 30.1.2023 kutsuttuina olivat Kjell ja Mårten Westö (tallenne). Viime elokuussa ilmestyi heidän yhteiskirjansa Vuodet (Otava 2022), ja siksi haastattelin heitä henkilökohtaisen ja kirjallisen lomittumisesta. Minua kiinnostivat kirjan luonteen mukaan teemat perheestä, muistista, muistoista ja ajasta. Lisäksi kiehtoivat kirjailijoiden ajatukset kielestä, kirjoittamisesta ja kirjailijuudesta.

Kuvat: Arja Korhonen

Veljeksillä on laaja tuotanto. Kumpikin aloitti runoilijana, mutta Kjell on suuntautunut sittemmin proosaan, etenkin romaaneihin, ja Mårten lyriikkaan ja lyhytproosaan sekä kääntämään suomenkielistä kirjallisuutta ruotsiksi.

Omaelämäkerrallisuus ja veljeys

Kirja oli alun perin Mårten Westön idea, johon isoveli Kjell lähti mukaan yhden yön mietinnän jälkeen. Muut latelivat hankkeesta uhkakuvia, mutta kirja ei vienyt veljellisyyttä vaan pikemmin vahvisti. Vaikka veljeksillä on kuuden vuoden ikäero, he ovat pitäneet aina yhtä ja yhteyttä, muun muassa soittavat samassa bändissä. Kirjassa toki kuvataan myös jännitteitä, joita on aikojen saatossa ollut, mutta:

”Parhaiten muistan kuitenkin hetket jolloin olemme voineet auttaa ja tukea toisiamme.” (Mårten Westö)

Kjell Westö rajasi omaelämäkerrallisen tiukemmin kuin fiktionsa niin, ettei hän ruodi Vuodet-kirjassa läheisiään. Samaan päätyi pikkuveli Mårten, mutta vaikeita asioita he eivät kaihda.

Kirjassa on paljon perheestä monessa sukupolvessa. Tärkeä tausta on isoisien kuolema sodassa niin, että Kjell ja Mårten Westön isä oli silloin kaksivuotias, äiti kolmevuotias. Ylisukupolviset traumat ovat vaikuttaneet perheeseen.

Etenkin äidin mielenterveysongelmat ja niiden vaikutus poikiin korostuvat kirjassa. Se tuli kummallekin pienenä yllätyksenä, mutta äidin kuolemasta oli kirjan kirjoittamisaikaan nähden kulunut otollinen aika: he pystyivät jo käsittelemään sitä. Kauniisti kirjassa näkyy, että äiti oli muutakin kuin mielenterveysongelmansa.

Aika ja muistot

”Päätin lähteä jokaisessa tekstissä jostakin mieleen painuneesta hetkestä tai useammasta – hetkestä jotka muistan niin voimakkaasti että se on melkein fyysistä, kuin ne olisivat varastoituneet ruumiiseni.” (Kjell Westö)

Veljekset Westö kertoivat, miten kirjan lyhyissä luvuissa on tietty kronologia, mutta samalla niissä lomittuvat eri ajat kirjoittamishetkestä historian eri kerroksiin. Samoin niissä sekoittuvat eri lajit: jotkut luvut ovat novellistisia, toiset esseistisiä, osa muistoja elämänvaiheista, perheestä, urheilusta, musiikista ja matkoista.

”Nostalgia on viettelevä valehtelija, tavataan sanoa. Olkoon vain. Mutta se voi myös toimia hyödyllisenä muistutuksena siitä, miten paljon kannamme mukanamme asioita joista emme ole tietoisia.” (Mårten Westö)

Niin yhteiseen kirjaan tuli ajan tihentymiä ja synkroniaa. Veljekset eivät etukäteen suunnitelleen tekstien järjestystä eivätkä teksteissä käsittelemiään asioita, eikä teemojen käsittely etene peräkkäin vaan risteillen.

Kirjailijuus

Kieli ja kirjoittaminen ovat veljeksille ammatti mutta myös elämänvoima:

”- – siitä keveydestä ja ilosta, jota voi tuntea tulleensa tekstinsä kantamaksi – – se tekee maailman toisella tavalla näkyväksi.” (Mårten Westö)

”Se että minun onnistui ruveta kirjailijaksi on pelastanut minut elämältä, josta olisi voinut tulla hyvin rikkinäinen ja onneton.” (Kjell Westö)

Kanneltalon keskustelussa tuli hyvin esille kummankin paneutuminen ja syventyminen tekstiin. Kuulijoiden iloksi kumpikin on myös suullisen ilmaisun taitaja: kirjan avoin ja pohtiva henki siirtyi esiintymislavalle. Saimme osallistua rapian tunnin verran kirjallisten veljesten elävään kokemusmaailmaan.

Kuva: Marjo Repo

*

Kjell Westö & Mårten Westö: Vuodet. Veljekset kertovat, suomentajat Laura Beck ja Jyrki Kiiskinen (runot), Otava 2022, 254 sivua. 

Juttuni sitaatit ovat kirjasta.

Haastattelutallenteen voi katsoa Kannelmäen kirjaston Facebook-sivulta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Elämäkerta, Kirjailijatapaaminen, Kirjallisuus

Avainsanat: ,

28 tammikuun, 2023 · 8:36 am

Anni Polvan Tiina selkokirjana

Anni Polvan Ensimmäinen Tiina-kirja ilmestyi 1956. Jo monta sukupolvea suomalaisia tyttöjä on kasvanut tiinojen kanssa, niin myös minä. Tiina on pari kuukautta sitten ilmestynyt Silja Vuorikurun selkomukautuksena (Pieni karhu 2022). Näin klassikkoon pääsevät tutustumaan myös helpon kielen lukijat.

Selkomukautus tarkoittaa sitä, että alkuperäisestä kirjasta on mukana tärkeimmät tapahtumat ja henkilöt, lisäksi tunnelma säilyy entisellään. Tiina-mukautuksessa on mukava 1950-luvun perhekeskeinen, kunnollinen henki, joka välittyy selkeällä kielellä. Luvut ovat lyhyitä, ja tapahtumien seuraaminen on helppoa. 

•

Ensimmäinen Tiina-kirja alkaa siitä, kun Tiina perheineen muuttaa kerrostaloon ja Tiina tutustuu talon lapsiin ja uuteen kouluun. Hän urheilee, puolustaa avuttomia ja pelastaa muita pahasta pulasta. Kotona hän pelkää vanhempien moitteita ja veljen pilkkaa. 

Tiinan toimii nopeammin kuin ajattelee, ja siitä seuraa kommelluksia. Juuri se innostaa lapsia lukemaan Tiina-kirjoja – ennen ja nyt. Ja taitaa lukijoihin vedota myös Tiinan ja Juhan kilpailuhenkinen kaveruus.

”Tiina tuli seisomaan Juhan viereen.

Juha ei ollut uskoa silmiään.

Tiina uskalsi kilpailla hänen kanssaan.

Juhaa harmitti.

Tiinan kanssa piti aina olla varuillaan.

Kalle ja Elvi sen sijaan

Katsoivat Tiinaa ihailevasti.

