Tuomas Aitonurmi: Ruumiin ylittävä ääni

Tuomas Aitonurmen esseekokoelma Ruumiin ylittävä ääni (WSOY 2023) käynnistyy prologista, jossa aukeaa lukijalle kirjailijan trauma. Kirjoittaminen purkaa koko kouluiän jatkunutta kiusaamista, kouluväkivaltaa.

”Tämä ei ole kosto. Tämä on todistus. Tilaisuus, jonka olisin kauan sitten ansainnut.”

Esseet eivät hiivistele henkilökohtaista: tärkeimpiä aiheita traumatisoitumisen lisäksi ovat mieheyteen ja homouteen liittyvät teemat. Kokoelmassa on prologin lisäksi kahdeksan esseetä, joista suuri osa edustaa kulttuuriesseistiikkaa. Niiden lähtökohtia ovat kirjallisuus, taide ja musiikki: kirjoittajan kokemukset ja havainnot yhdistyvät luettuun, nähtyyn, kuultuun ja tutkittuun. Nautin sujuvasta tavasta kytkeä sitaatteja ja viittauksia. Ne antavat kaikupohjaa, tietysti myös kertovat kirjoittajan lukeneisuudesta.

•

Monesta esseestä voisin poimia jos mitäkin, mutta pysähdyn hetkeksi esseeseen ”Katalogiraivosta korjaavaan kokemukseen”, jossa Aitonurmi kuvailee kokemuksiaan Antti Röngän romaanista Jalat ilmassa. Kirjoittaja avaa, miten ja miksi romaani on auttanut: ”Löysin tekstin avulla paikkani todellisuudesta.” Aitonurmen avoin esseekokoelma saattaa vaikuttaa samoin. 

Aitonurmi on löytänyt kirjallisuuden lajeista omakseen esseen, kun Rönkä ja esimerkiksi Finlandia-palkittu Iida Rauma ovat käsitelleet kouluväkivaltakokemuksiaan romaanimuodossa. Lajista riippumatta aiheella on merkitystä mutta myös kerronnalla ja kielellä, jotka välittävät sanottavan – saavat välittämään.

•

Kiinnostavasti Aitonurmi käsittelee eritoten omakohtaisuuden aineksia kirjoittamisessa ja kirjallisuudessa. Esseessä ”Kirjoituksen minä” hän pallottelee omaelämäkerran ja autofiktion piirteitä, suosiotakin. Tässä esseessä kuten muissakin kirjan teksteissä Aitonurmen ajatuskulku etenee joustavasti. Esseet antavat tilaa lukijalle: saan pohtia kirjoittajan rinnalla, esitän äänettömiä kommentteja, ja nyökkäilen kirjoittajan havaintojen tahdissa: ”- – minän täydellinen poistaminen kirjoituksesta on mahdotonta.”

Eräänlainen kannanotto omakohtaisuusaiheeseen on kenties tämän esseen kerrontaratkaisu, yksikön kolmas persoona. Arvailen sitä persoonamuotoleikiksi henkilökohtaisen ja etäännytyksen kesken – yhtä kaikki: tunne välittyy.

”Tuomas kokee vähän väliä kauhunhetkiä kirjoittaessaan minälähtöistä tekstiä, jossa kertoja ei oli fiktioviitan suojassa. Hän väsyy siihen, että tarpeeksi vahva henkilökohtainen kirjoittaminen vaatii paljaaksi riisumista ja sen jälkeen vielä tunkeutumista väkisin rintakehästään läpi, kylkiluiden kiskomista erilleen ja lihasten repimistä, koska mikään ei tunnu riittävän, vaan omasta kivusta on tiristettävä viimeinenkin veripisara, jonka jälkeen ruumiinsa voi ripustaa roikkumaan torille.

Tuomasta tuskastuttaa, että hänen tekstilajinsa kirjoittajana on niin raaka ja säälimätön.”

•

Aitonurmi kokeilee erilaisia kerronnan tapoja minä- ja hän-kerronnasta sinuttelevaan kirjetyyliin. Kimmoke kirjoitukseen voi olla niin vakava sairastuminen kuin pysäyttävä musiikkiestys lauluäänineen ja sanoituksineen tai videotaideteos. Tärkeää on myös hetero- ja homokulttuurin maskuliinisuuskäsitysten pohdinta ja purku. Viimeisessä esseessä kirjoittaja tiputtelee osin ihan ohjeita ja mietelauseita vapaudesta olla mitä on, myös toiveita:

”Tahdon, että uusi mies pyyhkii miehen ympäriltä rajat. Näkee, miten muu elävä on samaa arvoa ja ainetta, vettä ja tomua kuin hän. Ja se riittää. Voi olla täydemmin kuin ikinä. Kiipeämättä kenenkään yli, kaatamatta ketään pois tieltä.”

Miten ääni ylittää ruumin? Aitonurmena, aitona itsenään. Koen huojentavaksi sen, miten kaltoinkohdeltu, suhteissa sotkettu ja sairaudesta säikähtänyt kirjailija on etsinyt äänensä, käy kohti riittävyyttään ja kelpaavuuttaan. Se jää tällä lukemalla kirjan jälkimauksi. Ja esseiden tehokkaat loppuvirkkeet.

•

Tuomas Aitonurmi: Ruumiin ylittävä ääni, WSOY 2023, 82 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.