Perhetarinat parhaimmillaan kertovat pintaa syvemmin ihmisyydestä, siihen liittyvästä katoavaisuuden ja jatkuvuuden yhteenkietoutumisesta. Anne Tylorin Palmikko ja Fiona Valpyn Rue Cardinalen ompelijattaret niputan yhteen siksi, että kummassakin romaanissa seurataan kolmen sukupolven kaarta. Maantieteellisesti ja vähän ajallisestikin niissä on eroja: Tylorin romaani sijoittuu Yhdysvaltoihin, Baltimoreen 1950-luvulta lähtien, ja Valpyn romaanissa sodanaikaiset Pariisi-kokemukset vaikuttavat yli sukupolvien.
Anne Tyler: Palmikko
Viehätyn kovasti Anne Tylerin Palmikko-romaanista (Otava 2023). Toisaalta ei siinä mitään mullistavaa uutta tuoda romaanikirjallisuuteen, mutta tarkkanäköinen kuvaus perhesuhteista ihastuttaa.
Romaanissa hykerryttävät henkilöhahmot, etenkin kirjan vanhemmat, sittemmin isovanhemmat Mercy ja Robin. Heidän suhteensa nuorista aikuisista eläkeläisiksi sisältää myös tiettyä tragikomiikkaa. Kirjassa on loistava kuvaus sekä 50-vuotishääpäivästä ja kokemuksesta katsoa vanhoja kaitafilmejä että vanhojen perhealbumeiden kohtalosta – muistojen rajallisuudesta.
Jonkinlaiseksi kirjan ydinhenkilöksi koen taiteellisen ja perheenjäseniensä ytimestä pihalla hörhöilevän Mercyn, vaikka romaanissa käväistään monen perheenjäsen lähellä eri aikoina. Pariskunnan kolme lasta Alice, Lily ja David etääntyvät toisistaan ja vanhemmistaan, ja lasten lapset ovat toisilleen enää epämääräisiä muistoja.
Mainiosti kirja ilmentää sitä, kuinka perheenjäsenillä on vaikeuksia olla keskenään, tutustua toisiinsa tai tuntea tuttuutta toistensa kanssa., ja voi käydä niin, että yhteensopivuus hyppää sukupolven yli. Erikoinen hienotunteisuus estää perheenjäseniä esimerkiksi sanomaan toisilleen tai kenellekään ääneen tärkeitä asioita. Muutenkin kirjassa kivasti kikkaillaan sillä, että asioita ei sanota, mutta kuitenkin ne tiedetään. Kirja pistää minut miettimään paljonkin perhettä ja mitä se kenellekin merkitsee – eikä ole selvää, että läheisistä pidetään.
Tylerin romaanin voi hyvin kutsua kuuluvan kirjoihin, jotka ovat sivujaan suurempia. Tunnelmaa sekä tietynlaista epätäydellisyyttä että repaleisuutta pidän kirjan valttina. Eikä minua haitannut yhtään, että olen lukenut Tyleriltä samantyylistä, sillä aina on tilaa kikkailemattomalle, ihmisten ristiriitaisuuksia ja perimmäisiä outouksia oivaltavalle romaanikirjallisuudelle.
•
Anne Tyler: Palmikko, suomentanut Markku Päkkilä, Otava 2023, 185 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.
Fiona Valpy: Rue Cardinalen ompelijattaret
Taisi käydä Fiona Valpylle nyt epäreilusti, että luin Rue Cardinalen ompelijattaret (Otava 2023) lähellä Palmikkoa. Tylerin hienoviritteinen suhdeverkostokuvaus saa Valpyn suoraviivaisen kuvauksen näyttämään aika pinnalliselta, vaikka kirja käsittelee kohtalokkaita aikoja ja elämänvalintoja.
Valpyn romaanissa keskimmäinen sukupolvi jää väliinputoajaksi, ja merkitykselliseksi nousee ensimmäisen eli isoäidin tarina, jota tyttärentytär pöyhii. Lähellä nykyaikaa on Harriet, joka tulee pariisilaisen muotitaloon viestintätöihin ja päätyy asumaan samaan huoneistoon kuin ompelijatar-isoäitinsä 1940-luvulla. Harrietin kämppäkaverin isoäiti sattuu olemaan Harrietin isoäidin sodanaikainen bestis, ja niin Harriet saa selville perheensä ylisukupolvisia traumoja.
Kirja kulkee kahdessa aikatasossa, josta hallitsevaksi tulee toinen maailmansota ja silloinen vastarintaliike, johon Harrietin isoäiti ystävineen osallistui ja kärsi seuraukset. Natsien kauheuksien ja keskitysleirien kuvauksia ilmestyy nykyään paljon, mutta minulla on ristiriitainen suhtautuminen niihin. Jotain markkinahakuisuutta aistin, ja toisaalta ymmärrän erittäin hyvin, että räikeistä ihmisoikeusrikoksista muistutetaan, ettei niitä saa unohtaa.
Uskon, että tunteikas sukupolvikertomus vetoaa varmasti moniin, koska kohtaloiden kietoutumisen ajattelen viehättävän. Minulle romaani jäi aika sattumantäyteiseksi juoniromaaniksi. Elämän kantavuuden ja ihmisyyden puolesta puhumisen ajatuksesta pidin.
•
Fiona Valpy: Rue Cardinalen ompelijattaret, suomentanut Lauri Sallamo ja Heidi Tihveräinen, Otava 2023, 302 sivua. Sain kirjan kustantajalta.
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 
Sain juuri eilen luettua loppuun toissapäivänä aloittamani Anne Tylerin Palmikon.
Olen lukenut kaikki Tylerin suomennetut romaanit, osan pariin kertaan ja pidän tavattomasti hänen tavastaan kuvata perheenjäsenten suhteita toisiinsa.
Palmikossa pidin oikeastaan kaikesta muusta paitsi lopun kuvailusta siitä, mitä eri henkilöille kuului nyt. Meni vähän luettelomaiseksi ja poikkesi teoksen tyylistä.
Palmikossa on oivaltavaa perhesuhdekuvausta. Pidän kovasti välähdyksenomaisuudesta ja poukkoilusta henkilöstä ja sukupolvesta toiseen, myös korona-ajan kuvaus oli onnistunutta.
Olen ollut aikeissa lukea Tyleria niin monta kertaa, että luulin jo jotain häneltä lukeneeni. Goodreadsin mukaan en olekaan, ainakaan viimeiseen kymmeneen vuoteen. Uskoisin pitäväni hänen kirjoistaan. Tuon kuvauksesi perusteella muistuttaa Carol Shieldsia tai Ann Patchettia, joista molemmista pidän.
Minäkin uskon, että Tyler sopii kirjamakuusi. Amerikkalaista ihmissudeproosaa parhaasta päästä.
Palmikkoa oli ilo lukea! Tuoretta, vaikka sitä ”tavallista”. Toista en tunne, mutta sattumoisin luen juuri kirjaa, jossa siinäkin seikkailee Harriet-niminen henkilö.
Palmikossa punoutuvat hienosti sukupolvet ja heidän suhteensa. Jaha, Harriet-trendi!