Oli siinä rohkea tyttö!”

•

Tärkeä teema on tyttöjen pärjääminen. Tiina osoittaa, että hän on yhtä hyvä kuin pojat. Tiina-kirja näyttää myös, että tyttö saa olla monenlainen: reipas ja kiltti, rohkea ja huolestunut, vihainen ja lempeä, reilu ja riitaisa. 

Mukavasti kirjassa käsitellään tunteita etenkin Tiinan kannalta. Tiinan ja äidin suhde jollain tavalla kirkastuu tässä selkoversiossa. Tiina ei täytä äidin kriteereitä tyttöydelle, mutta nyt erottuu hyvin, miten takana piilee äidin huoli tyttärensä hyvinvoinnista.

Polva antaa tyttöydelle arvoa, ja sellainen on aina ajankohtaista ja tärkeää. Siksi on paikallaan, että Tiina on nyt myös selkokielellä.

•

Tämän jutun yhteyteen sopii myös uutinen perjantailta 27.1.2023 (vaikka Tiina on enemmänkin alalkoululaisten kirja): Suomen kulttuurirahasto aloittaa parivuotisen hankkeen, jonka seurauksena suomalaisille yläkouluille lahjoitetaan 50 – 150 selkokirjan paketti. Lastenkirjainstituutti toteuttaa hankkeen. ”Kohderyhmänä ovat yläkouluikäiset nuoret, jotka eivät eri syistä kykene lukemaan yleiskielistä teosta, mutta jotka harjaannuttuaan pystyisivät siirtymään yleiskielen lukijoiksi. Syitä lukemisen vaikeuksille voivat olla esimerkiksi vähäinen kokemus, erilaiset keskittymisen vaikeudet ja lukihäiriöt, maahanmuuttajatausta tai motivaation puute.”

Kirjapakettiin valitaan lähiaikoina ilmestyneitä selkokirjoja mutta myös tilataan vartavasten uusia. Hankkeen alkaessa tehdään yläkouluihin kysely nuoria kiinnostavista kirjoista, ja hankkeessa lisäksi koulutetaan opettajia selkokirjojen käyttöön. Aikamoinen hanke selkokirjanäkökulmasta!

•

Anni Polva: Tiina, selkomukautus Silja Vuorikuru, Pieni karhu 2022, 90 sivua. Sain kirjan kustantajalta.

6 kommenttia

Kategoria(t): Lasten- ja nuortenkirjat, Romaani, Selkokirja

Avainsanat: ,

25 tammikuun, 2023 · 7:31 am

Emily St. John Mandel: Asema 11

Emily St. John Mandelin romaani Asema 11 (Tammi 2022) vie tulevaisuuden maailmaan, jossa pandemiakatastrofi on romuttanut sivilisaation – ei infrastruktuuria, sähköä, tietotekniikkaa, ruokahuoltoa eikä terveydenhoitoa. Noin vuonna 2040 jäljellä on joitain yhdyskuntia, joissa vanhimmat eloonjääneet voivat muistella, milloin sai viimeksi syödä appelsiinia, kenties vuonna 2018.

Kanadalaisen kirjailijan romaani ilmestyi vuonna 2014, ja koronan jälkeen se täräyttää: tutun elämäntavan katoaminen on pienestä kiinni. Asema 11 heilauttaa ajatuksia ja muistuttaa, miten riippuvaisia olemme teknologiasta ja yltäkylläisyydestä, joista nyt länsimaissa saamme nauttia – ja miten haurasta se on.

•

Ahmin kirjan yhtä kyytiä, koska juoni vetää tehokkaasti ja kerronnan aika- ja henkilönäkökulmavaihtelut pitävät tarkkaavaisena. Vaikkei henkilökuvaus ole erityisen syvää, henkilöiden palapeli rakentuu kekseliäästi: muutama päähenkilö kytketään toisiinsa joustavin juonilangoin.

Viisikymppinen näyttelijä Arthur Leander kuningas Learin roolissa torontolaisella teatterilavalla toimii keskuksena, ja häneen liittyvät tavalla tai toisella ystävä Carl, ex-vaimot, poika, esityksen lapsinäyttelijä Kirsten ja paparazzi-ensihoitaja Jeevan. Arthurin ensimmäisen vaimon Mirandan sarjakuvataide kulkee juonessa mukana. Ja muukin taide, sillä tulevaisuuden aikatasolla Kirsten kuuluu autioitunutta kanadalaisrannikkoa kiertelevään seurueeseen, joka esittää harvalukuisille yhteisöille vuoroin sinfoniamusiikkia ja Shakespearen näytelmiä.

”Kiertävän sinfoniaorkesterin nimi on kirjoitettu valkoisella kaikkien kolmen vaunun molempiin kylkiin, mutta ensimmäisessä vaunussa lukee lisäksi: Koska selviytyminen eri riitä.”

Selviytyminen ei riitä. Komeasti kytkeytyy taiteen sielunruoka maailmanlopun meininkiin, jossa hengissäpysyminen on uhattuna, ihmiset pelkäävät toisiaan ja väärille profeetoille tulee tila. Silti joissain yksilöissä ja yhteisöissä on toivoa – näkyy joitain valonpilkahduksia.

•

Romaanin juoneen ja tarinaan punoutuu jos jonkinlaista aihetta ja tapahtumaa, myös yllätyksiä. Teemojen moninaisuus miellyttää minua. Jostain syystä tämä kirja saa minut ymmärtämään, miten infrastruktuuri on erityisosaajien varassa, ja jos… Kirja pysäyttää: mitä kaikesta ja kenestäkin jäljelle jää.

Romaanin kerronnan visuaalisuus saa aikaan eläviä kuvia verkkokalvolle henkilöistä, tilanteista ja ympäristöstä. Se saa jännittämään, miten romaani siirtyy postapokalyptiseksi tv-sarjaksi Station 11 (HBO Max 2021-2022). Muutaman jakson perusteella en ole erityisen vakuuttunut. Vetävä tarina on draamana muuttunut oudon ponnettomaksi.

•

Emily St. John Mandel: Asema 11, suomentanut Aleksi Milonoff, Tammi 2022, 394 sivua. Lainasin kirjabloggaajakaveriltani.

Station 11, HBO Max 2021 – 2022, minisarja, 10 jaksoa.

7 kommenttia

Kategoria(t): Draama, Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

22 tammikuun, 2023 · 12:15 am

Tuomas Aitonurmi: Ruumiin ylittävä ääni

Tuomas Aitonurmen esseekokoelma Ruumiin ylittävä ääni (WSOY 2023) käynnistyy prologista, jossa aukeaa lukijalle kirjailijan trauma. Kirjoittaminen purkaa koko kouluiän jatkunutta kiusaamista, kouluväkivaltaa.

”Tämä ei ole kosto. Tämä on todistus. Tilaisuus, jonka olisin kauan sitten ansainnut.”

