Musiikkiteatteri Kapsäkissä esitetään Sirpa Kähkösen käsikirjoittamaa esitystä Brechtiä jokanaiselle. Voisi sanoa, että esitys on biofiktiota näyttämölle. Brechtistä kertova musiikkinäytelmä ajoittuu Helsinki-vuosiin 1940 – 41, jolloin ”miljoonien runoilija” oleilee Suomessa.
Ja nyt heti oikaisu, mistä näytelmä todellisuudessa kertoo. Grete Steffin, Brechtin sihteeri ja lemmitty, usean abortin läpikäynyt nainen, käynnistää näytelmän. Kolmiodraama on kytenyt vuosia, sillä Brechtin vaimo Helli Weigel ei ole hävinnyt mihinkään: kolmikko asuu Suomessa yhdessä. Joukkoon liittyy Brechtin kolmas nainen Ruth Berlau, ja aika ihastunut taitaa olla myös Hella Wuolijoki. Oleellista on naisten estradille asettelu toimijoina ja kokijoina.
•
Hurtisti kuvio huipentuu kohtaukseen, jossa Brecht naisineen viettää kesää Hella Wuolijoen kartanolla. Saksalaiskirjailijan riettailu Berlaun kanssa puhututtaa kylän asukkeja, mikä välittyy railakkaasti yhteislaulusta ja laulajien eleistä.
Tunnelmat vaihtelevat esityksen mittaan tasaisesta taustoituksesta piikikkääseen sanailuun tai syvälle sukeltaviin tuntoihin. Minuun vaikutuksen tekevät laulut puoliajan jälkeen: Brechtin vaimon ahtaat tunteet kerrostaloasunnon yhteiselosta ovat väkeviä, ja Berlaun laulu lapsuudestaan ja nuoruudestaan tuo muuten lennokkaaseen henkilöön herkkyyttä – tarvittavaa taustaa rempseydelle.
•
Näytelmä paljastaa miesneron, joka ei ota vastuuta mistään vaan edellyttää ihailua, huoltoa ja hoivaa. Mies marisee ja viettelee, ja sihteeri kulkee perässä kynän ja muistikirjan kanssa poimimassa jokaisen neronleimauksen. Esitys ei saanut minua täysin käsittämään, mikä oli Brechtin lumovoiman salaisuus tai miksi naiset piirittivät tai sietivät häntä.
Kaikki Brechtin naiset ovat luovia taiteilijoita, ja siksi näytelmä kuristaa kulisseihin ja herättää kysymyksiä, kenen tekstiä Brechtin nimissä julkaistuissa teoksissa mahtaa olla. Samantapaisesti teosomistajuutta kyseenalaistaa Jari Järvelän Aino A, romaani Aino ja Alvar Aallosta.
Sopivasti muut näytelmän henkilöt avartavat kokonaisuutta. Elmer Diktonius ja Elvi Sinervo esittävät suoria sivalluksia, ja heidän kauttaan poliittisesta tilanteesta on eri näkökulmia. Mainio Hella Wuolijoki touhuaa tehokkaasti monella rintamalla.
•
Pidin lavastusratkaisuista, ja etenkin ajankohtaan ja henkilöihin liittyvien kuvien heijastus seinän sermeihin toimi erinomaisesti. Näppärä ratkaisu oli esittää lapset puutarhatonttuina: statisteiksi jäävät lapset olivat posliinipystejä, vain äänet kuuluivat nauhoitettuna. Ja koska oli kyse musiikkiteatterista, laulun voimaa käytettiin tehokkaasti ja tunnelmia luovasti. Moniääniset osuudet hivelivät korvia. Jokainen näyttelijä veti useaa roolia, ja vaihdot sujuivat sutjakkaasti.
Kelpo esitys!
•
Musiikkiteatteri Kapsäkki, esitys 2.11.2022
Käsikirjoitus: Sirpa Kähkönen
Ohjaus: Taru Mäkelä
Musiikkidramaturgia: Marko Puro, Reetta Ristimäki
Rooleissa: Katariina Lantto, Petriikka Pohjanheimo, Hanna Vahtikari, Reetta Ristimäki, Johannes Korpijaakko, Marko Puro
Lisää Kapsäkin nettisivuilla.
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 