Minä olen se nainen, joka hörähteli kesän alussa P- ja I-junissa työmatka-aikoihin. Vaikka omien lasten murrosikäajoista on onneksi jo vierähtänyt vuosia, saatoin hyvin samastua Roope Lipastin Jälkikasvukauteen (Atena 2019).
Lipastin kirja sopii hyvin kuunneltavaksi. Se etenee kronologisesti kuvaten tavallisen, kunnollisen perheen keskimmäisen lapsen pahimman murrosvaiheen. Esikoinen on jo muuttamassa kotoa ja kuopuksen kuohu on kirjan lopussa hykerryttävästi aluillaan.
Kertojaisä koostaa kokemuksiaan ajanjaksona, jolloin hänen pitäisi kirjoittaa murkkukasvatusopasta. Ei yllätä, ettei teoria kohtaa käytäntöä. Muikeasti verbaalivitsejä ja koomisia kohtauksia silti kirjaan solahtaa. Sopivasti on raadollista menoa eli kohtuuttomia konflikteja, nuoren itsepintaista omnipotenssia ja vanhempien virheliikkeitä. Kokoan: mukavan viihdyttävää perheproosaa Lipasti taitaa pakista kokeneena kolumnistina.
Äiti-Pian ja kertojaisän suhde vaikuttaa olevan kunnossa, pääosin pulmia ratkotaan yhdessä, ja mikä tärkeintä, nauretaankin. Hermolepoa he hakevat erillään. Äiti käy jumpassa, isä vetäytyy varastoon muovailemaan savesta eläinvanhempien (!) kuvia, vertailu- ja lohtumateriaalia. Hieman minua jää askarruttamaan naapurin Lotta. Miksi tämä isäkertoja naapurista on kovin kiinnostunut juuri synnyttäneen yksinhuoltajaäidin elämästä?
Perusparisuhde tuo turvallisen pohjan teinirimpuilun käsittelylle: tätä aikuisten avuttomuutta tapahtuu kaikille, ihan tavallisille. Niin tavallisille kuin nyt kirjailija- ja seurakuntatyöntekijävanhemmat ovat. Ja ovathan he vanhempina.
Kirja huvittaa ja herättää myötätuntoa. Välipalaluettavaa, arkisen mukavaa. Tosin toivon Lipastilta tulevaisuudessa hymyn hyytymistä lieventävää kirjaa aikuisten lasten vanhempien huolista. Eivät ne lopu.
– –
Roope Lipasti
Jälkikasvukausi
Atena 2019
romaani
äänikirjana 4 tuntia 39 minuuttia
lukija Markus Niemi.
Kuuntelin BookBeatissa.
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 
Luettuani tämän kirjan heitin ilmoille ajatuksen: Uskaltaako Finlandia-raati nimetä Jälkikasvukauden (mikä kammottava nimi!) ehdokkaaksi? Ei uskaltanut. Nyt kun ehdokkaat on julkaistu, olen entistä vakuutteempi, että tämän kirjan kepeys ja lämpö olisi tuonut kaivattua tasapainoa ehdokasasetteluun. Miksi hauskaa ei osata arvostaa? Överiksi mennään paikottain, mutta sekin kuuluu asiaan, kun aineisto on omasta perheestä ammennettu. Ei ole nolo tämä kirja!
Ei nolo, vaan täyttää sellaisen kirjallisuuden kolon, jossa yhdistyvät lempeä huumori ja sutjakka kerronta.