Esseet eivät hiivistele henkilökohtaista: tärkeimpiä aiheita traumatisoitumisen lisäksi ovat mieheyteen ja homouteen liittyvät teemat. Kokoelmassa on prologin lisäksi kahdeksan esseetä, joista suuri osa edustaa kulttuuriesseistiikkaa. Niiden lähtökohtia ovat kirjallisuus, taide ja musiikki: kirjoittajan kokemukset ja havainnot yhdistyvät luettuun, nähtyyn, kuultuun ja tutkittuun. Nautin sujuvasta tavasta kytkeä sitaatteja ja viittauksia. Ne antavat kaikupohjaa, tietysti myös kertovat kirjoittajan lukeneisuudesta.

•

Monesta esseestä voisin poimia jos mitäkin, mutta pysähdyn hetkeksi esseeseen ”Katalogiraivosta korjaavaan kokemukseen”, jossa Aitonurmi kuvailee kokemuksiaan Antti Röngän romaanista Jalat ilmassa. Kirjoittaja avaa, miten ja miksi romaani on auttanut: ”Löysin tekstin avulla paikkani todellisuudesta.” Aitonurmen avoin esseekokoelma saattaa vaikuttaa samoin. 

Aitonurmi on löytänyt kirjallisuuden lajeista omakseen esseen, kun Rönkä ja esimerkiksi Finlandia-palkittu Iida Rauma ovat käsitelleet kouluväkivaltakokemuksiaan romaanimuodossa. Lajista riippumatta aiheella on merkitystä mutta myös kerronnalla ja kielellä, jotka välittävät sanottavan – saavat välittämään.

•

Kiinnostavasti Aitonurmi käsittelee eritoten omakohtaisuuden aineksia kirjoittamisessa ja kirjallisuudessa. Esseessä ”Kirjoituksen minä” hän pallottelee omaelämäkerran ja autofiktion piirteitä, suosiotakin. Tässä esseessä kuten muissakin kirjan teksteissä Aitonurmen ajatuskulku etenee joustavasti. Esseet antavat tilaa lukijalle: saan pohtia kirjoittajan rinnalla, esitän äänettömiä kommentteja, ja nyökkäilen kirjoittajan havaintojen tahdissa: ”- – minän täydellinen poistaminen kirjoituksesta on mahdotonta.”

Eräänlainen kannanotto omakohtaisuusaiheeseen on kenties tämän esseen kerrontaratkaisu, yksikön kolmas persoona. Arvailen sitä persoonamuotoleikiksi henkilökohtaisen ja etäännytyksen kesken – yhtä kaikki: tunne välittyy.

”Tuomas kokee vähän väliä kauhunhetkiä kirjoittaessaan minälähtöistä tekstiä, jossa kertoja ei oli fiktioviitan suojassa. Hän väsyy siihen, että tarpeeksi vahva henkilökohtainen kirjoittaminen vaatii paljaaksi riisumista ja sen jälkeen vielä tunkeutumista väkisin rintakehästään läpi, kylkiluiden kiskomista erilleen ja lihasten repimistä, koska mikään ei tunnu riittävän, vaan omasta kivusta on tiristettävä viimeinenkin veripisara, jonka jälkeen ruumiinsa voi ripustaa roikkumaan torille.

Tuomasta tuskastuttaa, että hänen tekstilajinsa kirjoittajana on niin raaka ja säälimätön.”

•

Aitonurmi kokeilee erilaisia kerronnan tapoja minä- ja hän-kerronnasta sinuttelevaan kirjetyyliin. Kimmoke kirjoitukseen voi olla niin vakava sairastuminen kuin pysäyttävä musiikkiestys lauluäänineen ja sanoituksineen tai videotaideteos. Tärkeää on myös hetero- ja homokulttuurin maskuliinisuuskäsitysten pohdinta ja purku. Viimeisessä esseessä kirjoittaja tiputtelee osin ihan ohjeita ja mietelauseita vapaudesta olla mitä on, myös toiveita:

”Tahdon, että uusi mies pyyhkii miehen ympäriltä rajat. Näkee, miten muu elävä on samaa arvoa ja ainetta, vettä ja tomua kuin hän. Ja se riittää. Voi olla täydemmin kuin ikinä. Kiipeämättä kenenkään yli, kaatamatta ketään pois tieltä.”

Miten ääni ylittää ruumin? Aitonurmena, aitona itsenään. Koen huojentavaksi sen, miten kaltoinkohdeltu, suhteissa sotkettu ja sairaudesta säikähtänyt kirjailija on etsinyt äänensä, käy kohti riittävyyttään ja kelpaavuuttaan. Se jää tällä lukemalla kirjan jälkimauksi. Ja esseiden tehokkaat loppuvirkkeet.

•

Tuomas Aitonurmi: Ruumiin ylittävä ääni, WSOY 2023, 82 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

2 kommenttia

Kategoria(t): Esseet, Kirjallisuus

Avainsanat:

20 tammikuun, 2023 · 6:26 pm

Haruki Murakami: Ensimmäinen persoona

Haruki Murakamilla taito nyrjähdyttää tavallisuutta vinksalleen herättää kiinnostukseni. Olen viettänyt hienoja kirjallisuushetkiä hänen proosansa seurassa – sellaisia, joissa tuntuu siirtyvän toiseen maailmaan, uskomattomuudessaan uskottavaan. Esimerkiksi yhtenä jouluna 1Q84 oli sellainen.

Luin uusinta suomennosta Ensimmäinen persoona (Tammi 2022) pikkuhiljaa, novellin silloin tällöin. Todennäköisesti se vaikutti otteettomuuteen: en oikein saanut kiinni juttujen juonesta. Tässä todettakoon myös, että baseball ei kuulu missään määrin kiinnostuksen kohteisiini, joten yksi pitkä senaiheinen novelli (vaikkakin otsikoltaan runoihin viittaava) jäi etäiseksi (vaikkei kyse ollut vain pelistä).

Alkupuolen novelleissa ihmettelin toistoa ja jonkinlaista hahmottomuutta. Minun oli silti jo ensimmäisen novellin ”Kivityynylle” lopussa tunnustettava, että novellin saa käännettyä ihan toiseen asentoon loppukappaleella tai -lauseella. Mutta vasta kokoelman kaksi viimeistä novellia saivat minut innostumaan.

•

Sain kaipaamaani nyrjähtyneisyyttä novellissa ”Shinagawan apinan tunnustuksia”, jossa vanha apina kertoo minäkertojalle rakastamisesta. Siinä on Murakami-taikaa: 

”Hämmennyin taas. Tuntui siltä kuin todellinen ja epätodellinen olisivat vaihdelleet paikkojaan summittaisesti siellä täällä.”

Myös päätös- ja niminovelli ”Ensimmäinen persoona” miellytti. Siinä kiteytyy Murakamin kertojataito, jossa yhdistyvät tarkka kuvaus, jotain odottamatonta väreilevä tunnelma ja avoimen kutkuttaviksi jäävät asiat. Ja kukapa ei identiteettinsä kanssa olisi hukassa. Siihen Murakamista saa tarttumapintaa.

”Olin olemassa tällä hetkellä, tässä paikassa yksikön ensimmäisessä persoonassa. Mikäli olisin kerrankin valinnut toisin, en varmaankaan olisi juuri tässä. Mutta kuka kumma on tuo peilissä näkyvä mies?”

