Luin Helsingin Sanomien haastattelun esikoiskirjapalkitusta Susanna Hastista. Siinä kirjailija itse määrittelee romaaninsa Ruumis / huoneet (S&S 2022) autoteoreettiseksi tai: ”Lyyrinen essee, joka on omaelämäkerrallisen proosan, esseen ja runon sekoitus, voisi hänen mukaansa sopia myös.”
Ja itse romaanista siteeraan seuraavaa:
”Tarvitaan käsitteitä, jotta jotakin voidaan tunnistaa. Tarvitaan kieltä, jotta jotakin voidaan muistaa. Tarvitaan tarina. Tarina on muoto, jonka avulla ihmiset ajattelevat, keskustelevat, kirjoittavat teoriaa ja historiaa. Tarina vaatii muistin. Jos ei ole muistia, on kummittelua ja unia, mutta niistä ei saa aikaan tarinaa. Tarinattomuus tai tarinan epäjohdonmukaisuus viittaa syyllisyyteen.”
Ruumis/huoneet on kaunokirjallinen tutkimus kertojan syyllisyydestä ja muistamattomuudesta, joka johtuu varhaisnuoruuden seksuaalisesta hyväksikäytöstä ja väkivallasta. Hän selvittää, miksi niin pääsi tapahtumaan. Se on reitti saada hajanaiset, traumatisoineet tapahtumat selvitystilaan, tarinallistumaan. Samalla se pala palalta irrottaa kertojan syypään roolista – eihän kutakuinkin 13-vuotias ole voinut vastata siitä intiimiin tunkeutumisesta, riepottelusta, väkivallasta, jota poikaporukat ovat häneen kohdistaneet ja aikuiset väistelleet huomaamasta.
•
Romaanissa kietoutuvat kertojan lapsuus ja nuoruus aikuisuuteen ja nykyisyyteen. Päällimmäiseksi jää mieleen tietynlainen vauhdin tunne: tyylissä tehoaa vimma kerätä tietoa ja muistiriekaileita sekä yhdistää niitä – siitä esseemäisyys. Kerronnassa on dna-kierteen tuntua, kokemus on kiertynyt kertojan joka soluun ja siksi palaa mieleen, painaa.
Kertojan lapsuustapahtumien rankkuus on raskasta ottaa vastaan, mutta samanaikaisesti kerronnassa puhaltaa raikas ilma, merkillinen keveys. Uskaltaisiko sanoa, että jopa iloa pukkaa, huojennusta ja selviytymistä, paljon selviytymistä. Kun sitä ihmettelen, löydän kirjasta siteerattavaksi:
”Tästä selvitystyöstä täytyy jäädä jotakin käteen. Ensin ajattelin saavuttavani jonkinlaisen vapauden, mutta pahoin pelkään että olen sekoittanut vapauden ja huolettomuuden toisiinsa. Eivät kärsimys ja ongelmat mihinkään katoa. Vapaus on jotakin yhteistä. En usko, että on mahdollista olla vapaa välittämättä muiden vapaudesta. Vain hetkittäin vapaa, iranilainen ystäväni sanoo, ja minä sanon: Olen tässä sinun kanssasi.”
•
Ruumis / huoneet nimi viittaa siihen, että keholliset kokemukset tapahtuvat paikoissa ja niiden merkit jäävät. Minua puristaa kovin se, että romaani on omistettu kirjailijan pojille. Jonkun poikia ne kirjan väkivallan tekijätkin ovat, jonkun tytär kertoja on ollut, joten miksi niin heille ja kertojalle kävi ja käy toisille yhä ja yhä?
Samaa voisin kysyä Ida Rauman Hävitys. Tapauskertomuksen tiimoilta: miksi luen tänään Hesarin otsikon ja jutun ”Äiti ei voi luvata aamulla ekaluokkalaiselleen, ettei tätä hakata koulussa – Väkivalta ryöpsähti Kaarinassa”. Miksi tätä tapahtuu yhä? Mitkä rakenteet, mikä ihmisessä ylläpitää ytimiä nävertävää vahingollisuutta?
Ja kirjallisuuden ketjut naksahtelevat toisiinsa, kun luin Marja Kyllösen Vainajaiset. Siinä teini-Herttaa kohdellaan hyhmäisissä huoneissa lihanpalana samaan tapaan kuin Hastin kirjan teiniä. Tätä tapahtuu, uhreja ja tekijöitä on, selviytymisen tarvetta on, kokemusjakamisen tarvetta on.
•
Susanna Hast: Ruumis / huoneet, S&S 2022, 268 sivua. Sain kirjan kustantajalta.
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 