Avainsana-arkisto: Eeva Turunen

Eeva Turunen: Sivistynyt ja miellyttävä ihminen

Tunnustan heti alkuun: en ole lukenut Eeva Turusen esikoispalkittua novellikokoelmaa Neiti U muistelee niin sanottua ihmissuhdehistoriaansa, enkä ole nähnyt Turusen näytelmää Muutama sana Ullasta. Sen sijaan luin juuri Finlandia-ehdokasromaanin Sivistynyt ja miellyttävä ihminen (Siltala 2022). Siksi vain oletan, että teoksesta toiseen liihoitteleva U-henkilö on tässä romaanissa sama tai samansorttinen kuin Turusen aiemmissa teoksissa.

Saanhan olettaa! Romaanissa näyttäytyy (teosjatkumona) hulvaton U-kummitäti, joka on laukalle kirmaavan romaanikertojan yksi mielenjuolahdus ja kuvitelma. Tämän U-kummitädin pyyteetön ja loppuun asti rakastettava läsnäolo kummina monessa polvessa on huvittava sivujuonne romaanissa, joka poukkoilee luopumisen tunnelmissa.

”suunnitelmani on sellainen, etten korjaa ukilta saamaani aikaa, vaikka kello on hiukan väärässä, koska haluan, että kello käy ukin aikaa”

Kronologia pakenee tekstistä, mutta lukijana houkutun sellaista rakentelemaan. Tiivistän tarinan näin: kertoja vierailee kiireisesti toisessa kaupungissa hoivakodissa asuvan ukkinsa luona, kun samaan aikaan hänellä on käynnissä haasteellinen rakennusprojekti ja arkkitehtuurikilpailutyö, sitten ukki kuolee ja kertoja kuormittuu hautajaisorganisoinnista ja kuolinpesän irtaimistojärjestelyistä, lisäksi parisuhteessa ilmenee kohtaamattomuusongelmia. Näin on, mutta romaanin juju piilee kerronnassa, tekstin asettelussa ja sävyissä.

Ja kielessä, kuten kertojan kellontarkassa päiväsuunnitelmassa, esimerkiksi iltapäivällä:

”15.15 äidinkielen sanavarasto laajentajaiset, viisi sanaa, joista vähintään kolme vanhahtavia, lisäksi pohdintaa siitä, mitkä unholaan osin painuneet sanat olisivat omiaan korvaamaan hiljattain englannista lainatut muotisanat, joiden käyttäjä pyrkii viestimään ajan hermolla olemisestaan”

Turusen romaanin voi suitsait luokitella kokeilevaksi, mutta mukavaa on mainita se soljuvaksi, viehättäväksi lukukokemukseksi. Kokeilevuus ei vieraannuta vaan kuvastaa sitä, miten pakenevainen on ihmispolon olotila, kun päälle punkee useita stressitekijöitä yhtä aikaa ja kun niissä samalla jyllää monenmoisia käsittelyä vaativia tunteita, joita mieluusti välttelisi.

Omaperäisesti romaanissa on dialogeja hyvin eri tavoin sivuille aseteltuina, luetteloita ukin jäämistöstä, mielenjuolahdusosioita ja niiden eskaloitumisia, suunnitelmia, kohtaamisia työmaalla – ja niin edelleen. On osuuksia, jotka kutakuinkin silmäilen, ja on osuuksia, joihin uppoan ja joita ihastelen. Paneudun jälkimmäisiin.

Ensinnäkin vierailut ukin luona ovat ainutlaatuisia kuvauksia isoisän ja lapsenlapsen kohtaamisista, joissa he jakavat saman ammatin ja kohtaavat samanlaisen kielen tasolla – sivistyneen ja miellyttävän. Nämä tilanteet riemastuttavat ja liikuttavat. Ihastelen tapaa, jolla kertoja-lapsenlapsi kuvailee heikkonäköiselle ukilleen asioita. Ja kysymykset isoäidistä – miksi ukki aina väistää kysymykset vaimostaan! Plus se, miten kertoja kätkee itsensä ukilta, parisuhteensa luonteen, ison osan ydintään.

Toisekseen dialogit ”minän” eli kertojan ja ”toisen” eli kaverin kanssa osoittavat kertojasta pykälää rennompaa sanailua ja toisaalta taas ei, eli kertojapersoonan valotus onnistuu eri tilanteissa tuomaan sekä uutta että vahvistusta kontrolloidusta mutta äärirajoilla keikkuvasta stressaajasta.

Kolmanneksi herkulliset dialogit puolison kanssa paljastelevat jälleen eri puolia kertojasta. Kohtaamisissa on ymmärrystä, silti myös kasvavaa tuskaantumista – puolin ja toisin.

Neljänneksi kertojan ja uurnanrakentajan kirjeenvaihto väläyttelee kertojasta kiinnostumista ei vain uurnan ja leikkuulaudan rakentamisen yksityiskohtiin mutta ehkä myös parisuhdetta vaarantaviin kiinnostuspiirteisiin.

Viidenneksi kertojan hurahtavat suunnitelmat naurattavat ja koskettavat. Pistää miettimään, miten ihminen pitää reaalimaailmasta kiinni, kun joka elämänalueella on painetta. 

Muotoilen kantani kirjan kielityyliin: kirjakokemukseni on varsin myönteinen. En pidä kerrontakeinoja itsetarkoituksellisena vaan ilmaisu välittää ekspressiivis-impressionistista mielentilaa. Ennen kaikkea tyyli ja tyylittely, tarkka korrekti kielenkäyttö osoittaa sävykkyytensä ja ajattomuutensa sopien niin ukin kuin ukin maailmaa säilyttävän mutta samalla omaa elämäänsä omiin uomiinsa uraavan kertojan kannalta. Aika veikeää ja pinnan alla paljolti porisevaa. Siksi päätän juttuni romaanin ukin sanoihin:

”ohoo, no sehän nostaa mielialaani usealla asteella

se riski on otettava, että joskus tapahtuu jotain positiivistakin

asiat ovat koko lailla hyvissä järjestyksessä vääjäämätöntä vaihetta varten, nos habebi humus, erään siivekkääksi tulleen sanonnan mukaan”

Eeva Turunen: Sivistynyt ja miellyttävä ihminen, Siltala 2022, 439 sivua. Lainasin kirjastosta.

1 kommentti

Kategoria(t): Romaani