•

Haruki Murakami: Ensimmäinen persoona, suomentanut Antti Valkama, Tammi 2022, 189 sivua. Lainasin kirjastosta.

4 kommenttia

Kategoria(t): Novellit

Avainsanat:

16 tammikuun, 2023 · 10:29 am

Vesa Haapala: Alexis. Elämänkertomus

”Entä jos kirjoittamisen lystissä onnistun synnyttämään jotain – tietoisuutta kansalle, joka suomea taitaa, palan tietä niille, jotka tulevaisuuteen tähystävät.”

Aleksis Kiven kirjailijatavoitteena oli osoittaa suomen sivistyskielen potentiaali, kyky luoda suuri kertomus suomeksi, myös runoutta ja draamaa – saada ymmärrystä, arvostusta ja tienata rahaa. Nämä seikat seulon päällimmäiseksi keikkumaan Vesa Haapalan biofiktiosta Alexis. Elämänkertomus (Otava 2022).

Kirja rakentuu nimihenkilön päiväkirjamerkinnöistä 1866-1870. Päiväkirja luonnollisesti etenee kronologisesti, mutta luontevasti sinne sujahtaa pohdintoja kertojan aiemmasta elämästä kuten perhesuhteista, etenkin osattomuudesta köyhän kraatarin poikana yliopistopiireissä ja avioliittomarkkinoilla. Päiväkirjamerkinnöissä Alexis ruotii itseään, ihmissuhteitaan, taloudellista tilannettaan, elämisensä tapaa ja mielentilojaan.

”Mikä on paikkani, mihin keskitän voimani, moneen suuntaan aatokseni riipii.”

Ylioppilas Stenvall asuu kirjan tapahtuma-aikaan Charlotta Lönnqvistin luona Siuntiossa, ja taas saadaan yksi tulkinta siitä, mikä saattoi olla tämän pitoemännän ja holhotin suhteen laatu. Uskon Haapalan kuvaukseen yhteiselosta ja voimasuhteista. Sen sijaan metsämökin Hiljan keksiminen madonna-huora-hämmentäjäksi hieman minua epäilyttää, vaikkakin ymmärrän, että se avaa mahdollisuuksia purkaa Alexiksen naiskuvaa, seksuaalisuutta ja syyllisyydentunteita. Linjakkaina puolestaan pidän kuvauksia turhautuneen miekkosen masturboinneista.

Päiväkirjatyyli vie kirjailijan aistielämään, uniin ja kuumehoureisiin tai hermostuneeseen epätoivoon, jota lääkintä viinalla ja pääkaupunkireissuilla ilotytöillä ei paranna vaan pahentaa. Stenvallin sosiaalisista suhteista Helsingin herroihin ei romaani uutta tarjoa, mutta päiväkirjanäkökulma taittaa tietoihin tunteen. Esimerkiksi Kiven uusien tekstien lukutilaisuudet herättävät eloon päähenkilön piinan. Jos lukuistuntojen kuvailu on minua naurattanut esimerkiksi Teemu Keskisarjan Saapasnahka-torni-kirjassa, nyt kiemurtelen säälistä.

”Minä vaivun kuin likainen liina soikkoon.”

Seitsemän veljeksen synty ja kirjailijan voimien ehtyminen kietoutuvat nälkävuosiin. Jo Aki Ollikaisen Nälkävuosi–romaani nosti esille hallinnon epäonnistuneet toimet katovuosina ja samalla köyhän maalaiskansan kohtalon. Niin tekee myös Haapalan romaani.

Nälkävuosien kurjuus resinoi kirjailijan henkilökohtaiseen tilanteeseen, kun Alexis piehtaroi veloissaan ja syyllisyydessään Charlotan veloista, mutta nälkää ei Fanjunkkarsissa nähdä. Alexia tuetaan, silti vakaa elämä karttaa levotonta, synkistyvää miestä.

Kiven elämänvaiheet tuntevat tietävät, että kirjailijan mielen hämäryys etenee. Jossain määrin koen kirjan pitkittyvän, toistavan vääjäämätöntä. Kirjailijan epävarmuus ja sittemmin epätoivo Seitsemän veljeksen ilmestymisestä ja vastaanotosta kyllä välittyvät elävästi.

”En yltänyt siihen, mitä kuvasin, en koskaan ole Kivi, olen Alexis, oma kivivallini, oma ristini, jota kannan sillä viimein roikkuakseni.”

”Kertomustani olen kirjaillut, ja jos olen rehellinen, kiinnostaa minua kirjoittaa miten lystään.”

Ihailen suuresti ikonisen kansalliskirjailijan omapäistä tuotantoa. Siispä luen kirjaa fanin silmin, ja täytyy tunnustaa, että Haapala hyödyntää taitavasti Kiven kielen rytmiä. Mukana on käänteistä sanajärjestystä, kuvailevaa ilmaisua ja vanhaa sanastoa, kuten näytelmää merkkaava osotelma. Joukossa on joitain suoria lainauksia Kiveltä, mutta ne ovat täsmätäkyjä muuten Haapalan kivellistämässä kerronnassa.

”Minä olen alusta saakka ollut suomen kielen asialla, se on tärkein tehtäväni, siinä minulle on velvollisuutta – kirjoittaa tälle maalle vedet, urhot ja immet, kylät ja juhlat, metsät ja vuorten kohdut. Ei niin kuin Runeberg ja Topelius kirjoittavat kansan köyhäksi ja kituvaksi mutta jaloksi kuin kuivan kanervan, joka nummen peittää. Minun kankaani hehkuu, sieltä mies hakee mehton, mehiläinen metensä ja nuori impi urhon, kaikki löytyy iloiselta kanervavuoteelta.”

Jos ovat Kiven kirjallisuuden luontokuvaukset hehkuvia, hyvin Haapala pärjää omissaan. Eri vuodenajat elävät herrojen teksteissä, joten pääsen nyt herkuttelemaan luontohavaintojen yksityiskohdilla kummankin kirjoissa. 

”Tarviihan kirjailija kykyä kuvitella, mutta vähintäänkin yhtä paljon taitoa nähdä ja muistaa ja kytkeä asioita yhteen ja rajata pois.”

Tulkitsen, että yllä oleva sitaatti voisi olla Haapalan ohjenuora. Kivi-tutkimustietous ja eläytyminen päähenkilöön kytkeytyvät toisiinsa: Haapala syväsukeltaa ajankuvaan sekä päähenkilön elämäkertaan ja kieleen epäröimättä ja varmana.

Alexis. Elämänkertomus on täysiverinen taiteilijaromaani siinä, miten se kuvaa valintoja ja kirjoittamisen välttämättömyyttä. Kivellä oli poikkeuksellinen kuorma taiteilijan kannettavaksi: kansallinen itsetunto pelissä – omansa lisäksi.

”Joka kerta minä keksin maailman ja sen ihmiset ja luon kielen, ennen kaikkea sen; ja kielellä louhin esiin henkilöni, heidän tekonsa ja puheensa, sillä ilman niitä ei synny koko maailmaa. Tämä on jumalten työtä, paitsi että on luotava myös oma kaikkivoipaisuus.”

