Luin nettihaastattelun, jossa esikoiskirjailija Riikka Sandberg kertoi mielikuvasta: järkälemäinen hahmo ja pohjoisnorjalainen saarirypäs. Siitä kehittyi romaani Ørja (Otava 2023), sen arvoituksellinen päähenkilö ja jylhänkaunis maisema vuonojen ja jäätiköiden välissä keskellä armotonta merta.
Romaanin runko rakentuu siitä, kun viisikymppiset Tine ja Runar matkustavat yhdeksi kesäiseksi viikoksi 1970-luvulla Ørjan saarille esittämään Munch-elokuvaa. Tinelle saarivierailu on ensimmäinen, mutta Runar on siellä viettänyt monet kesät isovanhemmillaan. Tai niin Tine luulee. Heti alkajaisiksi Tine löytää vajasta lankanauhurin ja äänitteitä. Niissä naiskertoja Isa(bella) selostaa vaiheitaan 1940-luvun lapsuudesta aikuisuuteen. Isan käänne on tutustuminen saarenkärkeen eristäytyneeseen Liviin ja pianonsoittoon. Silti Isan peruskokemus on:
”Oli vaikea kuvitella, että kukaan voisi pitää minunlaisestani. Ehkä se oli siunaus. Ei tarvitsisi koskaan luopua itsestään.”
•
Tine koukuttuu kuuntelemaan nauhotteita – minä lukemaan niitä. Isa kertoo lankanauhuriinsa sävykkäästi, taitavin sanakääntein ja pistää minut ja Tinen pohtimaan:
”Isa oli äänittänyt yksinäisiä viestejä, jotka kulkivat vain yhteen suuntaan, sellaisia joihin ei voinut koskaan tulla vastausta. Hänen toimintansa oli perustunut harhaan, että äänitteillä hän oli yhteydessä äitiinsä. Kuvitelmissa eläminen ei tehnyt Isasta luotettavaa. Eikä voinut jättää huomiotta nuuskan, viinin, oluen sun muun vaikutusta.”
Tinen tulkinta vie ajatukseni ylipäätään luotettavuuden kysymyksiin, ei yksinomaan jokaisen minäkertojan luotettavuuteen. Tine itse ei ole luotettava havainnoija: moni asia on hänen elämässään toisin kuin hän on luullut. Ihminen voi pettää myös itseään, helposti myös muita.
•
Romaani kietoo yhteen Tinen, Isan ja Livin tarinat ja kytkökset vuosikymmenistä toiseen leikkauspisteenään Runar. Oikeastaan vain kirjan naiset kiinnostavat, Runar jää sivulliseksi.
Kirjalliset ratkaisut ovat harkittuja. Tarkoitan, että romaaninomaista ovat sattumat, tunnelma, kirjallisiin tarkoituksiin luotu miljöö ja kerrontaratkaisut, joiden avuin valotetaan henkilöiden traumoja ja salaisuuksia. Romaanin alkua ja loppua pidän turhan viitteellisinä, mutta muuten nautin kirjan kielestä ja kuvailevuudesta.
Norjan natsimiehitys aiheuttaa kirjassa jälkijäristyksiä, etenkin naiset ja lapset saavat kärsiä. Esimerkiksi vaikuttava kohta kirjassa on Isan lapsuudenkokemus natsimiehittäjistä ja jäätiköstä.
•
Löydän romaanista monia teemoja. Esimerkiksi taiteella on siinä useita merkityksiä ja taidelajejakin useita.
Rakkaus hehkuu eri tavoin: on aviorakkautta, kiellettyä rakkautta, toteutumatonta haaverakkautta, rakkauden myymistä ja kostoa rakkauden vuoksi. Äidinrakkaus on sivuosassa Tinen osuuksissa, mutta Isan nauhoituksiin se ankkuroituu: Isa pitää puheellaan jo vuosia sitten kuolleen äitinsä lähellään – suhdetta isään leimaa puhumattomuus.
Isalla on yksi ystävä, Aili. Ystävyys elää, se on väljää, sallivaa – kateellistakin. Ailia pidän erittäin kiehtovana sivuhenkilönä:
”Minäkin aion asua yksin ja piirtää kaikki vapaahetket. Rakastan aina kun haluan, vaikka joka päivä. Voisin pakastaa parhaat miehet ja sulatella niitä kuin suolakaloja, kun olisi tylsää.”
•
Ørja houkuttelee keskustelemaan henkilöistä, miljööstä, tapahtumista ja kerrontakeinoista. Uskon tämän romaanin olevan siksi oiva lukupiirikirja. Tämä on kohtalokas kertomus, jossa henkilöiden tukahdetuilla tunteilla on seurauksensa. Kyllä se minuun tehoaa.
•
Riikka Sandberg: Ørja, Otava 2023, 236 sivua eKirjana. Luin BookBeatsissa.
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 