Siispä Haapala louhii kansallisesta kirjallisuusjärkäleestä kaunokirjallisen henkilön, miehen, kirjailijan, ihmisen.

•

Vesa Haapala: Alexis. Elämänkertomus, Otava 2023, 211 sivua eKirjana. Luin BookBeatsissa.



2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat: ,

13 tammikuun, 2023 · 7:09 am

Joonatan Tola: Hullut ihanat linnut

Joonatan Tolan Punainen planeetta -romaanin jälkeen jo osasin odottaa, mitä tuleman pitää toisessa proosateoksessa, silti siteeraan kirjasta Hullut ihanat linnut (Otava 2023) lauseen: ”Mutta alamäki vain syveni.”

Tolan tuotantoon tutustumattomille tiivistän, että ensimmäisessä romaanissa kuvataan nelilapsisen perheenisän levotonta elämää. Ensimmäisen romaanin lopussa mielenterveys-päihdeongelmainen isä tekee itsemurhan, ja riutunut, liikuntavammainen äiti jää lasten kanssa yksin. Romaanin kertoja Joonatan on siinä vaiheessa kuusivuotias. Siitä Hullut ihanat linnut jatkuu suoraan.

•

Kaoottista perhe-elämää johtaa kymmenvuotias budjetinlaskijasisar, kahdeksanvuotias huligaanisisko järjestää teatteri- ja talk show -viihdykettä, ja nelivuotias pikkuveli ajelehtii siinä sivussa, kun kuusivuotias Joonatan huolehtii äidin pesut ja pukeutumiset. Tekstistä vyöryy absurdeja, makaabereja tilanteita sotkusta, rahapulasta, nälästä, sairauksista ja rakenteettomasta arjesta.

Viranomaisten kuten lastensuojelun, terveydenhuollon tai koulukodin osuus puistattaa, mutteivät sukulaisetkaan tai muut aikuiset sen täysipäisemmin toimi. Miten lapsi voi selviytyä?

” ’Vaikka me olemme tämmöisiä ihmisroskia, kaikki on tosi hyvin, kun ei tunne mitään’, sisko lisäsi nauraen.”

•

En Tolan kirjassa kompastu alamäkeen eli vain kauhistele lasten oloja ja vaiheita. Kaunokirjallisen kerronnan kera liidän monesti pitkälle ylämäkeen.

Yksi hieno asia on se, että minäkertoja limittää ensimmäisen lapsensa syntymän tilannetta lapsuustakautumiin. Se syventää psykologista otetta, antaa lukijalle ajateltavaa yhteyksistä aikuisen ja lapsi-Joonatanin välillä.

Toinen asia koskettaa rajusti. Lapsen tasolta Tola kuvaa Joonatanin symbioottista suhdetta äitiin, ja tunnelma väreilee vieden ihon kananlihalle.

”Yhtäkkiä maailmankaikkeus ja avaruus kaareutuivat silmissä, ja edessä välähtivät kaikki koskaan eletyt ajat ja elämät, sitten kuva pysähtyi minuun ja tarkentui äitiin.”

Rakkaudella voidaan lapsia kohottaa tai sitten kahlita, ja samalla se ja muu romaani mietityttää: miten rakennetaan tai horjutetaan perusluottamus. Lapsen ehdottoman rakkauden, riippuvuuden ja sen katkeamisen kokemuksen kuvaus on vertaansa vailla.

•

”Teos on osa sarjaa, jossa tarkastelen rikkonaista elämäntarinaani kaunokirjallisin keinoin ja mielikuvitustani hyödyntäen.” Nämä Tolan kirjan loppusanat tyhjentäkööt kirjan lähtökohdat. Kaunokirjallisuuttahan tämä kaikin keinoin on dialogista henkilökuvaukseen (voi koulukodin merkillinen Esa!), äidin romaanikässärin kirjoittamisesta Tolan kirjan kielen ja kuvaustavan elävyyteen ja väkevään visuaalisuuteen. Se herättää tunteita, niin kuin esimerkiksi suurta huojennusta lasten pääsemisestä perhekotiin. Ja romaanin loppu – voi että, konkretiaa ja metaforia!

Hullu, ihana kirja. Ihan itkettää.

•

Joonatan Tola: Hullut ihanat linnut, Otava 2023, 137 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

3 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

12 tammikuun, 2023 · 5:49 am

Lauren Groff: Mestarinna

”Hän miettii voisiko karata luostarista, karata yksin metsään, saalistaa siellä paljain käsin eläimiä syötäväkseen, juoda tulvavesiä, ryhtyä villinaiseksi tai ryövärittäreksi ja onton puun erakoksi. Mutta edes tällä saarella ei enää ole monta paikkaa, jonka lähelle ihmiset asumuksineen eivät olisi lopulta saapuneet. Ei, hän on juuttunut suureen verkkoon, joka on punottu hänen sukupuolestaan ja vartalonsa ylenmääräisestä pituudesta, hänet tunnistettaisiin helposti, hän on englannintaidottomuutensa vankilassa, hän on juuttunut niihin yksinäisyyden vuosiin äitinsä kuoleman jälkeen, jolloin jo eli salaisuuden kanssa, esitti liikeasioissa äitiään, koska äidin suvun sudet eivät missään tapauksessa sallisi äpärättären periä sellaista omaisuutta.”

Siinäpä taustoitus Lauren Groffin romaanin Mestarinna (S&S 2022) päähenkilöstä Marie de France, 1100-luvulla ihan oikeasti eläneestä naisesta. Romaanin alussa Englannin kuninkaan ranskalainen äpärätytär on 17-vuotias, ja romaani seuraa hänen vaiheensa luostariin pakotetusta neitokaisesta luostarin johtajaksi.

Maria tiedetään sivistyneeksi runoilijaksi ja mystikoksi. Tuolloin ei naisilla ollut kaksisia mahdollisuuksia, vaikka syntyperä olisi ollut ylhäinen. Marien kohtalo oli luostari, jonka suojissa hän löytää väylät toteuttaa itseään ja kanavoida tunteitaan. Hänen aikalaisensa, isänsä vaimo, kuningatar Eleonoora sen sijaan sai hallita ja vaikuttaa historian käänteisiin. 

Romaanissa Eleonoora näyttäytyy Marien elinikäisenä rakkauden kohteena. Romaanin onneksi tunteiden ristiriitaisuus maustaa kerrontaa, joka keskittyy tekoihin. Saman voin todeta yleisemminkin romaanin hengestä:

”Hyvä ja paha elävät yhdessä, pimeä ja valo. Ristiriitaiset asiat voivat olla yhtä aikaa totta. Maailman keskipisteessä on suuri sykkivä kauhu. Maailma on syvyyksissään ekstaattinen.”

•

Olen historiallisten romaanien ystävä, ja varhaisen keskiajan ihmis- ja maailmankuva kiehtoo minua. Groff kuvaa romuluista poikkeusnaista kiehtovasti, ja tyylistä huokuu aikaan sopiva kronikkahenkisyys. Sillä on se seuraus, ettei henkilöihin uppouduta syvällisesti. Etenkin pitkä liuta sivuhenkilöitä vain juoksutetaan läpi kertomuksen. Tunteet jylläävät, myös nunnien lesbosuhteissa, muttei siitä liikene päälle liimatun mehevää revittelyä.

Sujuvasti ja vetävästi romaani etenee. Viihdyin kirjan parissa, sen ajassa ja paikassa. Kiinnostavia kohtaloita löytyy ammoin eläneistä naisista, ja romaanitaiteella on ylivoimainen etu: näin mennyt siirtyy tähän aikaan ja jatkaa eloaan.

•

Lauren Groff: Mestarinna, suomentanut Tero Valkonen, S&S 2022, 286 sivua. Sain kirjan kustantajalta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

8 tammikuun, 2023 · 8:53 am

Kaksi kotimaista tyttöjen katoamisesta: Ennen kuin tulee pimeää & Minne kuljet maailmassa

Dekkariharrastajan täytyy näemmä sulattaa se, että tyttöjen katoaminen ja väkivaltainen loppu on yleinen aihepiiri. Luin joululomallani peräkkäin kaksi kotimaista dekkaria, joiden lähtökohta on samanlainen: vuosia sitten alle 20-vuotias nuori nainen on kadonnut ja kirjojen nykyhetkessä asian penkominen ajankohtaistuu. Tapahtumat näissä kirjoissa sijoittuvat maantieteellisesti vastakkaisiin Suomen osiin.

Elina Backman: Ennen kuin tulee pimeää

Elina Backmanin kirjassa Ennen kuin tulee pimeää (Otava 2022) aiemmista Backmanin kirjoista tutuksi tullut Saana Havas saa podcastaajana toimeksiannon selvittää vuonna 1998 Inarin Angelin kylässä kadonneen ja murhatun 17-vuotiaan tapausta. Toimeksiantajana on murhatun sisar Inga. Saanaa kiehtoo yli 20 vuotta vanha tapaus. Hän lähtee Inariin (höveli työnantaja antaa vapaata). Samalla reissulla Saana yrittää saada kontaktia Lapissa asuvaan isäänsä. Kuinka ollakaan Inarissa katoaa taas tyttö, ja Saanan poikaystävä KRP:stä päätyy selvittämään juttua.

Backman osaa koukuttaa jännitykseen pienin nyanssein, ja sujuva teksti on liukasta luettavaa. Aiempia kirjoja enemmän toisaalta törmään yksityiskohtiin, jotka hieman häiritsivät. Esimerkiksi murhatun tytön sisaren Ingan päiväkirjamerkinnät töksähtävät turhan kaunokirjallisen outoina, ja murhaajan motiivin pohjustus tuntuu ohuelta – ja arvasin silti tekijän ensi esittelyssä. Ihmettelen myös, miksi toistellaan milleniumin jännittävyyttä, joka siis oli kahden vuoden päässä vuodesta 1998.

Sinänsä minua miellyttää Saanan persoonan syventäminen ja se, että Backmanin kirjat sijoittuvat aina eri ympäristöihin. Ja harvinaista mukavaa: dekkarissa on toivoa poliisin onnelliselle parisuhteelle, tässä kirjassa jopa kahden poliisin verran.

•

Elina Backman: Ennen kuin tulee pimeää, Otava 2022, 318 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

Johanna Savolainen: Minne kuljit maailmassa

Johanna Savolaisen edellisessä kirjassa Se, joka pääsi pakoon jäi kaihertamaan, olisiko varautuneella poliisimiehellä Veikko Niskasella saumaa onnelliseen parisuhteeseen. Siihen tarjoaa vastauksen uusin kirja, Minne kuljit maailmassa (Mäkelä 2022). Jätän sen arvoitukseksi kuten muunkin jännitysjuonen tätä lukuun ottamatta: yhden baari-illan päätteeksi katoaa vuonna 2004 Kotkassa juuri lukion päätökseen saanut Maria. Seitsemän vuotta myöhemmin tapahtuu murha, joka käynnistää tutkimukset uudelleen.

Jännityksen kannalta kirja pitkittyy, ja ratkaisu sekä murhaajan motiivi pomppaavat puun takaa. Oudoksun vähän tempoilevaa kerrontaa. Yksi poukkoilun syy on se, että kirjassa on paljon henkilöitä, nuoria aikuisia, joiden suhdetta toisiinsa seurataan eri vuosina ennen ja jälkeen Marian kuoleman. Toisaalta siinä on jotain aitoa: henkilöt tuntevat toisistaan joitain puolia, jotkut puolet ovat piilossa tai juorujen ja arvailujen varassa.

Kirjan ansio on ennen kaikkea ystävyyden kuvauksessa. Tärkeimpiä kirjan henkilöitä ovat kolme tyttöä, joista kaksi on pariskunta. Hienosti tulee esille se, miten nuoret vaikuttavat toistensa kasvuun ja miten ystävyyteen mahtuu monenlaisia tunteita kateudesta ihailuun. Toinen muista dekkareista poikkeava aihelma on joukkueurheilun voima kasvaviin nuoriin: tyttöjen koripallojoukkueen veto- ja pitovoima kuvataan tehokkaasti.

•

Johanna Savolainen: Minne kuljit maailmassa, Mäkelä 2022, 350 sivua. Lainasin kirjan bloggaajaystävältä.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Dekkari

Avainsanat: ,

6 tammikuun, 2023 · 8:24 am

Richard Powers: Hämmästys

Varsinainen hämmästys minulle oli, että koin vaikeaksi lukea Richard Powersin romaania Hämmästys (Gummerus 2022), eikä kirjoittaminenkaan siitä tunnu helpolta. Olisin niin halunnut innostua tästä kirjasta.

Powersin Ikipuut ihastutti monien henkilöiden ja näkökulmien kasassa pitämisen vuoksi sen ohella, että painava aihe ja sanoma liitti niitä yhteen. Etenkin romaanin alun novellimaisten osien taito saada ote henkilöistä ja heidän taustoistaan viehätti. Hämmästys-romaani sen sijaan on tiukasti fokusoitu isään ja kymmentä ikävuotta lähestyvään poikaan: rajaus antaa mahdollisuuksia pureutua juuri näihin kahteen henkilöön ja heidän tilanteeseensa.

Lähtökohdaksi muodostuu perheen äidin kuolema auto-onnettomuudessa, jossa saattoi olla jotain hämärää. Isä Theo tutkii astrobiologiaa, mutta tutkimustyöltä vie energiaa erityislapsen Robinin yksinhuoltajuus. Rakastava ja kärsivä isä on poikansa suhteen jatkuvassa hälytystilassa, eivätkä ulkopuoliset juuri ymmärrä nepsy-lapsen ainutlaatuisuutta. Murhetta riittää yksityisesti ja yleisesti.

•

Koen kirjan osoittelevan sormella: älykäs, pieni poika ymmärtää perin juurin luonnon monimuotoisuuden tuhon. (Greta Thunberg -tyyppinen hahmokin kirjassa vilahtaa.) Pojan äiti toimi konsulttina luonnon puolesta, ja myös Theo-isä pitää asiaa esillä. Ja tässä minua ahdistaa asetelma, ei aiheen tärkeys: pieni lapsi, jolle on tyypillistä levoton ahdistuminen, kantaa vakavana maailman luontokatomurheet.

Ymmärrän isän avuttomuuden pojan suojelemisessa. Esimerkiksi hän kannustaa poikaa piirustamaan kaikkia olentoja, joita uhkaa sukupuutto, ja siten keräämään rahaa luonnonsuojeluun.

”Hänen ryhtinsä lysähti. Kaikesta on apua. Joka vuosi sukupuuttoon kuolee tuhansia luontokappaleita. Ja tähän mennessä olen kerännyt neljä dollaria ja nolla senttiä niiden avuksi. Hän oli oikeassa joka suhteessa.”

•

Iso osa romaania keskittyy isän ja pojan dialogiin, ja siinä toimii hienosti se, että minäkertojaisän teksti kuvailee tapahtumia ja hänen omia sanomisiaan, mutta pojan repliikit erottuvat kursiivina ilman lainausmerkkejä tai repliikkiviivoja. Kursivointi alleviivaa pojan ajatusten ja sanomisien tähdellisyyttä.

En pääse tästä yli: lasten ei saisi antaa toivottomana musertua maailman murheista, jotka aikuisten pitäisi ratkaista.

Romaanissa kaikki tiet johtavat luontoon ja luonnonmukaisuuteen. Erämaaretket ovat suvantoja isän ja pojan elämässä, joskin myös kohtalo. Yksi romaanin aihelma on lääkkeetön hoito, jonka tilalle tarjoutuu hämmentävä mielenmuokkaustutkimus. Muutenkin tutkimusta ja etenkin sen rahoittamisperusteita kirja käsittelee kriittisesti.

•

Luin Powersin romaania lopulta pienissä osissa ja etenin hitaasti. Lukurupeama oli raskas. Luulen ymmärtäväni, mihin romaanilla tähdätään, mutta nyt lohduttomuus oli saada minut luovuttamaan.

•

Richard Powers: Hämmästys, suomentanut Antero Tiittula, Gummerus 2022, 366 sivua. Sain kirjan kustantajalta.

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

3 tammikuun, 2023 · 4:54 pm

Kirjojani Helmet-haasteeseen 2023

Olethan huomannut Helmet-haasteen eli 50 vihjettä, jonka perusteella voit valita haasteeseen sopivaa luettavaa? Sama haaste koskee selkokirjoja, ks. Selkokeskuksen sivut.

Lähden vinkkileikkiin mukaan! Seuraavassa on lista omista selkokirjoistani ja ehdotukset, mihin Helmet-(selko)haasteen kohtiin ne sopivat.

Kirjoittamani ja mukauttamani selkokirjat (ja linkit niistä kirjoittamiini juttuihin) ilmestymisjärjestyksessä:

Kierrän vuoden. Selkorunoja. Opike 2016

Onnen asioita. Selkorunoja. Avain 2017

Hyvä päivä. Lyhyitä selkonovelleja. Opike 2018

Lauralle oikea. Chick lit -tyyppinen romaani nuorille ja aikuisille. Avain 2018

Minna Canth. Agnes. Pitkän novellin selkomukautus. Vapaasti luettava verkkokirja 2019

Minna Canth: Hanna. Pitkän novellin selkomukautus äänikirjana. Avain 2019.

Vanhat runot, uudet lukijat. Suomalaisten runojen selkomukautukset ja tietotekstit. Avain 2020.

Niin metsä vastaa. Selkonovelleja. Avain 2021.

Enni Mustonen: Paimentyttö. Historiallisen romaanin selkomukautus. Opike 2021.

Aleksis Kivi: Kullervo. Näytelmän selkomukautus kertomukseksi. Laatusana 2021.

Minna Canth: Kolme novellia (Ystävät, Salakari, Missä onni?), selkomukautus. Laatusana 2022.

Sormus. Selkokielinen episodiromaani 1000-luvulta nykyaikaan. Avain 2022.

Helmet-lukuhaaste 2023

1. Kirjassa on kartta: Paimentyttö

2. Kirja kertoo lapsesta ja isovanhemmasta: Sormus

4. Kirja, jonka aioit lukea viime vuonna: Ehkä ajattelit lukea kirjani, jota et vielä ole lukenut.

6. Kirjan kansikuvassa on vaate tai kirjan nimessä on jokin vaate: Paimentyttö- ja Sormus-kirjojen kansissa voi kiinnittää huomiota kansikuvien henkilöiden vaatteisiin.

11. Kirjailijan nimessä on yhtä monta kirjainta kuin sinun nimessäsi: Voi olla!

13. Kirjan kansi on värikäs tai kirjan nimi on värikäs: Sormus, Kullervo

19. Kirjassa on paikka, jossa olet käynyt: Paikka voi olla metsä tai iso tai pieni kaupunki – Kierrän vuoden, Onnen asioita, Niin metsä vastaa

20. Kirja kertoo naisesta, joka on matkalla: Agnes, Paimentyttö

22. Kirja kertoo aiheesta, josta olet lukenut paljon: Voi olla – kirjani sopivat tähänkin: luonto, metsä, historia, naisen elämä…

26. Kirja, jonka lukeminen on sinulle haastavaa jostakin syystä: toivottavasti ei ole, mutta jollekin voi olla vaikea lukea esimerkiksi Kullervon elämästä, jossa kaikki menee huonosti.

28. Kirjassa on sama vuodenaika kuin lukuhetkellä: Kierrän vuoden, Onnen asioita, Niin metsä vastaa, Paimentyttö, Sormus – niissä on kaikkia vuodenaikoja.

29. Kirjassa on minäkertoja. Minä-kertoja kertoo tapahtumista omasta näkökulmastaan: Kierrän vuoden, Onnen asioita, Agnes, Lauralle oikea, Niin metsä vastaa, Paimentyttö, Sormus, Kolme novellia…

32. Kirja kertoo asiasta, josta haaveilet: Jos haaveilet rakkaudesta, lue Lauralle oikea ja Sormus. Jos haaveilet tavalliseen elämään jotain mukavaa tai yllättävää, lue Hyvä päivä.

33. Kirja, jonka voit lukea kerralla alusta loppuun: Hyvä päivä -novellikokoelmassa on lyhyitä juttuja – kyllä muutkin kirjani sopivat tähän kohtaan.

35. Kirjassa tehdään työtä, joka on sinulle tuttua: Teetkö huonekaluja ja verhoilet niitä tai olet tehnyt työtä kaupassa? Lauralle oikea

36. Olet ennakkoluuloinen kirjan kirjoittajaa kohtaan: Nyt paljastuit!Toivottavasti et ole lukemasi jälkeen.

37. Kirja kertoo elämäntavasta, jota ei enää ole: Vanhat runot, uudet lukijat; Hanna, Agnes, Paimentyttö, Kullervo, Kolme novellia, Sormus

38. Kirjan tarina perustuu myyttiin, taruun tai legendaan: Kullervo, Niin metsä vastaa

39. Kirja, josta sait vinkin mediasta tai sosiaalisesta mediasta: kaikki

40. Kirjassa hylätään jotain: Kullervo

42. Kirjan nimessä on ainakin kolme sanaa: Vanhat runot, uudet lukijat; Niin metsä vastaa

44. Kirja kuuluu genreen eli kirjallisuuden lajiin, jota et lue yleensä. Genrejä ovat esimerkiksi runous, scifi, dekkarit ja elämäkerrat: Jos et ole lukenut runoja, lue Kierrän vuoden, Onnen asioita ja Vanhat runot, uudet lukijat.

45. Kirja sopii haastekohtaan, johon olet jo lukenut kirjan: kaikki

46. Kirjassa on epätavallinen mies tai poika: Kullervo

49. Kirja on julkaistu vuonna 2023: toivottavasti elokuussa ilmestyy kaksi uutta selkokirjaani.

50. Kirjaa on suositellut kirjaston työntekijä: kaikki – toivottavasti!

Lukuiloa!

Jätä kommentti

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Novellit, omat, Romaani, Runot, Selkokirja, selkotekijä

2 tammikuun, 2023 · 4:44 pm

Ian McEwan: Opetukset & joulukuun kirjapiiri

Ian McEwanin proosassa on vain sitä jotain. Ei kikkailevia kommervenkkejä vaan kaunokirjallista luottokerrontaa – ja joka romaani erilainen. Valttina on henkilökuvaus, siis romaanitaiteen kyky saada paperille painetut henkilöt elämään.

Uusin suomennos Opetukset (Otava 2022) kertoo Rolandin lapsuudesta rapiat 70-vuotiaaksi. Roland syntyi toisen maailmansodan jälkeen perheeseen, jossa armeijan palveluksessa työskentelevän isän vuoksi eletiin eri maissa. Äiti kutistui isän vallan alla naiseksi, jolla oli menneisyys ja sieltä lapsia. Perhe palasi Englantiin, Rolandin sisäoppilaitosvuodet alkoivat ja tapahtui keskeisin käänne. Siitä seurasi:

”Miten helppoa olikaan vain ajautua eteenpäin elämässä tekemättä varsinaisia valintoja, reagoida vain eteen tuleviin tapahtumiin. Hän ei ollut koskaan tehnyt ainuttakaan tärkeää päätöstä – paitsi sen, että jätti koulun kesken. Tai ei oikeastaan, sillä sekin oli reaktiota.”

Ennen kaikkea Roland huolehtii pojastaan, jonka äiti häipyi ennakoimattomasti toteuttamaan itseään kirjailijana. Yhden elämän läpivalaisu kiehtoo, mutta romaani ei ole vain Rolandista, vaan se kuvaa samalla sukupolvea, joka on kokenut yhteiskunnalliset muutokset 1950-luvulta korona-aikaan. Suurpoliittiset asiat heijastuvat tavalla tai toisella rolandeihin ja muihin – sekin käy romaanissa selväksi.

•

Kolmihenkinen kirjapiirini pureskeli Ian McEwanin kerrontaa. Olimme kovin yksimielisiä: ylistimme tarinankerrontaa. Johanna kiinnitti huomiota, miten sujuvasti romaanissa rikottiin kronologiaa. Tarua miellytti se, miten ennakoimattomasti elämä eteni, ja toisaalta suretti se, miten vääjäämätön elämänkulku on. 

(Kuva virtuaalilukupiiristä: Johanna Kartio)

Keskustelumme oli vilkasta, ja kukin nosti henkilöistä, juonesta ja kerronnasta lukuisia kiinnostavia kohtia. Myötäelimme tapahtumissa ja nauroimmekin, etenkin pähkähullu uurnansirottelukohta nousi tragikoomiseksi.

Olimme myös siitä samaa mieltä, että ehkä yli 600-sivuisesta kirjasta jotain olisi voinut karsia, mutta toisaalta toistoineen ja pikkutarkkuuksineen kokonaisuudesta kehkeytyy täyteläistä kerrontaa eri ikävaiheisiin vaikuttavista asioista. Ja vaikka kuvaus on yksityiskohtaista, joukkoon jää aukkoja ja arvoituksia, asioita, joita kirjan henkilöt eivät kerro lähimmilleenkään – mutta joitain niistä lukija saa tietää.

•

Juttelimme myös kirjailijan omakohtaisuuksista. Olimme googletelleet ja selvittäneet, että McEwanin lapsuudessa ja joissain elämänvaiheissa on yhtäläisyyksiä romaanihenkilöön. Johanna keksi mielenkiintoisen teorian: jospa romaani on McEwanin kuvitelma, mitä hänelle olisi tapahtunut, jos häntä olisi käytetty nuorena hyväksi, jos hänen lahjakkuutensa olisi valunut haahuiluun?

Aina joutuu harkitsemaan kirjajutuissa, mitä juonesta voi paljastaa. Opetukset kietoutuu niin tiukasti nuoren pojan seksuaaliseen hyväksikäyttöön, ettei sitä juoniainesta voi ohittaa. Romaani kuvaa kiihkoilematta sitä, miten hyväksikäytetyn mieli sekoittuu eikä voi erottaa, mikä asia on vaikuttanut mihinkin. Harvinaisen monisyisesti se kuvaa pitkäaikaisvaikutuksia ja sitä, miten eri tunteet sotkeutuvat. 

”Tällaisina harvinaisina hetkinä Roland pystyi näkemään kaiken alkupisteen kuin kirkas valonsäde olisi kohdistunut siihen, mikä vaivasi häntä ja kaikkia jotka joutuivat läheisiin tekemisiin hänen kanssaan.”

•

Entä nämä opetukset? Miten olisi kliseinen elämä opettaa? Romaanin päähenkilömiehen elämä virtaa eteenpäin. Tavallista elämää, vaikka sitä sävyttää kaksi äärikokemusta, seksuaalinen hyväksikäyttö ja tinkimättömän ex-vaimon jyrkkä päätös kieltäytyä kontaktista poikansa ja ja ex-miehensä kanssa. 

”Kun Roland luki merkintöjään vuoden 1986 jälkeiseltä ajalta, hän ei oppinut mitään uutta omasta elämästään. Ei ollut mitään selkeitä yleislinjoja tai pohjavirtauksia joita hän ei olisi tunnistanut jo tuolloin. Löytyi vain muhkea märä yksityiskohtia ja tapahtumia, keskusteluja, jopa ihmisiä joita hän ei enää muistanut. Niiden jaksojen kohdalla tuntui melkein kuin olisi lukenut kertomusta jonkun muun menneisyydestä.”

Lisäksi päähenkilö Roland tietää:

”Roland ymmärsi kyllä. Oli sääli pilata hyvä tarina muuttamalla se opetukseksi.”

Niin tietää McEwankin, eikä opeta vaan antaa nauttia tarinasta, ihmiselämän arvaamattomuudesta.

•

Ian McEwan: Opetukset, suomentanut Juhani Lindholm, Otava 2022, 650 sivua. Sain kirjan kustantajalta.

3 kommenttia

Kategoria(t): Kirjapiiri, Romaani

Avainsanat: